sunnuntai 30. huhtikuuta 2023

Kadonnut kaupunginosa ja kaikki sen kauniit rakennukset

Sulje silmäsi hetkiseksi. Kuvittele paahteisen kuuma kesäpäivä 130 vuotta sitten. Kuvittele rutikuivan, metsäisen maan tuoksu. Varpaiden alla rahisevat havunneulaset. Korkeiden jalavien, tammien ja lehmusten latvuksissa suhiseva tuuli. Pyhäjärven liplattavat laineet, iloisesti laulavat linnut, surisevat hyönteiset ja silloin vielä villinä virtaavan Vihiojan solina. Kokeile nähdä kuvitteellisessa maisemassa herraskaiset puutarhat ja niiden keskellä kohoavat pitsihuvilat. Saloissa liehuvat liput, silinterihattuiset miehet ja pitkähameiset naiset seurustelemassa pienissä pöytäryhmissään. Lapset juoksentelemassa, kisaamassa ja pelaamassa kuka mitäkin pihapiireissään.

Me teimme tänään niin. Kuvittelimme tuon ja kaikenlaista muutakin pienellä kävelyretkellämme kahden ystäväni kanssa Härmälän huvilarannikolla, siellä, missä kaupungin kerma kerran vietti kesiään. "Voi niitä aikoja, kun ylioppilaslakkia pidettiin päässä koko kesä!", ystäväni huudahdi ryteikön keskeltä seistessään katselemassa jään alta juuri kuoriutuneelle järvelle portailla, jotka eivät enää johda mihinkään. Melkein odotin De Brevitate Vitaen ensitahteja seuraavaksi.




Metsola, Jenssen, Hagberg, Enqvist, Kuusela, Pakkala ja Lepola. Tampereen kaupungin kulttuuriraitti esittelee Härmälän huvilarannikon historiasta seitsemän kohdetta muutamin maalailevin lausein. Mielikuvistusta raitilla tarvitaan, sillä huviloista, joita ilmeisesti on ollut enemmänkin, on oikeasti olemassa enää tuo viimeinen, Lepola. Muista on muistojen lisäksi jäljellä vain rauniot: suihkulähteen reinus, aidan tolppia, vesisäiliö, lipputangon jalusta, hyvin valettuja perustuksia ja ne portaat, jotka eivät enää vie mihinkään.   



Jo vuosia sitten luin ensimmäisen kerran tästä kadonneesta kaupunginosasta, Hatanpään kartanon mailla sijainneesta rantakaistaleesta, jonne 1880 ja -90-luvulla muuan muassa sellutehtaan patruuna J. W. Enqvist ja Finlaysonin isännöitsijä, sittemmin valtiopäiväedustaja ja Tampereen Puuvillateollisuus Oy:n perustaja Arthur Sommer rakennuttivat perheilleen kesäpaikat kartanonisäntä Idmanilta vuokraamilleen tonteille. 

Huvilanomistajien nimilista jatkuu komeana: Suomen Trikoon toimitusjohtaja Harald Jensen. Apteekkari, rohdostehtailija Uno Hagberg. Konsuli J. V. Blom. Kultaseppä, teollisuusneuvos Kustaa Hiekka. Senaattori Ossian Wuorenheimo. Varatuomari Gustaf Viktor Cajanus. Kauppaneuvos Rafael Haarla. Ensikerrasta saakka tuo paikka on kiehtonut mieltäni, palannut ajatuksiin aina aika ajoin. En vaan ole aiemmin saanut aikaiseksi lähteä kävelylle, en, vaikka aikanaan pelasimme useinkin rantalentistä Härmälän hiekkakentällä kaveriporukalla. Nyt, pitkänä vappuviikonloppuna, oli vihdoin oikea hetki. 

    

Kirsikkapuita, sembramäntyjä ja kasvihuoneita, suihkulähteitä ja uimahuoneita. Pitkät laiturit, päivittäiset höyrylaivayhteydet Laukontorille. Maanviljelijät, torpparit ja työläisten lapset, jotka tulivat Härmälän rantaan, nykyisen Talvitien päähän, myymään marjoja ja rapuja huviloiden tarpeisiin ja tarjoamaan apuaan lastenhoitoon, puutarhojen ylläpitoon ja pieniin kunnostustöihin. Talvitien ranta oli ainoa paikka koko kaistaleella, johon rahvaalla oli pääsy. 

Hymyilen miettiessäni, miten Härmälässä herrasväki koki olevansa maalla. Vaikka kaupunki siintää, ihan niin kuin siinsi silloinkin, järvenlahden toisella rannalla, oli se siihen aikaan kaukana. Maailma muuttuu. Kohta ratikalla pääsee keskustasta muutamasssa minuutissa Härmälään ja Pirkkalaankin saakka.



Huvilarannikko on noin kolme kilometriä pitkä ranta-alue, joka Hatanpään Arboretumista poispäin kävellessä alkaa Vihilahden perukasta ja päättyy Pirkkalan kunnan rajalle Härmälän ojaan. Härmälässä on paljon vanhaa, iso puutaloalue ja entinen lentokenttä, eikähän Härmälänrannan metsikössä polkuineen mitään vikaa sellaisenaankaan ole. Mutta ne huvilat! Hoitamatonta risukkoa ja keväisenmutaista ryteikköä katsellessa en voi olla miettimättä mitä niille tapahtui.

Rannan kauniit puurakennukset selvisivät sisällissodasta ehjinä, vain yhden kanalan kerrotaan palaneen. Mutta kun suuren kavalluksen jälkeen kaupunki lunasti pankinjohtaja Idmanilta Hatanpään maat itselleen, jäivät huvilat ränsistymään. Osa niistä muutettiin sotasairaaloiksi, lastenkodeiksi ja kouluiksi, osa lahosi paikoilleen käyttämättöminä 1960-luvulle tultaessa. Toiseksi viimeinen pystyssä ollut huvila, Kuusela, joka viimeiset ajat oli kaupungin vuokratalo, paloi maantasalle vuonna 1987. Sen paikalle rakennettiin huvilan nimeä kantava vanhainkoti. Pakkalan pellot ovat leirintäalueena. Tielle saakka mökeistä kantautuva homeenhaju ei todennäköisesti ole tarkoituksellinen muistutus pystyynlahonneen huvilan historiasta, vaikka sarkastisesti saakin hymähtämään. Kohta ei leirintäaluettakaan ole. Kerrostalot tulenevat komistamaan tätäkin paikkaa.

Surullista. Harmillista ja todella valitettavaa. Suututtavaakin jotenkin. Meillä melkein voisi olla oma historiallinen huvilakaupunginosamme, Helsingin Linnunlauluun verrattavissa oleva kaikille kaupunkilaisille avoin kävelykohde, jossa joku huviloista voisi toimia kahvilana! Voisi. Melkein. Mutta ei sitten ihan kuitenkaan. Onneksi voimme lukea tarinoita Härmälän huvilarannikosta Juhani Hildenin kirjoittamasta historiikista.