tiistai 1. huhtikuuta 2014

Kultakutri ja kaupunkimetsiköstä löydetty punainen tupa

Muistatteko lapsuudesta tutun tarinan Kultakutrista ja kolmesta karhusta, siitä, miten metsään eksynyt tyttönen löysi sieltä pienen tuvan ja tuvasta kaikenlaista mukavaa, aina kolmea kokoa kutakin? Maaliskuisena iltana Koskipuiston läpi bussipysäkille juostessani muistin tuon sadun ja minua hymyilytti. Tunsin itseni tarinan Kultakutriksi, tytöksi, joka aikoinaan omaan metsäänsä eksyneenä löysi Tampereen. Rovaniemi oli ollut tytölle liian pieni, Helsinki taas aivan liian suuri, mutta Tampere - se oli juuri sopivan kokoinen.


Tampere on täydellisen kokoinen kaupunki, tekemistä ja kokemista riittää jokaiseen makuun. Minun oma makuni on juurikin maku - ruoka ja erilaiset kokemukset ravintoloissa mieleenpainuvien tarinoiden kanssa nautittuna. Mitä parempi tarina, sitä parempi ruoka, ja ah mitä ruokia olenkaan saanut kokea! Mutta huolimatta upeista ravintoloista, on kaikkein parasta kuitenkin hyvän ruoan tekeminen omalle iloiselle seurueelle aivan itse.

Siitä taitaa olla kuusi ja puoli vuotta aikaa, kun löysin tästä kaupunkimetsiköstä yhden pienen tuvan ja tuvasta kaikenlaista mukavaa. Olin aloittanut uudessa työpaikassa tuolloin, työtehtäviini kuului kaiken muun mukana erilaisten tapahtumien järjestäminen, ja senpä takia firman tammikuussa vietetyt pikkujoulut jäivät nekin minun järjestettäväkseni. Aluksi olin tehtävästä hämilläni, en erityisemmin ole pikkujouluihminen sanan firmamerkityksessä. Mutta kun kerrankin pääsin itse päättämään mitä yritysjuhlissa tehtäisiin, innostuin asiasta oikeasti. Päätin tehdä juhlista itseni näköiset kun siihen kerrankin mahdollisuus tarjoutui, joten etsin Tampereelta kokkausopetusta tarjoavan paikan ja vein työkaverini sinne nauttimaan omista nautinnoistani, hyvästä ruoasta ja viinistä. Tilaisuus Villa Sofian provencelainen ilta viinimaisteluineen on ollut paras pikkujouluni ikinä. Ikioma Kultakutri -pikkujouluni: Ei liikaa viiniä, ei liian vähän viiniä vaan kaikkea juuuuuuri sopivasti.


Vuodet ja vuodenajat ovat sittemmin vaihtuneet, työpaikka ja työkaveritkin siinä sivussa, mutta rakkauteni ruokaan ei ole laantunut tippaakaan. Eikä unholaan ole jäänyt tuo kuuden vuoden takaisten pikkujoulujen pitopaikkakaan. Kun nyt kevätauringon myötä uusi mahdollisuus ilmaantui, piti sinne heti päästä uudelleen. Tällä kertaa Villa Sofiassa kokkailtiin työporukan kanssa italialaisissa tunnelmissa.


Tilaisuus Villa Sofian punainen kivitalo sijaitsee Tampereen Tammelassa. Se oli aikoinaan alueen puutalojen keskuudessa harvinaisuus, ainoa kivinen rakennus koko kaupunginosassa. Miksi, sitä ei tiedetä varmasti, mutta tarina kertoo talon omalle perheelleen ja kahdelle muulle perheelle 1920-luvulla rakentaneen miehen olleen muurarimestari, ja rakennusmateriaalin siksi puun sijasta kivi. Vuosia eripuolilla maailmaa asunut pariskunta osti huonossa kunnossa olleen ja jo purkutuomion saaneen talon Tampereen kaupungilta ja remontoi sen entisaikojen loistoonsa uudelleen. Oma koti pariskunnalle löytyi maatilalta kaupungin ulkopuolelta, joten Villa Sofiasta tuli juhlatalo, joka yhdistää isäntäparin elämän ja maailmalla vietetyt vuodet kotikaupunkiimme ruoan kautta.


Meille kaupunkilaisille Villa Sofian kaltaisen paikan olemassa olo on onni. Kenellä tahansa on mahdollisuus päästä nauttimaan tuon upean paikan hengestä ja opettelemaan kulttuurirajat rikkovaa kokkausta isäntien osaamista hyödyntäen omassa rauhassa omalla porukallaan. Ranskalaisen ja italialaisen menun lisäksi valittavina vaihtoehtoina on intialainen, vietnamilainen ja espanjalainen menu sekä menut Lähi-idästä tai lähiseudulta. Uutuutena ensi kesästä alkaen on tarjolla myös suomalaisuusteema. Suomalaisuutta on muuten yllättävän vähän tarjolla Tampereella - tai missään muuallakaan Suomessa.

Illalliseksi nautittavan ruoan valmistaminen yhdessä seurueen kanssa on vähän epäsuomalainen tapa, mutta oikeastaan se on puolikas koko ateriasta, oli illan menu sitten mistäpäin maailmaa tahansa. Villa Sofia tarjoaa ruokaa rakastaville mahdollisuuden tuohon ravintoloissa puuttumaan jäävään puolikkaaseen sen täydessä kukoistuksessa. Keittiöön leviävät tuoksut ja iloinen puheensorina luovat pohjaa tulevalle makunautinnolle. Valkopapukeitto ja grissinit... Pasta alla puttanesca, mozzarella-tomaattisalaatti... Haudutettua kananrintaa marsalakastikeessa, risotto al funghi ja jälkiruoaksi täyteläinen tiramisu. Voiko parempaa menua enää oikeastaan edes olla? Ei. Mmm!


Ruokamatka Villa Sofiassa kestää muutaman tunnin, mutta muisto siitä säilyy pitkään. Kaikki osallistuvat ruoan valmistukseen, kuka enemmän, kuka vähemmän aktiivisesti, jokainen juuri sopivasti omaan makuunsa. Kokkailijat saavat mukaansa esiliinat ja reseptit, joiden avulla valmistaa illan aikana opittua menua myös kotioloissa. Niklas-Salmisen pariskunnan rakentamat kokonaisuudet ovat sellaisia, joiden ainekset voi löytää mistä tahansa marketista mihin vuoden aikaan vain ja se on nerokasta. Kuuden vuoden takaista sipulikeittoreseptiä käytetään meidän kotikeittiössä edelleen. Eikä vähinten sen takia, että Herra K:n kanssa meistä kumpainenkin on saanut tahoillaan kokea Tilaisuus Villa Sofian makumatkan Provenceen emmekä kertakaikkaan vain voi sitä unohtaa.


Ruokahifistelijöiden mielestä Rainbow-pastasta, S-ryhmän sardiineista tai Pirkan tomaattimurskasta ei kukaan voi saada gourmet-ruokaa aikaiseksi, mutta Villa Sofiassa hifistelijätkin saavat yllättyä. Yksikään resepti ei ole ollut pettymys, ei yksikään. Ei liian helppoa, ei liian vaikeaa - juuri sopivaa kaikille meille erilaisille Kultakutreille ruoanlaittotaustaan katsomatta.

Kun keittiöstä siirrytään valmiiksi katettuun ruokapöytään, on hymy kaikkien huulilla. Onnistumisen tunne on päällimmäinen; yhdessä tekemisen ja yhdessä onnistumisen hyvä fiilis. Sen parempaa TYKY-päivää ei oikeastaan voi ollakaan, tällaiset jutut hitsaavat työporukkaa yhteen ja parantavat työkykyä enemmän kuin mitkään kauneushoidot ja kuntotestit. Kilistelyt ja kiitokset kavereille tulevat suusta ulos luontevasti ja pakottamatta. Ruoasta ja sen valmistamisesta jutellaan itse tehdyllä aterialla ilman että se on teennäistä arvostelemista tai nirppanokkaista virheiden etsimistä.






Kaikissa työpaikoissa ja työyhteisöissä mukava yhdessä olo ei ole tavallista, mutta meillä onneksi on. Pidän löytämästäni "tuvasta" ja pidän omasta työpaikastani, joka ei ole liian suuri, ei liian pieni vaan juuri sopivan mukava. Aivan niin kuin Villa Sofiakin: Ei liian jäykkä tai pönöttävä, ei liian rento tai kulunut vaan juuri täydellinen kokemus mahtavine tarinoineen ja kertakaikkisen upeine ruokineen.

Lämmin kiitos taas yhdestä makumatkasta, Tilaisuus Villa Sofia ja Heini Niklas-Salminen!

1 kommentti:

  1. Upeita kuvia! Kiitos vinkistä. Ehdotan tätä paikkaa omalle pomolleni.

    VastaaPoista