lauantai 24. huhtikuuta 2021

Kaikki ja ei mitään - se tavallinen suomalainen taiteilijatarina?

Kun päivä on harmain ja toisen takatalven takia kevään koleinkin vielä, on palo pienelle seikkailulle kaikkein suurin. Tällaisiin päiviin tarvitaan mielenlämmikettä. Tampere on täynnä suuria musiikintekijöitä ja heidän paikkojaan, tänä päivänä ja jo menneinä vuosina. Lauantaiaamun kiireetöntä rauhaani hiersi sisälläni huuteleva halu nähdä kaksi paikkaa yhden suuren tekijän elämästä.


 

Helmikuun lopussa, kun Olavi Virran syntymästä tuli kuluneeksi epärunolliset 106 vuotta, katsoimme Herra K:n kanssa Lauri Tilkasen tulkitseman Olavi Virta -elokuvan saadaksemme tietää lisää Virrasta. Hänen tarinassaan, samoin kuin niin monessa muussakin suomalaisessa muusikkotarussa, viina näytteli valitettavan suurta osaa. Virta ei eläessään juuri vaikuttanut Tampereella, hän muutti tänne vasta aivan viimeisinä vuosinaan, eikä häntä siitä syystä ole tänne haudattu, mutta Virran viimeinen asuinpaikka ja hänen kunniakseen pystytetty muistomerkki ovat Tampereella. Tuo muistomerkki oli ensimmäinen laatuaan koko Suomessa, ensimmäinen populaarimuusikolle pystytetty. Miksi Tampere?

Mietin aamukahvia juodessani Virtaa, hänen ääntään ja musiikkiaan ja sitä, millainen vaikutus hänellä on suomalaisten sodanjälkeisiin vuosiin ja koko iskelmämusiikin kenttään ollut. Mies oli tumma ja syväsilmäinen, ääni upea, ehyt, ja yli 600 levytyksestä monet kappaleet ovat tuttuja. Yksi erityisesti: vuonna 1959 levytetty ranskalaista alkuperää oleva Eva, johon Reino Helismaa on tehnyt kohtalokkaat suomenkieliset sanat. 

Lastaan tyttäreni aamupalan jälkeen autoon ja ajan Posteljooninpuistolle Tampereen keskustaan. Lauantaiaamuna rautatieaseman, vanhan postitalon ja tavallisesti hyvin vilkkaasti liikennöityjen kahden kadun risteykseen jäävä kävelypuisto on autio. Olen ohittanut puiston tuhat kertaa, useimmiten kadun toiselta puolelta kylläkin. Puiston etulaidassa kohoaa iltaisin valaistu teräsmonumentti "Elämän virta". Katselen patsasta. Sen kulmia ja särmiä. Leveämpiä kohtia ja kapeita suvantoja. Säteitä, pinnoja ja kiiltävää pintaa. Olavi Virtaan viitannee asemarakennuksen kupeeseen rakennetun juottolan vihreään markiisiin painettu nimi: Puistoterassi Virta. Se ja tuo muistomerkki, Olavi Virta ja baari. Toimiva vai ironinen yhdistelmä? Kun muutin Tampereelle 2000-luvun alussa, asemarakennuksessa sijaitsi Ale Pub Pikajuna -niminen, parinsadan asiakaspaikan anniskeluravintola. Sen karaokelistasta poistettiin Olavi Virran Eva oltuani siellä töissä kuukauden. Kanta-asiakkaiden vilkkusilmäiset ihailulaulut saivat karaokevetäjän mielestä riittää, kahdeksasta kahteentoista Evaa päivässä oli liikaa kenelle tahansa. 

Kuulin Evan pitkästä aikaa viime kesänä Sorsapuistossa pienen kioskikahvilan radiosta ollessamme Runotytön ja Tiitiäisen kanssa leikkipuistoreissun jälkeisellä jäätelöllä ilta-auringon paahteessa. Kello oli aivan liian  paljon, nukkumaan menoaika oli mennyt jo, mutta me emme malttaneet päästää irti kuumasta, mukavasta päivästä. Hiekka rahisi kenkiemme kantojen alla, kun tanssimme puistokäytävällä hulmuavine hameinemme tuon kappaleen tahdissa. Virran ääni sopii laahaavaan, raukeaan kesäiltaan. Kahvilan asiakkaita hymyilytti.



Olavi Virta. Mies ja se tavallinen suomalainen sukupolvitarina, jossa mikään ei ollut tarpeeksi, mutta samalla kaikki oli kuitenkin liikaa. Menestys, onni, alamäki ja lopulta kuolema yksinäisenä ja unohdettuna. Kotimatkalla ajamme tyttöjen kanssa Pispalanharjun yli ja poikkeamme Mäkikatu 75:n pihassa. Runotyttö toimii automatkan dj:nä spotifyn yhdistyessä auton audiojärjestelmään. Hän soittaa omaa lempimusiikkiaan, joka digitaalibiitissään on kaukana Virran ajan musiiikista. Tytöt jäävät autoon, minä nousen hetkeksi vaakasuoraan räntäsateeseen. Vaalenvihreän puukerrostalon seinään on kiinnitetty muistolaatta, jonka tekstiin on lainattu pätkä taiteilijalta itseltään. Unhoa ja väsymystä elämän viimeisistä vuosista. Laulavaksi lihapullaksi nimitelty kulinaristi ja nautiskelija ei kokkaillut enää viimeisinä vuosinaan eikä konkurssinsa jälkeen tainnut ravintolaseurueissakaan istua. Millaisia mahtoivat kehäraakiksi muuttuneen artistin päivät puukerrostalon pienessä asunnossa 70-luvun alussa olla? 

Savikiekkoja, vinyylilevyjä ja elokuvarooleja. Musiikkiliikeketju, musiikkilehti ja komea kerrostaloasunto, jossa vietettiin isoja juhlia, ja johon kannettiin säkkikaupalla ihailijapostia päivittäin. Keikkoja ympäri Suomen ja maailmalla aina Amerikoihin asti. Ulkomaille muuttanut vaimo ja kolme lasta, joista kaikki taisivat jäädä isälleen etäisiksi paitsi isän jatkuvan poissaolon, myös juomisen aiheuttaman arvaamattoman käytöksen takia. Ihme, ettei Virran alkoholinkäytömäärällä ja -tavalla tapahtunut onnettomuuksia niin, että kuninkaan lähtö olisi tapahtunut ennen kuin kruunu kallistui vinoon ja lopulta putosi. Toisaalta, eihän hän ollut kuollessaan vasta kuin 57-vuotias. Kolmen maksakirroosin, diabeteksen ja halvauksen jälkeen kunto oli kuitenkin paljon vanhemman miehen. Helsingissä ei ollut Virralle enää mitään. Tampereelle hän muutti ilmeisesti managerinsa perässä, kun Tapio Suojanen perusti uuden ohjelmatoimiston tänne. Suojanen kuljetutti Virtaa keikoille taksilla. Komeita ja nopeita autoja rakastanut tähti ei ajanut itse enää.

Istun takaisin autoon, ajamme kotiin lounaalle leikkipuistohetken jälkeen. Saan Runotytöltä luvan valita yhden biisitoiveen. Valitsen metsäkukista kertovan kappaleen. Taltioinnista kuuluu läpi savikiekon rahina. Siitä huolimatta, että omat ajatukseni Virrasta ovat ristiriitaiset, hänen teoksensa soivat edelleen hääbändien ohjelmistossa ja niitä lauletaan illanistujaisissa. Virtaa kuunnellessani en voi olla ihailematta sitä, miten helppoa laulaminen toisille on. Vaivatonta. Ja luonnollista.

tiistai 9. maaliskuuta 2021

Kupillinen kahvia, karvaturreja ja koko perheen yhteinen muisto, joka ei haalistu aikoihin

Pehmeä, utelias karvaturri, joka tulee lähelle ja nuuskuttaa äänettä. Puskee syliin, kiipeää melkein naamalle asti. Yhtä aikaa se ja sen kolme kaveria: harmaa, valkoinen, ruskea ja laikullinen. Luppakorvaisia, pystykorvaisia. Edessä, takana, toistensa päällä ja alla. Herra K, joka ei koskaan ole ollut mitenkään erityisen innoissaan lemmikeistä, on mukana tyttöjen innostuksen takia.



 

Itsenäisyydenkadun ja Aaltosenkadun kulmassa Tampereen Tammelassa sijaitsevassa Pupukahvilassa on varsinaisen kahvilatilan lisäksi kaksi erillistä huonetta, joissa asiakkaat ovat keskenään vain omalla porukallaan. Tilassa, jossa puput liikkuvat vapaina, istutaan lattialla, joko tyynyjen päällä tai matoilla. Pupuille on tilaan merkittynä oma alue, johon asiakkailla ei ole asiaa. Jos puput haluavat, ne voivat vetätyä omalle alueelleen rauhaan.Viime kesänä me näimme Runotytön kanssa Pupukahvilan oven siitä ohi kävellessämme. Siitä saakka Runotyttö on aika ajoin kysellyt, milloin menisimme kahvilaan. Kaikki yhdessä, isikin.

Tytöt ovat innoissaan, niin innoissaan, että innostus tarttuu Herra K:honkin. Pienintä jännittää. Tiitiäinen haluaa istua äidin sylissä kauempana pupuista, jotka parveilevat isin ympärillä. Herra K istuu lattialle, Herra K:lla on salaattikuppi. Harmaa pupu on ovela, se nousee takajaloilleen, nappaa kupin kokemattoman isin kädestä ja kaataa sen lattialle kavereidenkin syötäväksi. Ja kaverithan syövät. Runotyttö uskaltautuu silittämään salaattisaaliista kilpailevia karvaturreja. Kohta puput ovat hänenkin sylissään lisäherkkujen toivossa. Tiitiäinenkin rohkaistuu, ottaa tyynyn kilvekseen ja lähestyy pupuja tyynyn suojissa. 






Ja isikö ei muka tykkää karvaturreista! Tyttöjä naurattaa, miten hauskaa isilläkin on. Puoli tuntia menee kuin siivillä. Kahvilaan ei ole pääsymaksua, mutta jotta pupujen luokse pääsee, on kahvilatuotteita ostettava 4 eurolla per nokka. Ei huono diili: Pupujen silittämisen lisäksi hinnalla saa kahvit, mehut, pullat ja kupillisen salaattia pupuille. Haettiin vielä toinenkin kupillinen, koska pupujen syöttäminen on superkivaa. Ja koska puput ovat hassuja ja hyvin ovelia tavoitellessaan herkkupaloja. 

Miten ihana idea on paikka, jossa lasten kanssa pääsee olemaan lemmikkieläinten kanssa. Olemaan sylikkäin, silittämään, pysähtymään hetkeen. Poikkeusajan mukanaan tuoman sulun aikana Pupukahvila on kiinni, mutta sinne voi varata yksityistilaisuuksia. Katso tarkemmat tiedot Pupukahvilan nettisivuilta

Ps. Pupukahvila on kevään aikana muuttamassa isompiin tiloihin Peltolammille.

keskiviikko 2. syyskuuta 2020

Keskityin, nautin ja elin hetkessä - ei riviäkään muistiin jälkipolville

Taas yksi vuosi suhahti ohi ilman riviäkään blogissa! Blogissa, jota edelleen rakastan ja josta olen niin ylpeä. Julkisen kirjoittamisen aloittamisen välikappaleeni, rakas esikoislapseni, jonka ääreen palaan aina aika ajoin hakemaan inspiraatiota itsekin. Kirjoittaminen on vienyt mukanaan monenlaisiin projeteihin. Kirjoihin ja kirjoittamista sisältäviin päivätöihin ja sitten ruokaan ja resepteihin ja nyt ikioman ruokakirjan kasaamiseen. Näihin kaikkiin katoavat päivien tunnit niin, ettei kivoilta lähiretkiltä ole tullut enää tehtyä blogipostauksia. Vaikka kuinka olisi ihania kokemuksia ja ahaa-elämyksiä niiden parissa ollut. 

Koska kevät ja kesä olivat mitä olivat poikkeusaikoineen, me seikkailimme lähellä, isoja ja pieniä retkiä, ihan niin kuin moni muukin. Me kävimme tutuissa paikoissa ja löysimme uusia. Alla on muutama ihan ranskalaisilla viivoilla listattuna. Osa niistä sopii syksyn retkikohteiksi myös, varsinkin, jos syksy nyt kääntyy yhtä eristetyksi kuin kevät ja alkukesä oli. Googlaamalla löytyy tietoa, mutta näistä saa kysyä myös minulta lisää!


Kennonnokan luontopolku, Nokia
- Reilun 5 km mittainen, maastoltaan ja maisemiltaan ihanan vaihteleva lenkki keskellä kaupunkia luonnon sylissä. Lasten kanssa tästä voi lohkaista palasen ja kävellä Vihnusjärven rannalla olevalle nuotiopaikalle, johon melkein perille saakka pääsee vaunujenkin kanssa. Omat puut mukaan.

Kennonokan uimaranta leikkipuistoineen, grilleineen ja jäätelökioskeineen, Nokia
- Parkkipaikalta, jossa on kesäisin jäätelökioski ja suosittu autogrilli, johtaa rantaan 104 porrasaskelmaa. Tai pikkaisen kiertäen vaunuilla kuljettava soratie. Alhaalla isolla hiekkarannalla on leikkipuisto ja eväspöydät. Laiturit ja hyppytorni. Ja kesäisin hyvin kohtuuhintainen sup-lautavuokraus.

Nuijalammin laavu, Nokia
Kävelemällä parikilometriä Koukun majalta tai maalaismaiseman läpi autolla Pinsiön kautta kiertäen. Kivikkoisella paikalla, komea kelolaavu nuotiopaikkoineen.

Alhoniityn luontopolku, Nokia
Päiväkodin pihan vierestä lähtevä, helppokulkuinen polku seurailee virtaavaa puroa satumetsämäisessä puistikossa. Kaarnalaivoja ja tonttujen koteja. Käpyjen ja keppien keräilyä ja pienet leikit päikyn pihassa, jos käyntiaika on sellainen, ettei päiväkoti ole auki.

Pitkäniemen alue, Nokia
Kauniin päivän kävelyreitti rauhallisella sairaala-alueella Pyhäjärven rannassa. Ison nurmikentän reunassa on keinut ja pieni kiipeilyteline, alueella on mahdollista kiertää ajatusten polku rauhoittumistehtävineen. Kesäisin haassa on lampaita, haan läpi johtaa polku Markluhdanlahden lintutornille, joka nuotiopaikkoineen on valitettavasti niin huonossa kunnossa, että ne on laitettu käyttökieltoon.

Frantsilan Kehäkukka ja sen pihassa oleva leikkipuisto ja pieni luontopolku, Hämeenkyrö
Hauska lauantaikohde koko perheelle. Äiti tykkäsi erityisesti kasvisravintolasta ja sen pihapiirissä olevasta Puotihuoneesta antiikkinurkkauksineen. Ja tyttäret pihapiirissä olleesta karusellista ja kiikkulaudasta ja polusta, joka johti lintutornille kauniiden maisemien katseluun.

Viikinsaari leikkipuistoineen ja uimarantoineen, Tampere
Ystävän ja hänen tyttärensä kanssa me teemme joka kesä perinteisen piknik-retken Viikinsaareen. Vartin mittaisen laivamatkan jälkeen on ihana kirmata saareen ja sen suurille nurmikentille. Leikkipuisto on tyttöjen suosikki, samoin pieni uimarantapoukama. Ja ravintolan takapihalla oleva kioski. Aikuiseen makuun saaressa on upea ravintola, luontopolku sekä kesäteatteri. Ja sauna.

Pyynikin ranta uimarantoineen, kallioineen, pienine leikkipuistoineen ja kahviloineen, Tampere
Tänne teimme useammankin retken. Monituntisen. Puukujaa parkkipaikalta rantaanpäin kohti suihkulähdettä kulkiessa tuntuu, kun ulkomaille tulisi. Järvimaisema. Joselininsaaren kalliot. Kaunis rantakahvila, jossa on muuten järjettömän hyvä kahvi! Ja kaksikin eri jäätelökioskia. Sekä pienemmän rannan puolella pieni leikkipuisto keinuineen ja liukumäkineen.

Haiharan taidekeskus ja sen pihassa oleva kahvila ja leikkipuisto, Tampere
Ihminen on kokonaisuus, joka tarvii hemmottelua sekä sielulle että ruumiille. Haiharassa taide on helposti katsottavissa useammassa eri tilassa. Pieni käsityöpuoti, vanhanaikainen kahvila ja mukavankokoinen leikkipuisto täydentävät kokonaisuuden, jossa nautintoa on koko perheelle. Se käsityöpuodin rakennus, se on muuten nimeltään Runebergin tupa. Sillä on tarina, joka linkittyy seikkailuuni erään Runebergin päivän jälkimainingeissa.

 

Keskustorin Ratikkakahvila, Tampere
Ratinan kauppakeskuksen uusi leikkipuisto, Tampere
Epilän Hesburger alakerran leikkimaailmoineen, Tampere
Sorsapuiston leikkipuisto, Tampere
Emil Aaltosen leikkipuisto, Tampere
Osmon puiston leikkipuisto, Tampere

Ja vanhat tutut, Reipin tila ja Kiviniityn kotieläinpuisto, joissa molemmissa on leikkipuistot ja kahvilat. Ja matkalla Kiviniittyyn, Herkkujuustola. Ja työväenmuseo Werstas ja sen lähellä olevat leikkipuistot (Kalle Päätalon puisto, Tallipiha ja Tiitiäisen puisto). Werstas, johon Runotyttö rakastui ihan täysin, on samoin kuin Haihara ja Reipin tilakin, muuten maksuton kohde.

Ja mihin me ei tänä(kään) kesänä ehditty? Liikennepuisto. Maauimala. Onneksi tulee taas seuraava kesä. Sitten Tiitiäinenkin jo taas vuoden vanhempi ja valmiimpi yhteisiin seikkailuihin.

maanantai 5. elokuuta 2019

Ei sitä Roomaakaan päivässä rakennettu

Tampereen keskusta on ollut yhtä rakennustyömaata nyt jo vuoden päivät, kahdenkin, olen jo seonnut laskuissa. Hämeenkadun puut ovat kadonneet, kelta-punaiset työmaa-aidat hallitsevat näkymää, osa pahimmista kaivannoista on peitetty ohikulkijoiden silmiltä. Tyhjiä liikehuoneistoja on siellä täällä. Myllerretty maisema on kuin leikkaussalin pöydältä, jolla sydänleikkauspotilas makaa osittain liinoilla peitettynä koko rintakehä apposen ammolleen avattuna. Kun kaupunkia katselee, tekee mieli kääntää pää pois ja sormet ristissä vain yrittää uskoa, että kyllä siitä varmasti tulee vielä hyvä. Ihan hyvä. Ihan varmasti hyvä, parempi kuin se ennen oli.


Kun ajelin alkukesästä Hervannassa nettikirppariostosten perässä, näin siellä ratikkakiskot, sähköjohdot ja pysäkit täysin valmiina. Hämmennyin. Jossain päin on jo valmista! Autonratissa ollessani en voinut ottaa niistä kuvia, mutta kehotan enemmän kuin vakavasti menemään Hervantaan niitä katsomaan, jos vähääkään epäilee rakennustyömaan valmistumista. Se oli häkellyttävää! Aivan kuin olisin ajellut aivan jossain vieraassa maassa.

Toinen paikka, jossa tulevaan ratikkaan pääsee ottamaan konkreettista kosketusta, on Rollikkahalli ja siellä oleva Tampereen Ratikan maketti -näyttely. Vuoden loppuun saakka nähtävillä olevaa puolikasta raitiovaunumallia pääsee testaamaan iltapäivisin keskiviikkoisin ja torstaisin klo 13-19. Me ajelimme tyttöjen kanssa Rollikkahalleille vähän aukeamisajan jälkeen viime keskiviikkona, silloin siellä meidän lisäksemme oli vain yksi toinen perhe, mistään ruuhkasta ei voinut puhua. Autoon nukahtanut Tiitiäinen ei malttanut enää nukkua, kun hänen vaununsa ajettiin sisään punaiseen ratikkaan, 10-kuinen neiti oikoi koipiaan ja punnersi istumaan, jotta näkisi tuon jännittävän paikan paremmin. Runotyttö leimasi sisään astuttuaan matkakorttimallia innoissaan valiten laitteesta vyöhykkeitä kuin entinen tekijä. Ratikkaa pääsi ajamaan ja penkkejä koeistumaan. Näyttelyn esittelijä pahoitteli, etteivät kuulutukset ja näyttötaulut valitettavasti enää toimi, kun laitetoimittaja niissä vaihtui kesän puolivälissä. Ne olisivat tuoneet vielä pienen ripauksen autenttisuutta lisää.




Opin ratikasta näyttelyssä yhtä ja toista uutta: Sen, että Tampereella ajoon tulevat 19 vaunua ovat kotimaisia, ne valmistetaan Skodan tehtailla Kajaanissa. Vaunut ovat isompia kuin Helsingin ratikat ja niihin tulee mm. usb-latauspistokkeet matkustajien kännyköille ja läppäreille. Ratikat ovat molemmista päistä ajettavia, kuljettaja vaihtaa päätepysäkillä vaunun läpi toiseen ohjaamoon, sillä kääntöleikkeihin ei keskustaliikenteessä ole Tampereella tilaa. Tavoite on saada ratikka kulkemaan pysäkeiltä aina 7,5 minuutin välein. Väriltään Tampereen ratikat ovat yleisöäänestyksen voittaneita punaisia, enkä oikeastaan pane väriä ollenkaan pahakseni ajatellessani kaupungin historiaa ja kaupunkikuvaa edelleen hallitsevia punatiilisiä tehdasrakennuksia. Ensimmäinen valmis raitiovaunu saapuu Tampereelle jo ensi vuoden alussa, mikä oli iso yllätys ajatellen, että ratikan liikennöinti alkaa vasta koulujen alkaeissa 9.8.2021.




Vau. Tullessamme tyttöjen kanssa ulos makettinäyttelystä ja kiivetessämme lempparileikkipuistoomme Pyynikinharjulle, olen vakuuttunut, että kaupungin avoleikkaus on kannattava ponnistus. Katselen lähes muuttumattomana pysynyttä vuosisataista Pyhäjärvimaisemaa ylhäällä harjulla ja hymyilen. Kun rantatunneli ja Ratina ovat jo valmiita ja Kansiareenakin hyvää vauhtia Onkiniemen ja Ranta-Tampellan talojen kanssa valmistumassa, on Tampere saanut pintaansa jälleen yhden kerroksen lisää ja kaupunkikuva päivittynyt 2020-luvulle. Toki menneisyyden jälkien säilyttäminen on tärkeää, mutta täytyy tämän päivänkin saada näkyä, jotta siitä voi joskus tulla menneisyyttä.

Niin mielellään kun turistina olenkin ratikalla Euroopan isoissa kaupungeissa ajellutkin, en koskaan aikaisemmin ole tullut ajatelleeksi sitä hintaa, jonka paikalliset asukkaat ovat sen rakentamisesta joskus maksaneet. 283 miljoonan euron kustannus ei sisällä yksittäisten ihmisten harmia ja vaivaa, sitä, jonka jokapäiväisen työmatkaliikenteen ja kaupungissa asioinnin häiriintyminen aiheuttaa. Kaikki eivät saa vaivoilleen hyvitystä edes sitten, kun ratikka vihdoin on valmis. Vaikkapa ystäväni, joka seisoo Hervannan valtaväylällä ja Sammonkadulla joka aamu ja joka iltapäivä työmaaruuhkassa viedessään lapsia kouluun ja hoitoon töihin mennessään ja sieltä palatessaan (koska lähikoulu on homeessa ja lapset ovat väistötiloissa kauempana), eikä heidän kohdalleen tule ratikkapysäkkiä kävelyetäisyydelle niin että he pääsisivät valmiista ratikasta koskaan nauttimaan. Ovatkohan roomalaiset aikoinaan ajatelleet samoin?

tiistai 18. kesäkuuta 2019

Yltä ja alta ja kaikkialta siltä väliltä

Siitä on jo useampi vuosi, kun luin ensimmäisen kerran Nokian perukoilla, itseasiassa pikkaisen Hämeenkyrön puolella Pinsiössä, sijaitsevasta maataideteoksesta, jonka amerikkalainen Nancy Holt oli suunnitellut vanhaan hiekkakuoppaan. Teos on valmistunut jo vuonna 1998, mutta vasta viime kesänä olimme Herra K:n, Runotytön ja Pikkumiehen kanssa menossa sinne eväsretkelle. Silloin oli viikonloppu ja alueella pyöräsuunnistuskilpailut niin, ettemme päässeet lähellekään kisakeskuksena toiminutta tunnelistoa. Maanantaina aamupäivällä teimme sinne vihdoin uuden retken, minä, Runotyttö, Tiitiäinen ja Pikkumies ystävineen. Pakkasimme eväät mukaan ja ajoimme 20 minuutin matkan hiekkakuopalle ihanaa maalaistietä pitkin isojen, valkoisten kumpupilvien alla poikien soittaessa puhelimistaan Arttu Viskarin Mökkitie -biisiä nonstoppina.







Peltomaiseman keskellä on T-risteys on risteyksen vierestä kääntyy pieni metsätienpätkä Yltä ja alta -maataideteoksen parkkipaikalle osoitteeseen Sasintie 555. Parkkipaikan vieressä, polun päässä mäellä, on laavu puuvarastoineen ja nuotiopaikkoineen, vaikka sitä en olisi kyllä tiennyt ilman googlaamista, mitään viittoja tai opastekarttoja ei laavulle ollut. Eikä missään myöskään ollut ohjeita siitä, miten taideteoksella tulisi käyttäytyä lasten kanssa. Me käyttäydyimme sitten niin kuin muutkin "teletappimaan" vieraat: kiipeilimme, juoksentelimme, huhuilimme ja leikimme piilosta, viihdyimme tunneleiden ja vallien ääressä miltei pari tuntia. Ihana, vaihtelunvuoksi ihan erilainen leikkipaikka!

Hiekkakuopassa oli maataideteoksen lähellä isoja kelopöllejä, niistä saimme oivan eväspaikan pikku piknikillemme. Onneksi päivä ei ollut kaikkein helteisin, sillä minkäänlaista varjoa ei vanhalla hiekkakuopalla itse tunneleiden lisäksi tietenkään löytynyt.





Vähän nuhjaantunut on vuosien saatossa teos parka. Tunneleissa on ampiaispesiä, pienet pyöreät lammet, nuo ympäröivää maisemaa heijastavat maansilmät, ovat kuivia ja niiden betonireunat lohkeilleita. Teoksen vihreänä kukoistamaan tarkoitettu nurmikko on kulunut kuivuudesta ja kiipeilystä. Siellä täällä teoksen ympärillä lojuu omituisia kovamuovisia letkunpätkiä, joita lapset ihmettelevät. Epäilen niitä kastelujärjestelmän jämiksi, epäonnistuneeksi yritykseksi elvyttää vehreys. Runotyttö yritti ja yritti, mutta ei saanut niistä tulemaan pisaraakaan vettä. Hiekkakuopan reunoilta alas kuoppaan hiipivät männyntaimet ja villilupiinit lähestyvät tunneliston autiutta uhkaavasti. Jonkun pitäisi nyppiä ne pois... Voisiko paikan kunnostaa, Nokia? Tai kuka sen ylläpidosta vastaakaan? Paikka olisi loistossaan mahtava kohde pienelle retkelle, lasten käsinkosketeltavalle kulttuurikasvatukselle.





Yltä ja alta -maataideteoksen vieressä olisi muuten ollut toinenkin taidekohde, Puuvuori, jos olisin siitä tiennyt. Näin kyltit, mutta en tajunnut. Ystäväni mainitsi käyneensä siellä hiljattain, kertoi siinä olleen ihan hyvän idean siinäkin, sekään vaan ei kuulemma ylikasvaneena ihan enää auennut katsojalle...

keskiviikko 5. kesäkuuta 2019

Pala maaseutua kaupunkilaishiirille



Kaupunkilaislapset. Tuota termiä ei enää taida olla olemassa, vaikka 80-luvulla omassa lapsuudessa jonkinlainen jako kaupunkilaisiin ja maalaisiin vielä olikin olemassa. Liekö korrektiakaan enää sillä tavalla erotella, kun kaikenlainen luokittelu ja jaottelu ovat pannassa. Omat esikaupunkilaislapseni saavat palan maaseutua kesäisin, kun tyttöjen kanssa käydään pohjoisessa, mummun kotipaikassa Kemijoen saaressa. Siellä on peltoja ja navetoita, ja niityillä laiduntavia lehmiä, hevosia ja lampaita. Kaupunkilaishiiret ja maalaishiiret, niitä on ainakin siinä sadussa edelleen.





40 minuutin ajomatkan päässä Tampereen keskustasta on kesäpaikka kaikille pikkuhiirille ketään erikseen luokittelematta: Kiviniityn kotieläinpuisto. Porintie on 100 km/h:n nopeusrajoituksesta huolimatta aika idyllinen vehreine maisemineen, jyrkkine mäkineen ja vesistöineen, helppo ajettava ainakin. Pikkutie, joka johtaa viimeiset sadat metrit perille, on hiekkainen, mutkainen ja vanhojen puutalojen reunustama. 12 euron sisäänpääsymaksu Kiviniittyyn ei ole liikaa, kun ajattelee, että täytyyhän eläimet hoitaa kesäntuloilla koko vuoden ajan. Ja hyvinhoideltuilta ne näyttävätkin. Lehmät, lampaat, possut, pässit, vuohet, aasit ja ponit. Ja kanat ja kalkkunat. Ja laamat ja strutsit. Ja pörröiset kanit ja marsut.


 


Kiviniityssä on omien eväiden syömistä varten isot grillikatokset ja hyvät, isot tulipaikat. Ja kahvila ja pieni puoti, jos ei niin välitä eväsretkeilystä. Eläimiä saa paijata ja niille saa syöttää voikukanlehtiä ja heinää. Ja ponilla pääsee ratsastamaan aina klo 13 pientä maksua vastaan. Polkuautoja ja sähkömönkkäreitä voi ajaa kellon ajasta riippumatta. Tai hyppiä pomppulinnoissa ja trampoliineilla. Leikkipuisto keinuineen, liukumäkineen ja kiipeilytelineineen löytyy alueelta myös, sitä Runotyttö aivan erityisesti arvosti. Ja hiekkalaatikkoa, jossa on hyvä kattaus lapioita ja sankoja ihan grillikatoksen vieressä. Siinä oli hyvä kuluttaa aikaa, kun äiti ja Tiitiäinen vielä söivät.






Mikä Kiviniityssä sitten on parasta? Kaikki. Yhdessä olo, kiireettömyys, se, että viisituntia oli hujaus vain, kun eläimiä katseltiin kaksi kierrosta ainakin ja lampaita ja strutseja ja aaseja vieläkin useammin. Ratsastus on kesäkokemusten aatelia meidän nelivuotiaalle. Ja yllättäen näköjään myös nuo sähkömönkkärit! En olisi ikimaailmassa uskonut, miten neiti innostuu sellaisista ajokeista. Hän lauloi ja ajoi, ajoi ja lauloi ja vaihteli mönkkäriä värin mukaan milloin minkäkin ollessa vapaana. Ja äiti nautti olostaan! Tiitiäinen nukahti vaunuihin ja äiti haisteli maaseudun ilmaa, ihasteli Runotytön innostusta eläimistä ja niiden hoitamisesta. Ja saihan siinä itsekin ihmetellä yhtä ja toista. Sitä, miten dinosaurusmaisia strutsit ovatkaan ja miten kauniin värinen rumana pidetyn kalkkunan naama oikeastaan on.

Kiviniityn kotieläinpuisto on meidän jokakesäinen käyntikohteemme, ihan varmasti myös tulevaisuudessa. Joskaan ei ihan kaikkein aurinkoisimpina ja helteisimpinä päivinä, kuten kuvista huomaa. Matkalla Tampereelta Kiviniittyyn on muuten Häijään kohdalla kivan näköinen kirppari (auki ke-su) ja vintagemyymälä. Niissä me emme lukuisista aikomuksista huolimatta ole ehtineet vielä käydä.