lauantai 29. maaliskuuta 2014

Suklaatehtaalla on jo pääsiäinen

Aurinko paistaa ihanasti siniseltä taivaalta, kadut ovat kuivia eikä lunta näy enää missään. Kevät on täällä! Pääsiäinen on vuoden juhlista se, joka tuo kevään mukanaan. Tänä vuonna pääsiäinen vaan on niin kaukana huhtikuun puolivälin paremmalla puolella, ettei se millään ehdi mukaan kevääntuloon. Voi pääsiäinen minkä teit! Talvi on taittunut, aurinko on täällä jo. Vaikka narsissit ovatkin pääsiäiskukkia, on niitä saatava ikkunalaudalle jo nyt aurinkoisten kevätpäivien kunniaksi. Keltaisina tietysti, ikään kuin kannustamaan lajitovereitaan uskaltautumaan esiin kotipihan kukkapenkistä päivien lämmetessä.


Varaslähdön ottaneiden narissien, ja sitten lähempänä pääsiäistä lautasille istutettavien ruohojen lisäksi kevääntulonjuhlaani kuuluu suklaa. Suklaamunat, suklaapuput, täytesuklaat ja tipukuviosuklaat, ne kaikki kuuluvat pääsiäiseen. Lapset rakastavat yllätysmunia - aikuisena hauskinta on erilaisten suklaiden ostaminen yllätyksellisistä paikoista, muualta kuin tavallisista ruokakaupoista. Kauppahallista, pienistä puodeista tai sitten suoraan suklaatehtaalta, kun sellainen kerran Tampereen seudulta löytyy. Keväisen perjantain kunniaksi tein pienen iltapäiväajelun ja suuntasin kulkuni Dammenbergin suklaatehtaalle Sääksjärvelle Tampereen ja Lempäälän rajalle yllättääkseni Herra K:n jo hyvissä ajoin ennen pääsiäistä.


Saduissa ja elokuvissa suklaatehtaat ovat iloisen värikkäitä rakennuksia, sellaisia, jotka tunnistaa suklaatehtaksi jo kilometrien päähän ruskeista kuorrutteistaan ja nonparellikoristeistaan. Oikeassa maailmassa suklaatehdas näyttää oikeastaan aivan samalta kuin mikä tahansa tehdas, samalta kuin kahvipaahtimokin näytti. Harmaalta teollisuushallilta, jonka seinässä on yrityksen logo ja pienessä ovessa pieni kyltti: Myymälä. Melkein tunnen pettymystä laatikkotaloa katsellessani, mutta maltan mieleni, kahvipaahtimokin yllätti niin mukavasti, että olin pakahtua. Niinpä niin, pettymys olisi ollut turhaa tälläkin kertaa. Heti harmaan aaltopeltiseinän sinisestä ovesta sisäänastuttua on pakko hymyillä leveästi. Täyteläinen suklaantuoksu leijailee vastaan jo tuulikaapissa, oven avatessa ensimmäisenä silmien eteen tarjoillaan lasivitriinillinen erilaisia käsintehtyjä suklaakonvehteja. Kaksi pikkutytöä ovat valitsemassa karkkipäivän kunniaksi omia suosikkejaan pieniin läpinäkyviin pusseihinsa ystävällisen myyjän kanssa. 

Hyllyissä myymälän seinillä on myyntiin valmiiksi pakattuja suklaatuotteita; Aino-suklaata, Reino-suklaata, Muumisuklaata, jääkiekkosuklaata, suklaisia työkaluja, suklaata leivontaa varten, suklaata lahjaksi, suklaata pääsiäisen viettoa varten. Mmmm! Mikä ihana tuoksu niistä kaikista yhdessä lähteekään. Minulle kerrotaan kaikki mitä niistä haluan tietää, minä tykkään tästä paikasta.

Kuvaaminen tehtaanmyymälässä on ymmärrettävistä syistä kiellettyä, joten jokainen teistä saa itse käydä kokemassa tuon pienen puodin ihanan tunnelman ja sen tuoksun, jota ei tekstiin tai kuviin saa taltioitua. Myyjätär hymyilee tuoksuihastelulleni. Suklaantuoksustakin saa kuulemma tarpeekseen, kun joka päivä haistelee sitä työkseen. Isosta ikkunasta myymälän takaseinällä näkee tehtaan puolelle, valkopukuisten työntekijöiden liikkeitä olisi hauska seurata kauemminkin. 

Suklaapuodin yläkerrassa sijaitsevaan neuvottelutilaan voi halutessaan varata yksityisen suklaamaistelun itselleen ja ystävilleen pientä korvausta vastaan oppiakseen lisää suklaisesta maailmasta. Maistelutilaisuudet viinin kanssa tai ilman viiniä ovat varsinkin iltaisin ja viikonloppuisin niin suosittuja, että kolmisenviikkoa etukäteen kannattaa olla liikkeellä suklaanhimonsa kanssa. Ymmärrän tämänkin hyvin. Mikäpä voisikaan olla nautinnollisempaa tyttöporukassa vaikkapa polttaripäivänä tai syntymäpäivänä pariskuntienkin kesken? Laitan ajatuksen maistelusta oman korvani taakse seuraavaa erityistilaisuutta varten. Tiedän jo ryhmänkin, jolla liikenteessä tuolloin tullaan olemaan - odottakaa vaan kutsua rakkaat ystäväni.

Tänä vuonna 20 vuotta täyttävän tamperelaisen Dammenbergin suklaatehtaan erikoisuus on se, että tehdas on Euroopan ensimmäinen täysin pähkinätön, munaton ja gluteeniton suklaavalmistaja.  Hyperallergiatuotteista löytyy sopivaa suklaata myös maidottomana, vaniljattomana, GMO-vapaana, kosherina ja halalina. Päädyn ostamaan kassillisen pääsiäissuklaita suunnitelmani mukaisesti. Suklaiden ainoa ongelma on pääsiäiseen vielä oleva pitkä aika. Ne loppuivat jo. Ennen pääsiäistä on suklaata käytävä hakemassa toinen kassillinen.

sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Unohtumaton kokemus kotikaupungin valojen yläpuolella

Aurinkoinen lauantai-iltapäivä antaa odottaa jotain mukavaa tapahtuvaksi. Herra K hymyilee sen näköisenä, että on keksinyt jotain todella erityistä kerrottuaan vievänsä Kotikaupungin turistin ulos syömään aivan erityiseen paikkaan. Korvissani on timanttikorut ja hiukseni on kerätty niskaan nutturalle. Kävelemme pitkin Amurin hiekoitushiekasta puhdistettuja katuja käsikädessä Näsijärven rantaan ja mäkeä ylös Särkänniemen kukkulalle ilta-auringon vielä paistaessa järven selälle. Totta tosiaan, paikka, johon Herra K on minut ja ystävämme kutsunut, on aivan erityinen. Tämä on ensimmäinen kertani, en ole koskaan vielä ruokaillut täällä vaikka näköalaa olenkin käynyt katsomassa. Päättäessään viedä minut tänne, Herra K halusi yhdistää kolme suurta rakkauttani: Hyvän seuran, hyvän ruoan ja kotikaupunkini, joka ikkunapöytään istuutuessamme levittäytyy silmiemme eteen koko kauneudessaan. Ja siinä Herra K totisesti onnistui.


Ravintola Näsineula sijaitsee lupauksensa mukaisesti arjen yläpuolella, 124 metrin korkeudessa Näsineulan huipulla. Pöydästään ravintolan asiakas näkee koko Tampereen, sillä suurten ikkunoiden avartama ravintolasali pyörii tornin ympäri, yksi kierros kestää 45 minuuttia. Illallisemme aikana kierroksia kertyy viisi ja puoli, katsottavaa löytyy joka kierroksella lisää. Miten erilaiselta kaikki näyttää ylhäältä päin katseltuna, miten en aiemmin ole huomannut tuota ja tuota ja tuotakaan! Miten kaunis ja omaleimainen onkaan rantatie, miten suuria järvet ovatkaan! Miten kapea kaupungin kannas on, miten punatiilisyys korostuu koskenrannoilla muun kaupungin ollessa oikeastaan aika vaaleaa kiveä. Maisemaan ei kyllästy, sitä ei lakkaa ihastelemasta kun ruokailunautinnon edetessä aurinko laskee, iltapäivä muuttuu illaksi ja kaupunki taloineen ja valoineen muuttaa muotoaan. Tällaisia ravintoloita ei Suomessa ole kuin yksi toinen, koko maailmassakaan ei varmasti montaa. 


Ensimmäinen ajatukseni on, että ravintola ei ole täällä turhaan. Jokaista yksityiskohtaansa myöten se kunnioittaa paitsi ainutlaatuisen tornin 60-70-luvuista betonirakennusperintöä, myös tämän päivän moniulotteisia, lähialueeseen pohjautuvia aistikokemuksia tarjoavaa kulinaristista nautintoa. Paikka on vuosikymmenten kuluessa ollut milloin yökerhona, milloin rullaluistinratana, mutta tässä loistossaan se ehdottomasti on parhaimmillaan. Ravintola Näsinneula on kaiken yläpuolella, myös ajankulumisen. Herra K katsoo ihasteluani hymyillen, hän tietää jo nyt tehneensä oikean valinnan viedessään minut arjen yläpuolelle

Herra K, Tohtori A, Lady of the House ja minä otamme alkudrinkeiksi tyrnilikööriset "Neulat". Hyvä juoma hihityttää, loistava drinkkivalinta antaa odottaa illalta paljon. Tutkittuamme listoja hetkisen, päädymme leikkimieliseen maaotteluun Tampere vastaan muu Suomi, Tampere Menu vastaan Finlandia Menu. Me Herra K:n kanssa haluamme kokea lautaselle vangitun kotikaupunkimme Tohtori A:n ja Lady of the Housen haukatessa palan koko kotimaasta. Meitä palvelleen loistavan viinimestarin ansiosta täydellistämme nautintomme ottamalla myös menuihin suositellut viinipaketit.


Tampere Menu viinipaketteineen... Tätä kokemusta on vaikea sanoin kuvata. Kun tuoksua ei tähän saa liitettyä, on turvauduttava kuviin, kuvat joskus kertovat enemmän kuin tuhannetkaan sanat. Kotikaupungin maut ja viinimatka ympäri Etelä-Europan - jo keittiön tervehdyksessä maut ovat niin kohdallaan, etten voi kuin hymyillä. Kipristelen varpaitani. Tätä elämystä en tule unohtamaan koskaan. Punaviiniä, valkoviiniä, portviiniä ja vielä makeampaa jälkiruokaviiniä. Ylikypsää luomukaritsaa, savustettua punajuuripyrettä ja kauden kasviksia lähitilalta. Piimäsorbettia väliraikastukseksi, rapeakuoriseksi paahdettua nieriää Näsijärveltä lämpimän salaatin ja palsternakkapyreen kanssa pääruoaksi. Ja jälkiruoat. Ah, jälkiruoat. Olen kirjaimellisesti taivaissa.

  


  



Aurinkoinen ilta on muuttunut tummaksi yöksi. Iloinen ja nauravainen seurueemme on autuaan onnellinen kaikesta kokemastaan ja kiittelee sommelieren maasta taivaaseen. Sellaisia asiakaspalvelijoita pitäisi olla kaikkialla, erityisesti ravintoloissa, ja varsinkin tämän kaltaisissa täydellisen nautinnon paikoissa. 

Laita Näsinneula korvan taakse niitä hetkiä varten, jotka haluat muistettavan. Ja muitakin. Tähän kokemukseen tehty sijoitus kannattaa, kotikaupunki ruoan kautta on kierros, joka todella palkitsee, täältä ei haluaisi lähteä pois. Ravintolaan kannattaa tehdä pöytävaraus etukäteen, sillä ainakin tänä lauantaina näytti siltä, että kaikki ravintolan 150 asiakaspaikkaa olivat täynnä.


Kiitos tuhannesti, Tohtori A, kiitos Lady of the House. Ja kiitos unohtumattomasta kokemuksesta kotikaupungin valojen yläpuolella, Herra K.

maanantai 17. maaliskuuta 2014

Hugo Simbergin taivaallinen taidenäyttely

Kuten aiemmin Härmälän lentokentästä kertovan jutun yhteydessä kirjoitin, hyvin usein elämässä käy niin, että yksi asia johtaa toiseen ja se toinen sitten kolmanteen. Tällä kertaa tämä on se kolmas juttu, joka sattuman varaisesti sai alkunsa Palanderin talon ateljee-vierailusta helmikuussa kun Herra K:n kanssa pääsimme kurkistamaan yhtä uutta osaa oman tamperelaisuutemme historiatietämyksessä.

Kolme vuotta sitten asuin vanhassa talossa Tampereen tuomiokirkon naapurina Juhannuskylässä ja katselin päivittäin Johanneksen kirkoksi nimettyä tuomiokirkkoa kirkkopuiston läpi töihin kävellessäni. Tuo naapuruus ei kuitenkaan vielä riittänyt viemään minua kirkkoon sisälle. Kotipesänäni olleen vanhan puutalon kivijalka ja omalle ovelleni johtavat paksut kiviset portaat olivat peräisin uuskaupunkilaiselta louhokselta tuomiokirkon rakennustyömaalle tuodusta graniitista, mutta sekään tieto ei saanut minua edes kurkistamaan samasta kivestä rakennettuun kirkkoon sisään. Minä vain hymyilin Lars Sonckin suunnittelemille harmaille seinille ohikulkeissani, niille samoille, jotka koulussa Oulussa olin aikanani kuvaamataidon tunnilla piirtänyt niiden jyhkeän kansallisromanttisen kauneuden takia.


Viime syksynä me kävimme Herra K:n kanssa Ateneumissa Kansallisgalleriassa ihastelemassa merkittävien suomalaisten taiteilijoiden tunnettuja teoksia. Noiden taulujen joukossa oli myös Hugo Simbergin öljyväreillä maalaama "Haavoittunut Enkeli", joka oli aikanaan taiteilijan itsensä lempiteos. Vaikka Herra K asiasta mainitsikin, vielä silloinkaan eivät mitkään kellot soittaneet minulle Tampereen tuomiokirkossa vierailemisen puolesta. Vasta Paladerin talon ateljeessa oikeasti ymmärsin, että Haavoittuneen Enkelin maalaaja on tosiaan maalannut kokonaisen kirkollisen taidetta aivan silmiemme alle Tampereen Juhannuskylään. Herra K:ta hymyilytti taas.


Tavallisen arkipäivän aurinkoisena aamuna kirkossa on hiljaista. Kirkko on avoinna joka päivä, talviaikaan klo 11-15, vaikkei siellä mitään erityistä tapahtumaa olisikaan. Tänä aamuna kun minä päätin mennä "taidenäyttelyyn", ei paikalla ole ketään muita vieraita. Vain urkurit, joiden kepeähköjen ja kujeellisten harjoitusten tahdissa astelen kirkon keskikäytävän punaista mattoa pitkin alttaria kohden katsellen silmät suurina ympärilleni. Tuomiokirkko on mykistävä paikka, Simbergin maalausten takia maailman kuulu. Niin kuuluisa, että me paikkakuntalaiset itse emme osaa edes ajatella sitä.

 

Siipiä, ruusuja, tappuraa... Kirkon alttaritaulu on Magnus Enckellin käsialaa, mutta kaikki muut maalaukset siellä ovat Hugo Simbergin, myös raamatun aiheita toistavat lasityöt kirkon ikkunoissa. Näyttävin kaikista teoksista on kirkon lehteriä kiertävä 58-metrinen "Köynnöksen Kantajat" -fresko, jossa Jeesuksen opetuslapsia symboloivat vaatteettomat pojat kantavat raskaan näköistä ruusuista ja orjantappuroista punottua elämän köynnöstä kukin omalla tavallaan. Juuri tämän jättimäisen köynnösteoksen Hugo Simberg luonnosteli Palanderin talon ateljeessa, asuessaan siellä kirkonmaalausprojektinsa ajan. Simberg poimi teoksensa malliksi tavallisia tamperelaispoikia kaupunginkadulta. Keitä nuo pojat ovat, sitä ei tarina kerro. Keskellä kirkon käytävää seistessäni en voi olla tuijottamatta teosta ihastuneena. Oman kaupungin pojat maalauksessa. Kekseliästä, Herra Simberg, todella kekseliästä. 

Vielä tuon ateljeesta tutun freskonkin näyttävyyttä suurempi ihastuksen aihe ja yllätys minulle on lehterin päätyseinään maalattu "Haavoittunut enkeli". Taitelijan omasta suosikkiteoksestaan maalaama freskoversio on alkuperäisen öljyvärimaalauksen tamperelainen sisko. Enkeliä kantavien poikien taustalle järven toiselle puolelle Simberg on maalannut savupiiput kertomaan katsojalle tapahtuman sijoittumisesta juuri Tampereelle. Kekseliästä, todella kekseliästä, jopa leikkisää ja siksi mykistävää. Missähän muualla näitä sisarteoksia on olemassa, onko niihinkin maalattu sijaintipaikalleen ominaisia elementtejä? 

Kirkon toisella puolelle lehterin alle kirkkosalin etureunaan maalattu "Kuoleman puutarha" jää minun silmissäni näiden kahden muun teoksen varjoon, vaikka erityisesti juuri se herätti aikanaan paljon närkästynyttä keskustelua taiteilijan kuvattua kuoleman hyväksi ja helläksi puutarhansa hoitajaksi. Ja kattokupolin käärme paratiisin omena suussaan, synnin vertauskuva, varjoon jää sekin. Simbergin Haavoittunut Enkeli tamperelaisversiona... Sitä ei voita mikään. Pelkästään sen olemassa olon takia kannattaa maksaa kirkollisveroa.

maanantai 10. maaliskuuta 2014

Kuuma koira ei ole sama kuin Hot dog

Minulla on salainen pahe. Tai ei se pahe ole, pahe on väärä sana. Ennemminkin se on tarve saada jotain hyvää, ja tällöin se on kai enemmän hyve kuin pahe. Toistaiseksi olen pääasiassa toteuttanut tuota hyvän kaipuutani Oulussa käydessäni. Aina silloin tällöin siellä ollessani livahdan salaa tekemään pienen iltalenkin lapsuudenkotini läheiselle kaupunginosagrillille ja nautin hyvällä omatunnolla sen saman jättimäisen nakkisämpylän, jonka ollen nauttinut siellä jo... 18 vuotta. Samanlaista täydellisesti omaan makuun menevää vanhanajan grillikioskia on yllättävän vaikea löytää "uudesta" kotikaupungistani. Tampereella ainoastaan Vaakon Nakki on pystynyt samaan kuin Lehtokipsa Oulussa. En kaipaa roskaruokaa usein, mutta silloin kun kaipaan, on sen oltava perinteistä rapeaa grilliruokaa, ei pizzaa, ei kebabia, ei ranskalaisia eikä pehmeää sämpylähöttöä ketjupaikkojen pahvipakkauksissa.


Oululaisella lempigrillilläni syön aina hot dogin, joka sielläpäin saatetaan kirjoittaa listaan joskus myös ihan kotimaisella kielellä. Tampereella asuessani kuulin huhun että vaikka pöljempi niin luulisi, ei englanninkielinen Hot dog ja sen suomenkielinen käännös Kuuma koira ole täkäläisissä grilliruokalistoissa kuitenkaan sama asia. Ei ollenkaan sama. Herra K vahvisti kuulemani huhun oikeaksi jo aikaa sitten, mutta vasta 10 vuotta Tampereella asuneena uskaltauduin olemaan niin nokialainen, että testasin lähigrillillä tuon paikallisen erikoisherkun, kansallisruoan, josta koko kulmakunta tuntuu olevan ylpeä. Niin ylpeä, että sille on järjestetty oma päiväkin maaliskuun lopussa. Järjestyksessään jo kuudes Kansainvälinen Kuumakoira Päivä vietetään Nokialla perjantaina 28.3.2014, silloin viimeistään kaikkien muidenkin pitää matkustaa Nokian grilleille kokeilemaan Kuumaa koiraa.

Kuuma koira todellakin on aivan jotain muuta kuin sämpylää ja nakkia. Se on jättimäinen lämmitetty sokerimunkki, jonka välissä on pitkä ja paksu Lihajalosteen makkara kurkkusalaatin, raa'an sipulin, ketsupin ja sinapin höystämänä. Tarina kertoo, että legendaarisen nokialaisgrillin pitäjä Theodor Leppänen (Teutori) oli Kullaanvuoren hiihtokisoissa kauan kauan sitten myynyt tätä herkkua ensimmäisen kerran. Joko siksi, että hänen kisoja varten tilaamiensa sämpylöiden tilalta leipomo olikin toimittanut hänelle laatikkokaupalla omenahillomunkkeja, tai sitten siksi, että munkkeja ja makkaraa oli jäänyt jäljelle sämpylöiden jo loputtua. Bisnessmiehenä Teutori oli yhdistänyt nämä kaksi artikkelia ja myynyt ne pois kuumina koirina. Tapahtuipa tuotteen synty historian alkuhämärissä kummin vain, oli ratkaisu kerrassaan nerokas niin grillin pitäjän kuin nokialaisen pikaruokakulttuurinkin kannalta. 

Siitä, mikä nykyisin on se oikea paikka ostaa aitoa kuumaa koiraa, on monta mielipidettä. Vanhan Teutorin paikalla aseman vieressä nykyisin oleva Teuto-grilli on yksi vaihtoehto, toinen on Torigrilli keskellä Nokiaa. Kolmas on Citymarketilla vaunuaan pitävä Ilkan Eväs ja neljäs sitten Kennonnokan parkkiksella sijaitseva Nokian Autogrilli. Me Herra K:n kanssa suuntasimme Autogrillille, sen iloista asiakaspalvelua ja laadukkaita tuotteita on kuultu ylistettävän monta kertaa, eikä suotta.
 
Reipas ja iloinen omistaja hymyilee luukusta, ottaa tilauksen vastaan ja juttelee kanssamme pitkät pätkät paitsi omasta historiastaan ja suunnitelmistaan grillin tulevaisuuden suhteen, myös suomalaisesta ja turkkilaisesta ruokakulttuurista ja kuumasta koirasta. Iboksi esittäytynyt herra tuntee ykköstuotteensa, tietää kuinka se ennen on tehty ja kuinka se tulee tehdä nyt. Omenahillomunkkeja ei voi enää käyttää, munkkia lämmitettäessä hillo kuumenee liikaa ja polttaa kiireisen herkuttelijan suun. Sokerimunkki on nykyisin turvallisempi vaihtoehto. Jätimäinen munkki ja jättimäinen makkara. En vieläkään ole uskoa tätä todeksi.

Minulle on yllätys kuinka paljon kuumia koiria Nokialla syödään. Autogrillin omistaja kertoo, että hampurilaisia ja koiria menee oikeastaan fifty-fifty. Puolet grillin asiakkaista hakee siis kuuman koiran lounaaksi, päiväruoaksi tai iltapalaksi, kellonaika ei ratkaise kuumien koirien haluttavuutta. Hymyilen, Kennonnokan parkkipaikasta ohi ajaessani olen pannut merkille, että grillillä on aina asiakkaita, keskellä kirkasta päivääkin, lounastunnilla. Ja miksi ei olisi, onhan kyse perinneruoasta, tamperelaisen mustanmakkaran veroisesta omintakeisesta gastronomisesta nautinnosta. Pitäisiköhän minun nokialaisuuteni kunniaksi seuraavalla Oulun reissullani uskaltaa kokeilla Oulun oma erikoisuus, kärkkäri - öljyssä hitaasti ja pitkään käristetty täyslihamakkara. Ei sitäkään kaikki voi ymmärtää.
 

Vihreällä lautasella kuvattu puolikas koira oli tarpeeksi naiselliseen iltapalaani, enempää ei olisi mahtunut, niin valtava tuo 4,50 euron annos oli. Ja maistuva. Ensiajatuksella ei uskoisi miten pyhä makean, suolaisen ja happaman liitto toimii tässäkin tuotteessa täydellisesti. Minä en uskonut sitä vielä toisellakaan ajatuksella, mutta näin sitä vain on jälleen kerran myönnettävä olleensa väärässä ja katseltava miten Herra K hymyilee vielä vähän leveämmin paikallisuuden voiton kunniaksi. Mikäs se tilanne onkaan? Paikallisuus johtaa turistia ehkä jo 97-0...

Testin vuoksi jaoimme Herra K:n kanssa tarvallisen hampurilaisenkin ja kuten kuvasta näkyy, se todella oli sitä, mitä oikea grilliruoka parhaimmillaan on. Erityisen herkullinen pihvi, grillin pitäjän omatekoinen sinappi, raikas salaatti ja kotiinkuljetuspaketista huolimatta esteettinen ulkonäkökin vielä. Kiitos Nokian Autogrilli, nyt tiedän mistä haen grilliruokani kun minulla seuraavan kerran puolen vuoden kuluttua tekee sitä mieli. Saattaapa olla, että valittu annos on kuuma koira toisellakin kertaa...

torstai 6. maaliskuuta 2014

Lounasta ja leivoskahveja kahvilasateen jälkeen

Viime vuosi toi Tampereelle yllätyksellisen kahvilasateen. Se on sellainen sade, joka kaupungin yli pyyhkäistessään nostattaa uusia mukavia kahvipaikkoja tutuille kulmille yhdessä yössä hirmuisen paljon. Kahvilasade ei tule usein, mutta silloin kun se tulee, ei sitä voi olla huomaamatta. Vaikka lähes viikoittain vierailen jossain uudessa paikassa, riittää niitä aina vaan lisää vierailtavaksi. Minkä tahansa kadunkulmasta käännyn, on edessäni uusi pieni kahvila tai ravintola enkä malta odottaa, että keksin hyvän syyn päästä kokeilemaan miltä tuntuu olla sen asiakas.


Yksi uusista paikoista (joka ei siis enää oikeasti ole uusi, mutta on uusi vielä minulle) on Hämeenkadulle Koskipuiston kulmaan Ruuskasen taloon tupsahtanut Kulmakonditoria. Ulkoa ja sisältäkinpäin se on hyvin helsinkiläisen oloinen ja helsinkiläinen se oikeastaan onkin, ketjun paikkoja on pk-seudun ulkopuolella vain Tampereella. Kulmakonditoria on kahvilalta näyttävä ja tuntuva kevyensarjan ruokaravintola, sellaisissa olen pääkaupungissa vieraillut useammassakin. Ei pelkkä leivostiski tai lounaspaikka eikä missään nimessä kalsea pikaruokala - Kulmakonditoria on avoinna aamuyhdeksästä iltakymmeneen ja varustettu A-oikeuksilla.


Ohikävellessäni olen katsellut kahvilan tummahkoista ikkunasta sisään ja yrittänyt mielessäni määritellä sitä. Työkavereiltani olen kuullut sen tarjoavan salaatteja, sen nimi viittaa leipomuksiin, mutta uskaltautuessani vihdoin lapsuudenystäväni kanssa kokemaan Kulmakonditorian ihan itse, oli ruokalistan laajuus minulle yllätys. Pullia, kakkuja ja piiraita aivan kuten kunnon konditorian kuuluukin tarjota. Täytettyjä leipiä ja salaatteja niin kuin olin töissä kuullut puhuttavan, mutta lisäksi myös quesadilloja, tortilloja, toasteja, uuniperunoita, pastoja, wokkeja ja hampurilaisaterioita. Ihmeellistä ja hämmentävää, positiivisella tavalla kuitenkin.
           
    

Pelkkiä salaatteja tarjoavia paikkoja on paljon, mutta tällaisia kevyemmän sarjan ruokaravintoloiksi kutsumiani paikkoja vähemmän - varsinkaan näin viehättäviä sellaisia. Samalla tavalla kuin tykästyin Foodstationin monipuoliseen tarjontaan mahdollista monenkirjavaa lounasseuruetta ajatellen, samalla tapaa tykkään Kulmakonditorian Kitchen & Bakery -menusta. Siinä on tarjolla jokaiselle jotakin.

Jokaiselle jotakin... Katselen ympärilleni kahvilassa. Pari leivoskahvilla istuvaa rouvaa, vanhempi herrasmies viskilasillisen ja sanomalehden kanssa, take away -salaatin hakijoita, muutamia lounasruokailijoita ja kaksi kuohuviinilasejaan kilistävää nuorta naista. Iltaisin kahvilan ohi kulkiessani olen nähnyt asiakkaita lähes joka pöydässä, moni muukin siis tykkää uudesta tulokkaasta, ymmärrän sen enemmän kuin hyvin. Se, joka ei halua lautaselleen hampurilaista, älköön sellaista listasta itselleen valitko, ja sen, joka ei voi ymmärtää wokkia leipäruukussa, ei sellaista kannata kokeilla. Lounaaksi nauttimamme vuohenjuustosalaatti ja lämmin chili-salamileipä salaattipedillä toimivat omissa sarjoissaan erinomaisesti.


Ja sitten jälkiruoka. Mmm! Kahvin kanssa pitää tarjolla olla tavaraa, valinnan varaa, sen seitsemää sorttia ainakin. Tarjottavistaan talo tunnetaan, sen opin jo pienenä tyttönä mummini luona kun kahvipöydässä oli hopeat, ja tarjoiluvadit pursusivat vaihtoehtoja vaniljaviinereistä sacherkakkuun ja vohvelikekseistä kanapee-leipiin. Hieno nainen osaa kyllä pitäytyä kohtuudessa, puolittaa annoksia ja tehdä valintoja, kahvilan tehtävä on tarjota unelmia. Ja ne unelmat ovat kaikille erit. Ystävälleni tuo unelma oli tänään konditorian pikku pahe, minulle jättimäinen korvapuusti, niin valtava, että sen syömiseen tarvittiin loppujen lopuksi meidät molemmat ja vähän jäi silti vielä ylikin. Pulla löi ehkä laudalta yhteisen entisen suosikkimme, oululaisen Cafe Bisketin puustin. Voita ja sokeria ei tuon pullan leipomisessa oltu säästelty ja sepä siitä taisikin niin erityisen hyvän juuri tehdä. Korvapuustista ja kaikista muistakin kahvilan tarjoiluista olisi Kulmakonditorian sijaintipaikan, Ruuskasen taloksi nimetyn uusrenessanssipalatsin 1890-luvulla sekatavarakaupalleen rakennuttanut kauppias Kaarlo Ruuskanenkin ollut ylpeä.