perjantai 16. syyskuuta 2022

Kurjat uutiset huutavat hurjaa huumoria vastapainokseen

Stand up. Mikä olisi sopiva suomenkielinen vastine tälle omalaatuiselle sanataiteen muodolle? Sanakirjakäännös stand upista on seisova, suoraselkäinen ja rehti. Se voisi vapaasti käännettynä ilmentää juuri uskallusta nousta lavalle esittämään itseään. Itsestä puhumisesta, omana itsenään olemisesta ja omien mielipiteidensä laukomisesta ei stand upissa kuitenkaan ole kyse, vaikka koomikot valtaosin omalla nimellään ja omilla kasvoillaan esiintyvät. Lavakomiikkailta on kollegtiivinen kokemus, jossa esiintyjä samaistuttavine huomioineen elämästä luo yhteyden yleisöönsä ja kehrää kuulijoista esiin tunnereaktioita. Tietoisia ja tiedostamattomia. Iloa ja inhoa aiheuttavia.

Niin helpolta ja spontaanilta kuin stand up äkkiseltään saattaakin vaikuttaa, se kätkee taakseen valtavan määrän työtä ja taitoa. Kirjoittamista, kirjoittamista, kirjoittamista ja jo kirjoitetun harjoittelua ja hiomista. Lavakomiikassa jokaisella lauseella, äänenpainolla ja tauolla on merkitys, ja ne ovat tarkkaan harkittuja. Esiintyjän imago, tunnistettavuus ja tapa olla läsnä ovat kaikki tarkkaan harkittuja nekin, asentoa, ilmettä ja önähdystä tai tuhinaa myöten.

Stand up -komiikassa on alalajeja ihan niin kuin taiteessa on. On yhden lauseen vitsejä heittäviä onelinereita, puujalkavitsailijoita, poliittista satiiria tekeviä ja pitkien tarinoiden kertojia, sellaisia, joiden tekstissä on yhden sijasta monta bunch linea, iskevää lausetta, naurujen räjähdyskohtaa. Oi miksi näille termeille ei ole suomennoksia vaikka stand up elää Suomessa kultakautta, on tehnyt sitä jo monta vuotta! 

Kaljakuppiloiden alapää- ja kakkavitseiksi stereotyypisesti leimattu yleisöä nöyryyttävä roustaus on kasvanut älykkääksi ja kuulijoitaan kunnioittavaksi taide-elämykseksi. Enää ei tarjota kaikille kaikkea ota tai jätä -tyyppisesti vaan erilaiset koomikot hakevat kohdeyleisönsä erilaisista ihmisistä. Meistä nelikymppisistä, koulutetuista ja työssäkäyvistä perheenäideistäkin. Baarien lisäksi stand upia on tarjolla teatteriklubeilla, kahviloissa ja pizzerioissa.

Jos aiemmin kirjoitin Tampereen saunapääkaupungiudesta, voisin tällä kertaa sovitella kotikaupunkini harteille stänäripääkaupunkiuden viittaa. Onko missään muussa kaupungissa mahdollista päästä joka viikko kuulemaan huippukoomikoita alle 10 eurolla? En tiedä. Mutta Tampereella pääsee.

Eilen illalla ajoin ratikalla Kalevan ytimeen ja astelin (jälleen kerran) Domuksen talon alakerrassa sijaitsevaan Secret Sauceity Pizzaan. Kahden tunnin aikana sateisen torstai-illan pizzoistaan nauttivan yleisön edessä kävivät uusia juttujaan testaamassa seitsemän koomikkoa: Saana Peltola, Jape Grönroos, Tommi Mujunen, Marjut Ollitervo, Viivi Kuusela, Antti Akonniemi ja illan isäntä Kimmo Aro. Ja minä nauroin, voi miten nauroinkin! Tarkoituksellisille tarinoille ja tahattomille kömmähdyksille. Ripsivärit poskille ja mahani kipeäksi (jälleen kerran). 

Harjoitusklubin lippu maksoi euron per koomikko. Alle kuusi senttiä minuutti. Sillä rahalla sain nauruterapiaa taas vähintään viikon tarpeiksi, vaikka sähköä sillä ei enää saa edes entisen parin minuutin lämpimän suihkun vertaa. Näitä erilaisia harjoitusklubeja on Tamperella useita: Cafe Metsonkulmassa, Teerenpelissä ja Kaksissa Kasvoissa ainakin. Niillä käyvät juttujaan testaamassa isotkin nimet Hesoista saakka. On nähty Jukka Lindström ja Ismo Leikolakin. 

Kotiin palatessani ja kotikaupunkiani iltavalaistuksessa ihaillen mietin miten mieletöntä on saada nauraa itselleen ja koko maailmalle toisen ihmisen terävien havaintojen ja nokkelien juttujen kautta. Ei liene sattumaa, että Vuoden 2022 stand up tulokas -kisan kuudesta finalistista neljä on tamperelaisia. Luonnonlahjakkuudella pääsee tiettyyn pisteeseen saakka, mutta harva on seppä syntyessään - vitsailijakaan. Täällä kasvaa kovia koomikoita, koska heillä on kasvuun mahdollisuus. Reilun kuukauden päästä kisafinaali-iltana minä pidän peukkuja sinulle, Eriikka Väliahde


keskiviikko 14. syyskuuta 2022

Suomen saunapääkaupunki ja sen kunniakas päämaja

Tulipa edellisessä postauksessa minä-minä-minäiltyä oikein kaikkien kuluneiden aikojen edestä! Itseäkin melkein hengästytti moinen minäily. Rauhoitun. Käännän katseeni ympärilläni olevaan kaupunkiin ja vedän keuhkojen täydeltä uusia kokemuksia sisääni. 

Istuin heinä- ja elokuussa useampaan kertaan Rauhaniemen kansankylpylän edustan penkeillä nauttimassa lähes eteläeurooppalaisia muistuttavista raukean paahteisista illoista ja Näsijärven viilentävästä tuulesta. Aalloista, jotka tekivät hyvää ennen trooppisten öiden nukkumaan menoa. 

Keskustelimme ystäväni kanssa tuosta paikasta ja Tampereesta, siitä miten monet kasvot jo rakkaaksi tulleella kotikaupungillamme on. Manse. Tampersteri. Mustamakkara ja lätkä. Kummeli. Siivet. Popeda, Eput ja kaikki muut rock-bändit. Hymyilimme ääneen. Meille kummallekaan Tampere ei ole koskaan edustanut oikeastaan mitään edellä mainituista, vaikka ylpeitä tavallamme olemme niistä kaikista aina olleetkin. 

Miltä Tampere sitten meidän kulmastamme katsottuna näyttää? Ystävälleni se on Suomen teatteripääkaupunki. Tampereen teattereista, niistä monista, olen kirjoittanut aiemmin, ja niistä voisin kirjoittaa loputtomiin. TTT:stä, Tampereen teatterista, Komediateatterista, lastenteatteri Mukamaksesta, Ahaasta... Tampere on myös Suomen saunapääkaupunki ja tähän näkemykseen lähipenkeillä istuvat kanssasaunojat yhtyivät monin äänin. 

Tampereella on eniten yleisiä saunoja väkilukuun nähden. Erilaisia saunoja, omanlaisiaan, hyvinkin pitkän historian ja upeat tarinat omaavia. Yksi vannoo Kaupinojan nimeen, toinen Rajaportin ja kolmas, neljäs, viides ja kuudes nimenomaan Rauhaniemen kansankylpylän. Ja onhan niitä lisääkin. Kaukajärven uimala, Suomensaaren sauna Lielahdessa, Tohlopin tynnyrisauna ja Hervannassa ja Teiskossakin omansa. Uusimpana Saunaravintola Kuuma ihan keskellä kaupunkia.

Tartun Rauhaniemeen, sillä Rauhaniemessä minut vihittiin tämän alakulttuurin saloihin kahden niin ikään oululaislähtöisen ystäväni toimesta ja siksi Rauhis on minulle saunomisen kehto. Lapinniemen, Käpylän ja Kaupin metsien rajalla sijaitsevaan Rauhaniemeen pyöräillään tai tullaan bussilla pyyhe kainalossa makkarapaketin ja saunajuoman kanssa. Ihmisinä. Tittelit ja statukset jäävät matkalle. Rauhaniemessä jokainen on yksityinen henkilö.

Suojaisalla saunapihalla grilli on lämmin ja itse sauna kuuma. Tulikuuma. Tai oikeammin saunat, sillä ison saunan lisäksi pihassa on pienempikin sauna. Ja tämän viikon perjantaina tulee kuukaudeksi kolmaskin, telttasauna. Tuo Jurttasauna on vaihtuva erikoisuus, jossa puhumista pyydetään vältettävän ja toivotaan kävijöiden keskittyvän löylyyn. Pitääkö suomalaisia ohjeistaa olemaan puhumatta? Vielä saunassa? Rauhiksessa pitää. Täällä ventovieraat puhuvat toisilleen ja se, jos mikä, on mukavaa. Paitsi silloin, kun lauteilla ajaudutaan vääntämään iänikuisesta Tappara-Ilves-jaosta. Sitä en saunassa(kaan) jaksa. 


Kuvia kansankylpylän pihapiiristä ja sisätiloista on mahdotonta ihmisten pahastumatta ottaa, enkä oikeastaan halua sitä edes tehdä. Rauhaniemi pitää kokea. Joka solulla. Loppukesästä, ehdottomasti. Paahteiset kalliot ja järven takaa kaiken kultaava ilta-aurinko. Aurinkosumu, auer, autere, joka verhoaa vastarannan suloiseen harmauteen. Tuoksut. Äänet. Kipakoista löylyistä punehtuneet ihot. Aika, joka tuntuu hidastuvan tuossa paikassa.

Ison saunan lauteilla nostan polvet syliini, peitän korvani ja suljen silmäni. Käperryn keräksi, kun tulikuuma höyry nousee kiukaalta ja hiipii selkänahkaan korventaen olkapäitä. Vain kaksi kipollista kerralla, se lukee sääntönä kiukaan pielessä. Sitä, kuinka usein niitä kahta peräjälkeen kiukaalle kaadetaan, ei määrää kukaan. Sauna on tupaten täynnä, nopeasti laskien ainakin 50 ihmistä kolmessa kerroksessa, osa seisoo keskilattian kaistalleellakin odottamassa laudepaikkojen vapautumista. Puheensorina vaimenee sumeaksi pulinaksi käsieni alla. Paras paikka löylyille on kuumuutta uhmaten ylälauteella, kaksi pyllyä kiukaasta, ikkunan kohdalla. Pahin paikka ovensuussa ylälauteella. Siellä hopeisine kaulakoruineni kärventyisin kuoliaaksi minuutissa, konkarit murisee lisää löylyä sieltäkin. Se, joka istuu lähinnä kiuasta, kaataa. 

Maisema saunan pienen ikkunan takana on kaunis. Laituri ja seesteinen lahti, Rompsinlahti (Romsinlahti) Käpylän ensimmäisen asukkaan mukaan nimettynä. Mätäs kortteita, venevalkama. Uimapaikalla, kahteen suuntaan kulkevien portaiden ja 30-luvun alussa rakennetun hyppytornin takana, aukeaa Näsijärven selkä. Oikein tuulisella säällä aallot ovat hengästyttävän korkeita, silloin osa uimareista käyttää kaiteeseen kiinnitettyä turvaköyttä eikä yksin suositella veteen menemistä. Yksin Rauhiksessa tuskin koskaan saa ollakaan. Tavallisinakin arkipäivinä uimaan mennään katkeamattomassa jonossa. Jo 30-luvulla uimassa ja auringosta nauttimassa kävi lähes 30 000 kaupunkilaista kesässä, sauna rakennettiin vasta vuonna 1957.

Ketä saunassa kanssani on, paitsi ystäväni? Tamperelaisia. Suomea ja saksaa puhuvia. Ryhmä japanilaisia. Muutama englanniksi jutteleva. Miehiä, naisia, nuoria, vanhoja ja kaikkea siltä väliltä. Läpileikkaus kaupungin väestöstä, puolialastomina, kaikki samassa kelassa. Saunaan, uimaan, jäähdyttely. Saunaan, uimaan, jäähdyttely. Se, mistä kelansa kukin alkaa ja mihin sen päättää, on makuasia. Kuuma-kylmähoito toimii kaikkiin sielun ja ruumiin haavoihin: 115-asteisesta saunasta alle 15-asteiseen Nässyyn. Toistetaan useita kertoja, vähintään viisi, eikä kelloa katsota missään kohtaa. Rauhaniemeen tullaan ja siellä ollaan juuri niin kauan kuin siltä tuntuu. Siinä tamperelaisen pitkän iän salaisuus. 



Maistelen paikan nimeä. Se on jotenkin rappioromanttisesti hyvin kaunis. Rauhaniemi. Sitähän se on. Siellä saa rauhan. Moni on saanut vuoden 1929 jälkeen, kun kaupungin asemakaavasta vastannut ja Hotelli Tammerin, Tuulensuun palatsin, Hjortin talon, Tempon talon, Huberin talon sekä yhdessä eri kollegoidensa kanssa myös Mältinrannan taidelainaamon ja linja-autoaseman suunnitelleen Bertel Strömmerin kynästä lähtenyt kylpykeskus on avattu. Mutta jo sitä ennen siellä on joku ollut rauhassa. Rauhaniemen kallioihin on kaiverrettu nimikirjaimia ja vuosilukuja 1873, 1913, 1920... 

Nuo kaiverrukset näkyvät tietyssä valossa kuivilla kallioilla parhaiten. Kaikki Rauhaniemen vakisaunojatkaan eivät niihin ole kiinnittäneet huomiota ja argeologiseen luettelointiin hakkaukset tarkastettiin viranomaisten toimesta yleisövihjeiden perusteella vasta vuonna 2004. Uusia löydetään vielä tänäkin päivänä. 

Kuka ne on tehnyt ja miksi? Sitä ei varmaksi tiedä kukaan. Yksi tarina kertoo Krimin sodan aikasesta Venäjän Näsijärven laivastosta, toinen taas muistokirjoituksista paikallisille menehtyneille. Yhden version mukaan kalliohakkaukset ovat tämän päivän I was here -tyyppisten tägien esi-isiä ja -äitejä, aikaansa kallioilla viettäneiden joutilaiden tekosia. Kovin nopeasti sellaisia kun ei ole tehty. Sapelikuvioita ja pitkiäkin nimiä. Oli mitä oli, yli satavuotiaina ne ovat merkki menneestä ja säilyttämisen arvoisia. Kumpa niitä ei kukaan tai mikään tuhoaisi. 




Rauhaniemen sauna lämpiää sähköllä. Puusauna olisi ehkä hitusen parempi, saunan tuoksuun sekoittuisi noki ja ääniin palava puu, ja se sopisi hämärtyvään syysiltaan mitä oivallisimmin. Mutta sähkö käy, kollektiivisesti hikoilevan ihmismäärän ansiosta löyly on pehmeä ja kostea. Ja onhan tunnelma huikea. Ja maisema rantakallioineen kaunis. Kalliokaiverrukset ja tarinat. Kansankylpylä. Kauniinpaa nimeä ei melkein voi olla. 

Ps. Saunominen Rauhaniemessä jatkuu läpi talven, joka ikinen päivä, joko puolestapäivästä tai alkuiltapäivästä iltakymmeneen asti. Kun jäät tulevat, avantoon pääsee pulahtamaan.

lauantai 3. syyskuuta 2022

Neljä maamerkkiä yhdellä vilkaisulla

 

  

Vuosi on ollut pitkä. Pidempi kuin vuodet yleensä. Kaksi kokonaista vuotta, enemmänkin ehkä. Istun pöytäni ääressä ja katselen syyskuisen taivaan värien muuttuvan Näsijärven yllä. Sinisenharmaa pilvimassa värjääntyy ensin kullalla ja sitten punaisella laskevan auringon pilkistäessä taivaanrannasta ennen yöpuulleen painumista. Juovia. Kokonaisia vaaleanpunaisia pilviä. Kultareunuksia.

Tampere. Tamperelainen minä. Täysi-ikäinen tamperelainen, sillä 18 vuotta tällä seudulla tuli täyteen kesän korvalla, kun jo toisen kerran jouduin vähän vakavammin punnitsemaan lähtöä Tampereelta ja jäämistä tänne. Karkasin tytärteni kanssa pohjoiseen kaivatakseni, ja palasin sieltä takaisin tunteakseni täyttymyksen. Turistiksi minua ei kai enää voi hyvällä tahdollakaan kutsua vaikken syntyperäinen tamperelainen olekaan. Utelias olen silti, aina valmis oppimaan ja löytämään jotain uutta tästä kauniisti kerrostuvasta kotikaupungistani.

Tamperelaisen aikuisuuteni kynnyksellä pohdin, mistä ihmisen onnellisuus oikeastaan rakentuu. Ikkunoistani näkyy yhdellä vilkaisulla Siilinkari, Haulitorni, Pyynikin näkötorni ja Näsinneula - Hakanneula niin kuin Tiitiäiseni sitä kutsuu. Maamerkit, maadottavat näkymät, joita minulla on ollut kova ikävä ja joista en ole valmis luopumaan. Tunnen syvää rauhallisuutta niiden läheisyydessä, itsenikin isommaksi jotenkin. Paikasta, ajasta ja ihmisistä, niistä kai, se onnellisuus. Kotini on siellä, missä sydämeni on, on joku minua viisaampi asian joskus tiivistänyt, ja se on aika viisaasti tiivistetty. Mistä sitten tietää, onko se sydän siellä missä pitää?

Onneni on, että ympärilläni on hyviä ihmisiä, niitä, jotka kannattelevat silloin, kun omat jalat ei meinaa jaksaa. Ja uskokaa huviksenne, minun jalkani eivät vähästä väsähdä. Mutta hyväksyviä katseita ja kauniita sanoja ei peililtä ota vastaan samalla tavalla kuin toiselta ihmiseltä. Omien ajatusten ääneenkään pyörittely yksinään ei johda yhtä hedelmälliseen lopputulokseen kuin ystävän tai tuikituntemattoman kanssa käyty keskustelu tai sen pätkä. Yksi ihminen ei koskaan pysty antamaan kaikkia näkökulmia tai täyttämään kaikkia tarpeita samalla tavalla kuin monta ihmistä. Ja Tampereella ihmisiä riittää, niitä, jotka aloittavat keskustelun pysäkillä, kaupan vihannestiskillä, kauppahallin käytävällä ja kahvilan pöydässä. Se, että pandemiapoikkeusaika ja eristykset ovat väistyneet, on mahtavaa. Kanssaihmisiä arvostaa ihan uudella tavalla. Kaikkia heitä, niitäkin, joiden kanssa ei vielä ole sanaakaan vaihtanut. Olen iloinen tamperelaisista ihmisistä. Paljasjalkaisista ja tänne muualta tulleista.

Ihmisten lisäksi onnellisuuteeni punoutuu ruoka. Ruokaan käytetty aika. Nauttiminen ruoasta, terapia sen tekemisestä ja haaveet sen hyödyntämisestä unelmieni suhteen. Tein viime viikoilla pitkästä aikaa reseptejä ja kuvasin ruokaa, ja tunsin suunnatonta iloa siitä. Tampereella on ihania kahviloita, bistroja ja ravintoloita, joista löytää inspiraatiota ja omat suosikkinsa erilaisiin päiviin, aina jotain uutta loputtomaan ruokaseikkailun nälkään. Ja ruokakauppoja ja kauppahalli, joista ostaa jotain kivaa kotikokeiluihin. Laatulihan lopettamisuutinen hallissa harmittaa. Toivottavasti muut jatkavat, eikä Nygrenin kalatiski ainakaan koskaan katoa! Kampasimpukoita, mustekalanlonkeroita ja kunnon katkarapuja kun ei oikein muulta saa kuin satunnaisesti. Samanlaista iloista ja asiantuntevaa palvelua ei ainakaan. Tamperrada-tapahtuma muuten marssitti tällä viikolla loistavan kattauksen toinen toistaan upeampia pintxoja ruokaa rakastavien iloksi ympäri kaupunkia. Jo pelkkä vilkaisu tapahtumamainontaan kutsui maistelemaan. 

Mitä muuta sydämeni saanut Tampereeni pitää sisällään? Työpaikan, jossa en työnkuvan muuttumisesta huolimatta ollut valmis päästämään irti Tampereesta, Siperiasta ja sen punaisista tiiliseinistä, betonilta tuoksuvasta parkkitalosta. Uimahallit, niitä on ilahduttvan monta. Molemmat järvet ja niiden rannat. Koskipuisto, Sorsapuisto, Näsinpuisto ja Hämeenpuisto. Taidemuseo ja Sara Hilden, joihin on ihana pujahtaa museokortin turvin tuntemaan ja hakemaan innoitusta. Metsokirjasto. Teatterit ja pienet standup-klubit, joissa olen viimeisen vuoden aikana nauranut itselleni kyyneleet silmissä. Torit ja torikahvilat, Ja Viikinsaari kesäisin. Lenkkipolut ja harjun portaat. Ja sitten saunat, Rajaportti ja Rauhaniemi ja ne muut, joissa en vielä ole käynyt. Jos et ole kokenut Rauhaniemen kansankylpylän yhteisöllisyyttä tiiviissä tunnelmassa yli 100-asteisilla lauteilla ja löylyjen välissä vilvoittelua aaltoilevassa, jääkylmässä järvessä, et ole kokenut tamperelaisuuden ydintä. Sitä, jonka hyisyys pistelee varpaita ja kuumuus polttaa korvia, jossa vieraan ihmisen hiki tippuu olkapäällesi ja mietit mitä helvetin järkeä tässä kaikessa on - tuntiessasi samalla suunnatonta hyvää oloa juuri siitä järjettömyydestä. Jotta tästä kaikesta voi nauttia ja tuntea tuota outoa onnea, täytyy ihmisellä olla aikaa. Olla vaan, kokea ja kuljailla. Nyt, novellikokoelma, romaani ja kaksi ruokakirjaa myöhemmin, on etsittävä aikaa olemiselle.

Siinäkö Tampereeni on? Ei! Se on isompi, paljon suurempi ja paljon enemmän! Vielä pitää listata ainakin koski ja sen rannat. Piiput, ne kymmenen vanhaa, jotka vielä ovat jäljellä! Punainen tiili, vanhat tehdasrakennukset, Kehräsaari ja Finlayson ja Tampella ja niiden tarinat. Ja Hämeenkatu. Ja erilaiset kaupunginosat. Ja ratikka, ratikkaa ei voi unohtaa. Ratikka on hyvä. Ratikalla pääsee toisiin kaupunginosiin. Ratikkaan olen rakastunut ja ensi vuonna ratikka tulee minunkin kotiovelleni.

Minun omalaatuinen, monitasoinen kotikaupunkini. Minä tykkään sinusta. Rantatunnelista, uusista korkeista taloista, Ratinan kauppakeskuksesta ja areenastakin. Luulen, että aika on tehnyt tehtävänsä ja sinä näyttänyt sisinpäsi. Olet päässyt läpi ja se tuntuu hyvältä. Meidän tarinamme jatkuu.