keskiviikko 22. toukokuuta 2019

Kesä ja kukkaset

Kevään ensimmäiset todella lämpimät päivät, oikein kunnolla helteiset, T-paita- tai ihan hihatonpaitapäivät, herättävät pisimpäänkin talviunta nukkuneen pihan tai parvekkeen laittajan. Tulee olo, että tyhjiin ruukkuihin pitää saada täytettä, vehreää, vähän väriä, kun luontokin yhtäkkiä räjähti täyteen kukoistukseensa. Hassua ajatella, että vielä kolme viikkoa sitten me laskimme tyttösten kanssa pulkalla mäkeä ukin ja mummun pihassa Oulussa, lasten ja nuorten teatterifestivaaleilla käydessämme.



Jos vain aikaa on, pihakukkien hakureissusta kannattaa tehdä marketin noutopihaa suurempi elämys, varata muutama tunti aikaa ja ajaa hakemaan kukat Iso-Pahkalan puutarhalta Nokian Siurosta. Siitä tulee hyvä mieli. Reitti puutarhalle on kaunis. Puiden välistä vilkkuva Pyhäjärvi, pellot ja sitten Siuron keskusta. Joka kerta hätkähdän, kun ylöspäin kohoavasta mutkasta näkee värikkäät vanhat puutalot pihoissa kukkivine omenapuineen ja toisella puolella jyrkän rinteen alla kimmeltävän järven saarineen. Se on kaunis näky, aivan toisesta kaupungista, toisesta maasta melkein. Jos aikaa on, tuohon näkyyn kannattaa jäädä viipyilemään, poiketa kahville tai pizzalle Siuronkosken rannalla olevaan legendaariseen Koskibaariin. Ymmärrän ihmisiä, jotka asuvat Siurossa, vaikka sinne onkin vähän matkaa. Jos ajaa aamulla töihin läpi kylän, jonka sillalla ovat miehet kalassa pitkine vapoineen ja pienet traktorit ajavat pelloilleen, ei ehkä voi olla pahalla päällä.



Mutta se puutarha! Osoitteesta Rantapellontie 50 löytyy Iso-Pahkalan Puutarha, 46-vuotias perheyritys, jota vanhojen omistajien avustaessa pyörittää nykyisin miniä. Pihapiirissä asuva iloinen asiakaspalvelija kertoo mielellään kukista ja taimista ja niiden hoidosta. Kolmen kasvihuoneen kaikki kasvit ja taimet kasvatetaan puutarhalla itse siemenistä, tukusta tilattua tuontitavaraa he eivät myy, näin he voivat varmistaa taimien laadun. Lähikasveja, paitsi kotimaisia, myös paikallisia. Ja se valikoima! Saimme Runotytön ja Tiitiäisen kanssa tuhlattua puolituntia pelkkään kasvihuoneiden sisältöjen ihasteluun. Yrttien taimivalikoima oli uskomaton! Siellä on kaikkea ja vielä montaa erilajia. Kolmen euron taimet olivat vehreämpiä ja tuuheampia kuin missään aiemmin näkemäni. Tämä on yrtinostajan taivas. Valitsimme kahta erilaista basilikaa, muutaman puskan korianteria, salviaa, tilliä, persiljaa, rosmariinia, timjamia ja oreganoa. Ja taimia paprikalle, chilille ja tomaatille. Tomaattejakin oli vaikka minkälaisia. Ja mummille syntymäpäiväkukan, sellaisen violetin, vahvasti tuoksuvan, jolle saimme hyvät hoito-ohjeet.









Lähtiessämme yrttilaatikon ja multasäkin kanssa kasvihuoneilta, pysähdyimme omistajan kehoituksesta vielä heidän pihaansa katsomaan kanoja. Munia he eivät myy, mutta Runotytön kanssa oli munijoiden touhuja hauska katsella. Kotiinpäin ajelimme hitaasti, niin hitaasti kuin muu liikenne myöten vaan antoi. Siurosta ei halua päästää irti.




sunnuntai 19. toukokuuta 2019

Metsän tyttö tahdon olla

Jo pitkään, oikeastaan siitä saakka, kun Runotyttö oppi kävelemään, olen nähnyt unta metsästä. Metsäretkestä. Syksyllä harmittelin ystävälleni sitä, etten tunne Tampereen ulkoilumaastoja riittävän hyvin, että osaisin tuosta vaan lähteä tyttöjeni kanssa retkeilemään. Oulussa osaisin. Paikallisena partiolaisena tietäisin kaikki ihanat reitit, jotka olisivat riittävän helppoja, mutta kauniita ja kiinnostavia, ja joista löytyisi nuotiopaikat makkaranpaistoa varten. Makkaran, ehdottomasti, sillä makkara on metsäretkellä tärkeä. Tai tässä tapauksessa nakki, kuoreton sellainen.




Onneksi tuli kevät ja lämmin, aikainen kesä. Ja ystävä, joka oli käynyt perheensä kanssa testaamassa Kintulammin luonnonsuojelualueen vuosi sitten uudistetun, Tampereen kaupungin ylläpitämän  retkeilyreitin. Otin suosituksen vastaan samoin tein. Lauantaiaamuna pakkasimme reppumme, minä oman ison ja Runotyttö oman pienen, haimme metsään myös halajavan Lady V:n mukaan ja ajoimme puolen tunnin matkan Aitolahteen Kintulammin kakkosparkkikselle navigaattorille ilmoitettuun osoitteeseen Keltolahdentie 47.

Auringon paistaessa ja tuulen suhistessa korkeissa puissa kävelimme rauhassa 300 metrin matkan parkkipaikalta esteettömän reitin nuotiopaikalle, Kirkkokiven majesteetilliselle laavulle. Otin Tiitiäisen kantoreppuun, jätimme vaunut eväsreppuineen odottamaan laavulle ja kävelimme kivikkoisempaa polkua ja rattaille liian kapeita pitkospuita vähän matkaa eteenpäin osittain kelottuneiden mäntyjen reunustamille kallioille. Runotyttö haisteli suon tuoksua, löysi kantoja penkeikseen, ihmetteli jättimäisiä kiviä ja kaatuneiden puiden oksien naavaa, ja koetti nähdä varvikossa rapistelevan pienen sisiliskon ennen sen puikahtamista koloihinsa. Tiitiäinen hihkui repussa uusia maisemia ja outoja ääniä ihmetellessään. Mustikanvarvut kukkivat ja havunneulaset rahisivat kenkien alla. Ja äiti nautti. Voi kuinka äiti nautti! Hengitti metsää, aurinkoista päivää ja toisten retkeilijöiden ystävällisyyttä.




Perheitä, pariskuntia, ryhmiä ja yksinliikkuvia - metsään voi tulla ilman lapsiakin. Aivan turhaan kannoin syttöpuut ja vessapaperin mukanani. Kirkkokiven laavulla oli tulet valmiina sinne palatessamme ja puita laavun vieressä varaston täydeltä. Ja vessa, kompoistoituva kuivakäymälä papereineen ja käsideseineen! Retkeily on astunut nykyaikaan metsästä poissa ollessani, hymyilin, kun kaivoin teleskooppimakkaratikut repustani. Runotyttö ja Lady V istuivat nuotion viereen paistamaan nakkeja, minä levitin viltin laavun viereen ja laskin jokeltavan Tiitiäisen ja piknik-eväämme sille. Kulmaleipää, porkkana- ja kurkkutikkuja, kirsikkatomaatteja ja mansikoita. Nakin kanssa ihan parhaita, jos Runotytöltä kysyy. Ja kahvia, termarikahvia retkimukista! Minä sydän metsä, totisesti!





Kirkkokiven laavu on komea, maisemaikkunoineen hyvin kirkkomainen, sopii nimeensä ja paikkaan, jossa se sijaitsee. Laavun lähellä, polun toisella puolella on valtava siirtolohkare, kirkkokivi. Tarinan mukaan Hatanpään kartanon hevoset laidunsivat metsässä kesäisin ja paimenet, jotka niitä vahtivat, eivät päässeet jumalanpalvelukseen sunnuntaisin. Niinpä he olivat pitäneet metsässä omat kirkonmenonsa ja kokoontuneet tuon suuren kiven ääreen keskenään. Parinsadan vuoden takainen tarina on helppo kuvitella todeksi suurten kuusten suojassa kohoavaa sammaloitunutta lohkaretta katsellessaan. Kirkkokiven laavun on lukemani mukaan suunnitellut retkeilyä harrastava arkkitehti Malin Moisio. Kintulammin reitillä olevat muut laavut ovat myös retkeilevien arkkitehtien käsialaa, oman näköisiään ja sijaintipaikkoihin istuvia, vähän perinteistä poikkeavia, taiteellisia. Ja koska kyse on luonnonsuojelualueesta, on laavujen rakentaminen tapahtunut käsivoimin ilman koneita tai kuljetuskalustoa.



Reilun kolmen tunnin retki oli tytöille tarpeeksi. Toinen nukahti äidin syliin syömisen jälkeen, toinen autoon heti, kun parkkipaikalta lähdettiin ajamaan kotia kohti. Tyttöjen nukkuessa päätimme Lady V:n kanssa ajella hieman, kun kiire ei ollut minnekään. Käännyimme Pulesjärventietä toiseen suuntaan ja ajoimme maisemareittiä takaisin Viitapohjaan ja vasta sitten Aitolahteen ja Tampereelle vievälle moottoritielle. Järvenrantaa, laiduntavia hevosia, peltoja, rauhoittavaa maalaismaisemaa ja aikaa jutella. Takaisin tulosuuntaan Kintulammilta lähtiessä olisi Pulesjärventiellä tosin ollut Nisu-Tiinan leipomo, josta tullessa ajoimme ohi. Lady V tiesi sieltä saatavan aivan huikean hyvää ohraleipää.

Kiitos ihanan retkipäivän seurasta, ihana Lady V! Tällä kokemuksella elän taas seuraavan viikon ja kuukauden. Runotyttö tosin ilmoitti haluavansa metsään Lady V:n kanssa heti huomenna uudestaan. Onneksi minullekin jäi Runotytöltä pala ystävääni, hänen viisaita sanojaan ja erinomaista taitoa kuunnella ja keskustella.

keskiviikko 15. toukokuuta 2019

Haitaribussi se ääntää että

"Äiti, mikä on haitaribussi? Onko tuo haitaribussi? Meneekö ne aina Poriin? Milloin me nähdään sellainen haitari? Soiko se oikeasti?". Näitä kysymyksiä Runotyttö tipautteli pitkin keväisiä päiviä muutaman viikon ajan aina bussin nähdessään ennen kuin äiti tarttui niihin tosissaan. Haitaribussi. Se oli omassakin lapsuudessa erikoisuus, joka kuului vain Tampereelle. Muualla Suomessa, tai ainakaan omassa kotikaupungissani, ei niitä tainnut koskaan olla (paitsi Helsingissä, Kuopiossa ja hiihtokeskuksissa joskus aiemmin). Runotyttö keksi haitaribussit kuultuaan kummityttöni soittavan Pikku Kakkosen Seikkailukoneessa haitarillaan Juice Leskisen Haitaribussi -kappaleen ja tarttui laulussa oleviin nokkeliin sanoihin. Haitaribussi. Äidin piti taas googlata. 


Kun on lapsi, pienet asiat ovat isoja. Pilvet korkealla ja sateisetkin päivät aurinkoisia. Ja seikkailut, ne tulevat vastaan ihan tuosta vaan, tavallisina päivinä, tavallisista asioista, sellaisista, joiden näkemisen taidon aikuisena helposti kadottaa jos ei ole valppaana. Muistan, että muutama vuosi sitten uutisoitiin nivelbussien jäävän historiaan, kun Tampereen kaupungin liikennelaitos luopui viimeisistä nivelbusseista kaupunkiliikenteessä. Mutta sitä en tiennyt, että toissavuonna samainen laitos osti uudestaan käyttöönsä kaksi Arlandan lentokenttäliikenteessä ollutta haitaria ja toi ne yllättävän lähelle, meidän lähiliikenteeseemme puretun homekoulun väistökoulukuljetuksia varten! Haitaribussi ajaa aamuisin kolme vuoroa melkein meidän kotioveltamme!


 


Innostuin Runotytön innostuksesta ja niinpä me sitten yhtenä aurinkoisena aamuna lähdimme bussiseikkailulle. Ja olihan se jännää. Ensin oikean pysäkin löytäminen, sitten bussin odottaminen ja sen jälkeen pitkän auton ja siellä olevien koululaisten ihmettely. Ja se haitari, se soi oikeasti! Päästeli kummallista kurinaa ja henkäilyä ja ujellusta, varsinkin bussin kääntyessä pitkin tuttuja katuja. Runotytön maailmassa se oli aitoa magiaa vaikka kuski naureskelikin nivelbussien raivostuttavasti kitisevän ja rämisevän ja olevan jatkuvasti rikki. Kovin pitkäikäisiä autoja ne eivät kuulemma ole, joten montaa vuotta eivät nämä kaksikaan todennäköisesti liikennöi. Mutta me ehdimme kyytiin, saimme kuin saimmekin nähdä nuo legendaariset haitarit, joista laulujakin on tehty, vaikka ne kerran jo ehtivätkin kadota.

Tiitiäisen nukkuessa vaunuissa ja Runotytön ollessa alle neljävuotias oli aamuseikkailu meille kaiken muun hyvän lisäksi aivan ilmainen. Ja koska yhden asian on tapana johtaa aina seuraavaan, me katselimme Herra K:n kanssa viikonloppuna Juice-elokuvan ja pidimme piiiiitkästä aikaa "turhien tietojen tunnin", jota emme vuosiin ole muistaneet. Erityiskiitos vielä aurinkoisen keskiviikkoaamun linjan 73K mukavalle ja hyväntuuliselle kuljettajalle! Viimeinen olemassa oleva haitaribussireitti on muuten taas sellainen erikoisuus, josta Nokian kaupungin kannattaisi olla erikseen ylpeä!