sunnuntai 3. joulukuuta 2017

"Ota juurista voimaa ja siirrä se lehtiin, siksi puunjuuret niin vahvoiksi tehtiin"

Marraskuun viimeiset päivät ovat olleet mustia ja märkiä. Ja pitkiä. Keskiviikkoiltana me kävelimme Herra K:n kanssa Hämeenkatua pitkin rankan työpäivän jälkeen kahdestaan ja kulutimme aikaa. Joulufiilistä ei ollut kummallakaan, se olisi ennen pitkää vaikka väkisin kaivettava esiin jostain lumettomuuden ja kiireen keskeltä. Hidastimme askeleitamme, katselimme kimaltelevia näyteikkunoita ja hymyilimme toisillemme. Täältä se fiilis ei välttämättä löytyisi. Emme ole shoppailijoita, vihaamme ruuhkia ja viihdymme kumpikin paremmin ulkoilmassa. Vilkuilin kelloa ja huokailin. Minulla oli kova ikävä kotiin jäänyttä Runotyttöä.





Muutamaa minuuttia ennen kello seitsemää pysähdyimme Cafe Siilinkarin oven taakse. Meidät oli kutsuttu maistelemaan uusia makuja Linkosuon kahviloiden ja leipomon tilaisuuteen. Ovien avautumista odotellessamme muistelin hetken sitä kertaa, kun Tampereelle muutettuani vierailin ensimmäisen kerran kahvilassa rakkaan ystäväni kanssa. Hän oli muutamaa kuukautta aiemmin saanut kaksoset, ja minun opetellessani tamperelaisuutta, hän opetteli äitiyttä. Uudistuksen jälkeen juuri avatun kahvilan laajennettu sohva-alue liiketalon aulatilassa tarjosi meille ja pienille vauvoille rauhan. Siihen aikaan latteäiti -termiä ei vielä ollut keksitty eikä kahviloissa näkynyt pienten lasten vanhempia. Runotytön kanssa on Linkosuon kahvilat Koskikeskusksessa ja Kauppakeskus Elossa tuttuja.

Herra K on paljasjalkainen tamperelainen. Hän muistaa Varman talossa sijainneen elokuvateatteri Adamsin ja Siilinkarin kahvilan jo siltä ajalta, kun hän oli pieni. Talon sisäänkäynnin komea lippa ja korkea aulatila paljastavat teatterimaisuuden, kun asian kuultuaan osaa katsoa niitä uudella tavalla. Tarkistan Herra K:n hämärät muistot ja saan tapahtumille vuosiluvut: Kiinteistö Hämeenkatu 9 on nimeltään Varman talo, se on rakennettu vuonna 1936 ja siinä on sijainnut elokuvateatteri vuosina 1937-1999. Kahvila Siilinkari on avattu vuonna 1960 ja ollut yhtäjaksoisesti samalla paikalla, samalla nimellä, samalla omistajalla jo 57 vuotta.



Viisikymmentäseitsemän vuotta. Se on pitkä aika kahvilalle missä tahansa kaupungissa. Siksi Siilinkari tituleeraa itseään rohkeasti kaupungin manselaisimmaksi kahvilaksi. Eikä suotta. Kysyin tilaisuuden tullen asiasta tarkemmin, ja sain vastaukseksi hauskoja juttuja aamu- ja iltapäiväkahviporukoista, jotka edelleen kokoontuvat tutuissa pöydissään joka ikinen päivä pärämätsien äärelle. Rakastan historiaa ja tarinoita ja arvostan perinteitä, siksi nimi Siilinkari kuulostaa korvaani arvokkaalta, paikalliselta ja kauniilta tavalta muistaa. Särkänniemen edustalla, Näsijärven Siilinkarilla tapahtunut Kuru-laivan onnettomuus on yksi niitä tämän bloginkin syntyyn vaikuttaneita tarinoita, joita ei tamperelaistuvana turistina kertakaikkiaan voinut ohittaa.

Mutta mikä on Siilinkarin kahvilan pitkän iän salaisuus? Jatkuva uudistuminen, sama syy, jonka takia me sateisena keskiviikkoiltana olimme Siilinkarilla. Linkosuon kahvilat ovat pärjänneet kovassa kilpailussa loistavan tuotekehityksensä ansiosta, ja tuon tuotekehittelyn uusimpia tuotoksia mekin olimme maistelemassa.








Ranch-maustettuja ruislastuja ja mango-karpalodippiä. Savuporoa ja ruissipsejä. Sokerisuolattua lohta ja katajanmarjacremeä. Pikkelöityjä kanttarelleja, savumajoneesia ja siemennäkkäriä. Hotwing-toasteja. Tonnikala-varrasleipäpizzaa. Sitruuna-lakritsipiirakka. Karpalo-valkosuklaa- ja mustikka-maitosuklaakonvehteja. Ja juustoja ja kuohuviiniä ja valkoviiniä ja punaviiniä ja ja. Ruokataivas! Jäin koukkuun pikkelöityjen sienien ja savumajoneesin makuun, sitä on pakko saada lisää. Kun kahvilalinjan johtaja kertoi, että huhtikuussa avautuvaan Ratinan kauppakeskukseen tulee Linkosuon kahviloiden uusi bistrotyylinen lippulaiva, ja sen valikoimaan ehdottomasti sieniannos majoneeseineen, näin itseni jo istumassa sen uusilta tuoksuvissa tuoleissa ikionnellisena katselemassa uteliaana uutta maisemaa. Kangasalaisen Viinitallin maahantuomat luomuviinit ja mouhijärveläisen Herkkujuustolan heidit, hilmat ja vilhot kruunasivat maistelun. Yhteistyö lähituottajien kanssa on Linkosuon kahviloissa ajankohtainen niin ikään kevään puolella. Linkosuon uudistumiskyky ei ole vain myytti, ajan hengessä todella ollaan mukana.







Niin paljon kuin kahviloita ja ravintoloita tulee koko ajan uusia, on ihana istua välillä pitkät paikalliset perinteet omaavassa helmessä, juurevassa paikassa, jossa voi nauttia jostain tutusta. Hymyilen leveästi Linkosuon leipomon vuokaleipään tehdylle hotwing-toastille. Jos johonkin ruokaan mustamakkaran ohella kätkeytyy osa tamperelaisuuden ydintä, on se siivet. Linkosuon hotwing-toastissa kana ja siipikastike on jalostettu tyylikkääseen kahvilamuotoon syötäväksi ilman sormien sotkemista ja niin, että ulkopaikkakuntalainenkin ymmärtää niiden hienouden. Ja ruislastut. Niissä on pieni pala tämän päivän suomalaisuudesta.

Toastin ääressä muistelen, miten Hämeenkadulla töissä ollessani kävin Siilinkarilla usein syömässä täytetyn leivän lounaakseni ennen iltavuoron alkua. Leipä oli loistava, ihanan lisänsä sen syömiseen teki kääre, se, että leipä oli kääritty vanhan Aamulehden näköiseen paperiin. Juuret ja lehdet... Jotain sellaista haluan meidän itsenäisyyspäivämme juhlapöytään. Ehkä metsäsienikeittoa. Varrasleipään tehtyä pizzaa, kovaan leipään, niin kuin meillä sanotaan, kun mummi ja vaari tuovat Linkosuolla käydessään leipää meille kerralla koko laatikollisen. Sitä syödään vanhimmasta nuorimpaan, se otetaan evääksi kun seilataan leipälaatikkolaivalla maailman ääriin Ruotsiin. Ja opinhan minä jotain uuttakin: Siilinkarilla on brunssi! Miksi ihmeessä minua ei aiemmin ole tavoittanut tieto sekä lauantaina että sunnuntaina klo 11:30 - 15:00 tarjoiltavasta varsin kohtuuhintaisesta brunssista...


Illan pimettyä astumme Herra K:n kanssa ulos Siilinkarin lämmöstä ja käsikädessä ihailemme valoviikkojen loistoa parkkihallille alkavassa räntäsateessa kävellessämme. Ajattelen sängyssämme nukkuvaa Runotyttöä ja huomaan, miten hyvä ruoka ja pienet tarinat ovat herättäneet minussa joulufiiliksen. Kiitos, Linkosuo ja Cafe Siilinkari, ripauksesta jouluntaikaa.

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Miss Ada, misada - syödään yhdessä koko perhe

Sateinen lauantai-iltapäivä hämärtyy jo varhain, paksut sadepilvet tekevät taivaasta tumman ja raskaan. Puista pudonneet isot, värikkäät lehdet muuttuvat ruskeaksi mössöksi jalkojen ja lastenvaunujen renkaiden alla. Lokakuu. Syksy on täällä, talvi tekee peruuttamattomasti tuloaan. Tällaisina päivinä kaipaa lämpöä ja yhdessä oloa ja hyvää ruokaa. Ei isoa ja hienoa, vaan pientä, mutkatonta ja täyteläistä.










Muuttomatkaansa aloittavat pikkulinnut kuiskivat, että Ylöjärvelle on hipihiljaa avautunut uusi bistro, paikka, johon lapsiperheet ovat enemmän kuin tervetulleita asiakkaita. Ainakin Franklyssä, Berthassa, Huberissa, Perlassa, Wistub Alsacessa ja Hella&Huoneessa työskennellyt pariskunta on saanut entisen pubitilan remontin valmiiksi, ja on keskiviikosta asti palvellut asiakkaita Suvi Vuorenmaan avustuksella suunnitellussa, ihanan olohuonemaisessa bistrossaan.

Miss Ada, ylöjärveläinen. Paikallista paikallisille. Liikekeskuksen parkkipaikalle navigaattorin opastamana kurvatessamme Miss Adan ikkunoista kajastaa lämmin valo. Ihana paikka! Runotyttö tuntee olonsa tervetulleeksi heti ovesta sisään astuessaan ja tutustuu uteliaana kaikkiin nurkkiin. Yhtä aikaa rustiikkinen ja yleellinen wc/lastenhoitotila imetysnurkkauksineen on hänen suosikkinsa leikkinurkkauksen ohella. Erimallisten pöytien ympärille kootut erilaiset tuolit kiehtovat häntä, ne olisi mahtavaa ehtiä kokeilla kaikki. Äiti valitsee sohvapöydän läheltä ikkunaa ja ihailee värikästä kakkuvitriiniä. Herra K katselee avonaisen keittiön ovelle rakennettua puista tiskiä, jossa ruokaillessaan asiakas voi seurata keittiön tapahtumia ja jutella henkilökunnan kanssa.






Miss Ada. Missada on hepreaa ja tarkoittaa yhdessä syömistä, juuri sitä, mitä me syksyiseen iltaamme kaipasimme. Bistron seinällä on valokuvia maatiloilta. Lähialueen tuottajia, heitä, joiden kasvattamia raaka-aineita bistrossa nautitaan. Lammasta ja karitsaa Wiljakkalasta, luomukasviksia Mouhijärveltä, ankkaa ja kalkkunaa Kuuselan tilalta Jämijärveltä, luomulihaa Majan tilalta Ikaalisista ja marjoja Yrjölän tilalta Hämeenkyröstä. Miss Adassa ei ole pysyvää ruokalistaa, päivän menu koostuu niistä raaka-aineista, joita lähituottajat milloinkin pystyvät ravintolaan toimittamaan. Avokeittiön ovella on bistron sydän: italialainen pastakone, jolla kaikki listalla oleva pasta tuoreeltaan tehdään.

Hurmaavat tuoksut leijailevat ravintolasalin puolella. Tarjoilija kertoo, mitä keittiössä tänään syntyy. Valitsen meille annokset kukkakaali-perunakeittoa, kanttarellipastaa, tomaattipastaa ja lammasta. Runotyttö kokkaa leikkinurkkauksessa porkkanaa ja maistattaa tuotoksiaan isällä. Minä istun ja katselen noita kahta ja Miss Adan salia. Mielenkiintoisia yksityiskohtia riittää loputtomiin. Taustalla soi hiljainen, mukava musiikki, ikkunan takana tulee vettä suurina ryöppyinä.



Lasi tummaa punaista viiniä minulle, Runotytölle vesi ja pillimehu. Pillimehu on parasta, mitä pieni tyttö tietää, sitä saa ravintolassa ja erikoishetkissä, pihasaunan terassilla lauantai-iltaisin. Ruoat tulevat. Kukkakaalikeitossa ja sitä ryydittävässä yrttiöljyssä on makua, juuri sitä täyteläistä ja mutkatonta, jota tällaiselta paikalta voi toivoa. Runotyttö tahtoo lisää, hän pitää samettisen pehmeästä keitosta myös. Pääruokia maistelemme kolmelta lautaselta kaikki yhdessä. Kanttarellipasta on kermaista ja paksua, tomaattipasta kevyttä ja pirteää, lammasannos niin syksyistä kuin sateisen illan bistroruoka vaan voi olla. Kokonaisena paahdettuja valkosipuleita, punajuurta, paistettua perunaa, satokauden aineksia parhaimmillaan. Ei ihme, että pariskunta on halunnut oman paikan - he todella osaavat tehdä ruokaa. Paikallisilta paikallisille. Guy, toinen paikan omistajista, istahtaa hetkeksi pöytämme viereen ja kertoo ajatuksista, joita hänellä tulevien päivien, viikkojen ja kuukausien varalle on. Pöytäseurueelle kokonaisena tilattu ankka jää mieleeni. Näen jo silmissäni, miten me ystäväperheen kanssa istumme sellaisen ääreen ja leikkaamme itse annospalamme.








Jälkiruoaksi jaamme Miss Adan oman leipurin jättikokoisen minttusuklaa-karamellimuffinin ja juomme pitkän päivän parhaat kahvit ylöjärveläisen paahtimon pavuista. Maiju, toinen omistajista, ehtii viereiseen pöytään lastensa kanssa juuri kun olemme lopettelemassa ruokaamme ja juttelee hetken kanssamme lähiruoasta. Pienten tekijöiden rakkaudella kasvatetuista tuotteista, joita ajatelessa tulee hyvä mieli. Voiko parempaa tosiaan olla?

Onnea Guy ja Maiju, kolmen päivän ikäinen Miss Ada on todellakin käymisen arvoinen paikka Tampereen keskusta-alueen ulkopuolella! Pankaa korvanne taakse: Miss Adan viralliset avajaiset ovat 21.10.2017.

tiistai 26. syyskuuta 2017

Puisto - paikka, jossa valo asuu

Syyskuun lopun maanantai on aurinkoinen, aivan kuin kesä olisi vielä kerran palannut takaisin jättämään jäähyväiset ennen talviuniaan. Kävelen Koskipuiston rantaa takki auki ja yritän olla kiirehtimättä liikaa. Hidastan askeleitani ja nautin kirkkaasta valosta. Katselen puistoa niin kuin katselisin sitä kauan aikaa sitten vaikka jotain uutta on juuri tapahtumassa. Syksy ei näy puistossa vielä. Vuoden 1939 kukkapenkit ovat punaisena edelleen, 1900-luvun alun jättimäinen poppeli on tuhea ja vehreä. Paviljonki vuodelta 1966 on ollut korkean aidan takana piilossa ja nyt kuoriutumassa, se avataan syksyllä 2017 ison remontin jälkeen uudelleen.






Koskipuistoon päin paviljongin ulkonäkö on tuttu ja muuttumaton, jättimäinen poppeli ja paviljongin alaosa ovat suojeltuja osana kansallismaisemaksi julistettua puistonäkymää. Mutta Hämeenkadulle päin avautuva osa rakennuksesta on aivan uusi nyt kun työmaa-aitojen sisäpuolelle vihdoin pääsee luvan kanssa kurkistamaan Puistoksi nimetyn delikauppa-kahvila-ravintolan remontoitua ilmettä ensimmäistä kertaa. Livahdan aidan sisään odottamaan Herra K:ta treffeille, ja tunnen itseni lapseksi jouluaattona. Tunnustan: olen ollut utelias, äärimmäisen utelias, olen yrittänyt kurkistella aitojen välistä aivan kuin malttamaton lapsi lahjapapereiden saumoista jo kuukausien ajan. Vain viimeistelyt on enää tekemättä.



Askel ensimmäisen kerran uuden paikan ovesta sisään on harras, yritän taltioida sen hetken muistiini mahdollisimman tarkasti. Puiston ikkunat kadulle päin ovat jättimäiset ja hyvä niin, mikään ei ole mukavampaa kuin katsella ulos kahvilan ikkunasta kadulla kulkevia ihmisiä pöydässä istuessaan. Tässä paikassa aivan erityistä on maisema Tammerkosken yli Hämeensillalle, teatteritalolle, vanhalle kirjastotalolle ja rantaa pitkin Frenckelille saakka. Katson haltioituneena ympärilleni kirkkaassa, avarassa kahvila- ja kauppatilassa: Tämä on se paikka, jossa kaikki Tampereen valo asuu!








Puiston Herkku ei ole varsinainen ruokakauppa, ei niin kuin lähi-Sale. Se on deliputiikki, vihanneslaatikoineen hauskasti maatilatorin oloinen. Sieltä saa vähän erilaisempia aineksia hyvään ateriaan, samanlaisiin, joita Puistossa tarjoillaan. Ja Puiston nimikko-olutta, -kahvia ja suklaata. Karkkia. Erilaisia pastoja. Tuorevihanneksia, paikan päällä leivottua leipää, tuoreeltaan leikattua salamia ja parmankinkkua, ruokatarvikkeita herkkuhetkeen tai vaikkapa tuliaisina vietäväksi. Katutasossa aivan asiakkaan silmien alla sijaitseva leipomo vetää puoleensa, tutkimme sitä Herra K:n kanssa innostuneina. Leipomon upea keskus on puilla lämpiävä pizzauuni, jonka 320-asteisena hehkuva hiillos vangitsee katsojan. Mietin halkoja, joita leipureiden täytyy päivittäin kantaa valtavan uuninsa ruoaksi.







Lounasta tulee Puistosta saamaan nopeasti mukaan katutasosta: raikas salaattibuffet, maistuvat leikkelelautaset ja mehevät palapizzat houkuttelevat. Raakavalmiit pizzapalat valitaan leipomon vitriinistä ja paistetaan uunissa asiakkaan odottaessa. Paviljongin alakerrassa on à la carte -ravintola, jonka yhteydessä siinäkin on nopeampi lounasosa. Pitkät kiviportaat alas ravintolan puolelle ovat samat majesteetilliset kuin Rosson aikana, niitä laskeutuessa tulee juhlava olo. Alakerran ravintolasalissa on etäisesti jotain samaa siinäkin, vaikka raikkaus ja avaruus on todella tyylikkäästi uutta. Remontin yhteydessä paviljongin tilat laajennettiin kadulle päin, Puiston kahvilan ja Herkun kattorimoitettu osuus on uutta, uutta alakerrassa on kellariinpäin laajennetut keittiö- ja varastotilat. Pöytä kansallismaisemassa, mainostaa Puiston esite. Kyllä. Isojen ikkunoiden ansiosta tuntuu luin ravintolassa istuisi keskellä puistoa, mutta sisällä.







Puiston tulevaa ruokalistaa saa vilkaista, mutta sen sisältö ei ole vielä lukkoon lyöty. Tykkään lähituotteiden käyttämisestä ja Italiasta tuotetuista nimikkoviineistä, jotka maistajan suussa äkkiseltään ovat erinomaisia. Ja siitä, että menut on nimetty ravintolan historiallisesti arvokkaan ympäristön mukaan. Hiivimme Herra K:n kanssa takaisin yläkertaan ihastelemaan kahvilan vitriiniä ja artesaanijäätelötiskiä. Allergiat ja erilaiset ruokavaliot on pyritty huomioimaan kahvilan tarjonnassa. Gluteenittomia, laktoosittomia, sokerittomia ja vegaanisia tuotteita löytyy useampaan eri makuun. Paikallisuus näkyy kahvilassakin: sen kahvit ja teet tulevat Pirkanmaan Paahtimolta ja Mokkamestareilta, leivonnaiset tehdään kaikki ainakin osittain Puiston katutasossa sijaitsevassa leipomossa. Leipien täytteinä, salaattipöydässä ja pizzoissa käytetyt juustot tulevat läheltä nekin, mozzarella nimikkotavarana Mouhijärveltä Herkkujuustolasta Puiston omalla logolla.






Vaunuparkkia ei kahvilassa vielä ole, mutta se kirjattiin huomioitaviin asioihin. Pikkukakkosen puiston lähellä sijaitseva kahvila on juuri sellainen, jossa olisin Runotytön kanssakin äitiyslomalla viihtynyt. 94 asiakaspaíkkaa ravintolan puolella, 72 kahvilassa ja kahvilatilassa kohtuullinen akustiikka, kun puu elementtinä imee itseensä täyden kahvilasalin hälinää. Ja yksi asia, joka vielä on erityisen huomionarvoinen: Puiston kahvila- ja delipuotiosa tulee aukeamaan arkiaamuisin klo 7:30 ja viikonloppuisinkin lauantaina klo 8:30 ja sunnuntaina klo 10:00. Bussilta junalle juostessa Puistosta saa napattua eväät mukaan.









Puiston nimikkoleivos, Limoncello, on yhtä aurinkoinen ja kevyt kuin syyskuinen maanantai ja koko kahvila itsekin. Ja se pizza. Mmm! Jään istumaan herkkuja notkuvaan pöytään Herra K:n suikattua suukon kiirehtiessään asioille ennen kotiin lähtöä. Tunnustelen tilaa ja omaa oloani siinä. Viihdyn, viihdyn todella. Kertaakaan koko ennakkovierailuni aikana en ole muistanut, että kyse on Pirkanmaan Osuuskauppa-ketjun paikasta. Mitään ketjumaista siinä ei ole. Se on uniikki, ainoa laatuaan. Paikan omitakeisuus ja upean-upean sijaintinsa kunnioitus jää Puistosta päällimmäisenä mieleen. Onneksi on Puisto. Kumpa se vain aukeaisi pian!