maanantai 31. heinäkuuta 2017

Myllyoja, 500 kilometriä lähempänä kuin luulin


Kesä etenee, kulkee vääjäämättä kohti loppuaan. Marjat kypsyvät, iso pihamme valmistautuu sadonkorjuukauteen. Lomani on ohitse, samoin Herra K:n. Tein viimeviikon etätöitä Runotytön kanssa mummilassa, Herra K:n lapsuudenkodissa Tampereen Kalkussa, kuunnellen miten mummi hömpötti Runotytön kanssa avoinna olevan terassioven toisella puolella. Kalkku. Kalkku. Kalkkuna? Ei. Kalkku kuulostaa Runotytön omalta onomatopoeettiselta sanalta enemmän kuin asuinpaikalta. Mistään en löydä selitystä tuolle erikoiselle nimelle, jossa on kalkkikivityökalun käyttämisen sointi. Sen tiedän, että nimi on juonnettu viereisestä Kalkun vuoresta, mutta hei tamperelaiset, mitä tuo kalkku oikein tarkoittaa?





Kun autolla ajaa Kalkkuun, ei huomaa puroa, joka solisee Kalkkuun johtavan tien alitse aivan kerrostalojen takapihalla ja halkaisee alueen kahtia. Tuon puron taukoamattoman äänen kuulee, kun kulkee kadulla kävellen tai pyörällä. Sen solina jäi mieleeni liplattamaan yhtenä aamuna niin että päädyin töitä tehdessäni googlailemaan puroa ja sitä ympäröivän asuinalueen historiaa. Puro. Myllypuro. Tai oikeammin myllyoja. Myllyoja! Hei sieltähän minä olen kotoisin, minun kotitaloni on Oulun Myllyojalla! Ja naapurissamme sijaitseva Herra K:n äidin isoisän talo, sekin on Myllyoja nimltään! Nyt vasta innostuinkin. Mutta se Kalkun puro. Tai siis oja. Vai puro? Silläkin on oma historiansa.





Ennen 1900-luvun alkua Pitkäniemen sairaalan tilalla Pyhäjärven rannassa sijaitsi puustelli, kruunun virkatalo, jonka maihin kuului kolme nykyisen Kalkun alueella sijainnutta torppaa: Kiviniemi, Pikku-Kiviniemi ja Myllymäki. Rannan hyviä maita oli Pitkäniemen kanssa jakamassa monta muutakin vaurasta ja isoa viljelijää: Raholan kartano, Kaarilan kartano ja Ylä-Villilän, Keski-Villilän sekä Ala-Villilän tilat. Kalkun nimen tuo Petsanmäeksi kutsuttu alue sai vasta vuonna 1944, kun asemakaava vuonna 1937 Pohjois-Pirkkalasta (nykyinen Nokia) Tampereeseen liitetylle alueelle vahvistettiin. Alueen rakentaminen aloitettiin varsinaisesti vasta sodan jälkeen 1950-luvun kynnyksellä. 

Keskellä maaseutua juoksi vapaana iso puro, jossa oli paljon vettä ja kaksi koskea. Puron molempiin koskiin oli 1800-luvulla rakennettu myllyt, ylempi jalkamyllyistä kuului Villilän tilaan, alempi oli Pitkäniemen mylly. Kolmannen myllyn, uudenaikaisemman hammasratasmyllyn, jonka rakentamisen kerrotaan lopettaneen kahden aikaisemman myllyn toiminnan kannattamattomana 1900-luvun alussa, sijaintipaikasta en löydä tietoa mistään. Vuoden 1920 loppuun mennessä jauhot oli siinäkin myllyssä kuitenkin jauhettu.





Puro nykyisellään on vain kapea kaistale entisestä, mutta niin tärkeä kuitenkin, että puron varren luonto on vuonna 1999 Natura 2000 -asetuksellasuojeltu. Kolme kilometriä pitkä puronvarsi rinteineen ja putouksineen on merkittävä kaupunkilehto, jossa elää erikoisten kasvien lisäksi liito-oravia ja pyitä. Kauneutensa vuoksi alue on haluttu säilyttää luonnollisessa tilassaan. Myllypuroa ei tavallisissa kartoissa näy, mutta onneksi löydän netistä tiedon siitä, mihin suuntaan Kalkun viertotien alittava puro uomassaan kääntyilee ennen laskemistansa Vihnusjärveen Nokian puolella ja siitä, mistä voisin alempaa noista koskista suurin piirtein etsiä. Pysäköityäni auton hiljaiselle tielle, kurkistan tienpientareen pusikkoon suuntaan, josta melkein jylinäksikin kutsuttava puron virtausääni kuuluu. Yllätyn. Onneksi en houkutellut Runotyttöä ja Pikkumiestä mukaani kuvausretkelle! Puro putouksineen sijaitsee jyrkän rinteen alla notkossa, jollaista en uskonut näkeväni keskellä kaupunkia. Saniaiset ja muu aluskasvillisuus estävät näkemästä mihin jalkansa lehtometsässä laittaa, suuret kaatuneet puut ja lahot rungot hankaloittavat rinteessä laskeutumista. Metalliputkia, vanhoja hetekanpohjia, lasinsiruja... Laskeudun silti, raidallisessa kesämekossani ja paljain säärin, nilkka teipattuna, hiessä päin. Rinteen alla puron ääressä vastaan tulee ihana viileys. Kaupunki katoaa ympäriltäni, putouksen ääni peittää alleen kaiken muun. Kymmeniä minuutteja kosken solinaa kuunneltuani alan miettiä miltä tuntuisi jos se yhtäkkiä loppuisi. Se ääni. Puromaisema on kuin lapsuuden satukirjasta.





Kaksiosaisen kosken toinen uoma on aikaa sitten kuivunut, kivet ovat sammaloituneet ja niiden kolot kasvaneet umpeen. Kuivuneen uoman isot kivet eivät ole niin liukkaita kuin koskenvieren kivet, niitä pitkin on helpompi kiivetä ylöspäin. Tästä koskesta on kirjoitettu, että se putoaa 300 metrin matkalla 25 metriä alaspäin. Tuohon matkaan kuuluu mukaan se tien ali kerrostalojen välissä solissut osakin jo, lasken nopeasti. Istuudun isolle kivelle, syön rinteen päältä keräämiäni metsämansikoita ja katselen koskea. Yritän kuvitella kosken rantaan myllyn ja myllyyn myllärin työntouhuun, rantatielle viljelijät ja torpparit, jotka kuljettavat jyväsäkkejään myllärille jauhettavaksi. Rakennus, jonka jämät lahoavat putouksen reunalla, on nuorempi kuin 100 vuotta, saniaisten seasta pilkistävä ruosteinen kiuas ja ratas eivät nekään ole myllystä peräisin. Kenenkähän tölli siinä on ollut ja milloin se on tuohon kuntoon joutunut?





Ympäristö muuttaa muotoaan, mennyt jää ja uutta tulee tilalle. Jos suojeluasetus alueella pitää, paikallani notkon pohjalla suurten kuusten ja vaahteroiden alla saattaa sadan vuoden kuluttua istua joku toinen katselemassa läheisten betonitalojen raunioita ja miettimässä mitä ne ovat aikanaan olleet, ketä niissä on asunut ja mitä niille on aikojen saatossa mahtanut tapahtua.