tiistai 19. helmikuuta 2019

Satujen suloinen maailma

Tampere on teatterikaupunki, Suomen teatteripääkaupunki, niin sanotaan. Eikä ollenkaan suotta. Onhan täällä ihan huippupaljon ja huippulaatuista tarjontaa niille, jotka teatteria rakastavat. Minä rakastan. Ja Herra K rakastaa, ja toivon, että myös Runotyttö ja Tiitiäinen oppivat rakastamaan. Teatterinrakastajaksi kasvetaan. Muistan jo lapsuudesta teatterin tuoksun, sen saman, mikä se on vielä tänäkin päivänä. Ja jännityksen. Ja sen, miten päälle pantiin pikkuisen paremmat vaatteet, oltiin hienosti ja juotiin kahvit teatterikahviossa, ostettiin karkkirasiat, Amerikanpastilleja tai lintukarkkeja, jotka sittemmin ovat paljastuneet Eucalyptus -pastilleiksi. Ne ystävistäni, jotka ovat lapsena käyneet teatterissa yhdessä vanhempiensa kanssa, käyvät siellä aikuisenakin. Kynnys teatteriin sisään astumiseen ei heille ole liian korkea.



Helmikuun lipuu eteenpäin, päivät vuorottelevat iloisen aurinkoisina ja kirkkaina ja arkisen harmaina, sateisina. Vesi tippuu räystäistä, kaduilla ja pihoilla on niin liukasta, että vauva sylissä uskaltaa tuskin muutamaa askelta enempää kävellä. Vielä hetki sitten valkoista, pehmeää lunta oli paljon ja kaikkialla, nyt kovat ja kokkareiset kinokset ovat tiivistyneet ja vajenneet ja irvistelevät sulaessaan muotopuolina hirviöinä hiekotuskivistä ja tiepölystä mustilla kidoillaan. Satujen maailma kutsuu luokseen onneksi säästä riippumatta. Vesisateellakin. Kaikkein harmaimpanakin päivänä keltainen puutalo värikkäine lippusiimoineen Pispalanharjun kupeessa näyttää ystävälliseltä ja hyväntuuliselta.



Tuo keltainen puutalo on Teatteri Mukamas, harjun kupeessa Epilän suunnasta kaupunkia kohti noustaessa. Talossa on minun ikäiseni perinteikäs lastenteatteri pienine suloisine kahviloineen. Satujen maailma, jossa aikuinenkin viihtyy. Koska en ole viettänyt lapsuuttani Tampereella, ostin liput Mukamakseen ensimmäistä kertaa vasta, kun Runotyttö oli vuoden ikäinen. Sen jälkeen me olemmekin sitten käyneet siellä useita kertoja vuodessa, itseasiassa katsomassa kaikki näytökset, jotka Runotytön ikäisille ovat soveltuneet. Yksikään niistä näytöksistä ei ole unohtunut. Hiirulaisen jäihinputoamisesta, vanhojen matkalaukkujen tuoksusta, humisevasta hyrrästä ja joululauluesityksen pyörivästä pöydästä puhutaan meillä edelleen.

Tiitäinen oli minun ja Runotytön mukana teatterissa ensimmäistä kertaa 4 viikon ikäisenä, nukkui turvakaukalossaan koko jännittävän teatterireissun ajan. Mutta tänään 4½-kuisena hän ei malttanut enää nukkua vaan hihkui sirkukseen tutustuvan hiirulaisen mukana isompien lasten tavoin. Tätä näytöstä Runotyttö oli odottanut syksystä saakka, kun silloin se ei suunnitelmiimme millään mahtunut. Onneksi se jatkoi ohjelmistossa keväällä.




Varjokuvia, ääntä, musiikkia, nukkeja, ihmis- ja eläinhahmoja, erilaisia esineitä ja näyttelijäsuorituksia nokkelalla tavalla yhdistelevät näytökset ovat visuaalisesti niin kauniita, että haluan upota niiden rauhalliseen maailmaan itsekin aina silloin tällöin. Se on aikuisellekin taianomainen hetki, kun kilikello kertoo näytöksen alkavan. Kun valot sammuvat mustasta katsomosta. Kun Runotyttö tarttuu käteeni ja rapsuttaa nimettömän kynttäni hiljaa tuijottaessaan hievahtamatta lavan tapahtumia. Kun hän nauraa tai hihkaisee innoissaan vastauksen näyttelijän vuorosanoihin. Tunnelma Mukamaksessa on niin mukava, että istuisin sen pullantuoksuisessa kahvilassa pönttöuunin vieressä kirjoittamassa talvipakkasilla mieluusti joka viikko.


Kiitos Mukamas, että kasvatatte tulevaisuuden teatterinrakastajia.

perjantai 15. helmikuuta 2019

Seikkailu tuli ja koputti olkapäälle

Runebergin päivänä 5.2.2019 minut tempaistiin pitkästä aikaa mukaan yllättävään seikkailuun. Ilmeisesti olin muutaman päivän takaisen saunailtamietintöni aikana avannut itsessäni taas jotain, ja seikkailu siksi löysi minut. Tuli koputtamaan olkapäälleni nojatuolissa takan edessä istuessani vauvan nukkuessa sylissäni.



Juttelimme Herra K:n kanssa Pikkumiehen ja Runotytön iltatoimien lomassa siitä, miten rouva Runebergin aikanaan kehittelemä torttu on nostanut toimittaja-opettaja-runoilijan nimikkopäivän viettämisen helmikuun viidentenä ihan eritavalla ihmisten mieliin kuin esimerkiksi Suomen kielen kehittäjän, Mikael Agricolan päivän viettämisen huhtikuun yhdeksäntenä päivänä. Mietin, että jos Agricolalla olisi oma leivoksensa, muisteltaisiinko häntä jotenkin enemmän tänä kotimaisen ruokakulttuurin kukoistusaikana? Herra K totesi kyynisesti, etteihän Runebergin päivänäkään taideta kansallisrunoilijaa ja hänen työtään kansallisen identiteetin rakentumisen eteen kunnioittaa yhtään sen enempää. Että kuumimmaksi keskustelun aiheeksi päivässä on muodostunut oikeanlainen, makuinen, värinen, kokoinen ja näköinen torttu ja se, kuka sen valmistaa, missä ja miten. Karvasmantelilla vai punssilla, pannarina, vohvelina, peltipiirakkana vai peräti hybridileivonnaisena yhdistetynä juustokakun tai laskiaispullan kanssa.

Mietin hetken ja nyökkäsin Herra K:n pohdinnan kokolailla oikeaksi. Tunnen Johan Ludwig Runebergin henkilöhistorian noin niin kuin pääpiirteittäin ja hänen alunperin ruotsinkielisen tuotantonsakin merkkiteokset nimeltä, mutta siihen se sitten jää. Hätkähdin, kun tunnustin ääneen, että niin paljon kuin Vänrikki Stoolin tarinoihin hahmoihin ja Saarijärven Paavoon sivistyksessämme viitataankin, en ole koskaan tutustunut kumpaankaan teokseen, enkä tarkemmin kysyttäessä osaa edes vastata, mistä ne tarkalleen ottaen kertovat. Niinpä kaivoin esiin Vänrikki Stoolin tarinat ja aloin lukea. Aluksi runomitta hieman tökki, hankaloitti tarinaan kiinni pääsemistä. Pilven veikko -niminen luku oli kaikkein vaikein, mutta sen kun sai kahlattua, lukeminen lähti lentoon ja tarina imi mukaansa. Luin pätkiä ääneen Herra K:lle ja hihkuin kuin tyttäreni innosta tavatessani tekstissä tuttuja henkilöitä ja sanontoja. Maamme, Porilaisten marssi, tasan ei käy onnenlahjat. Sven Dufva ja oluttölkistä tuttu Sandels. Ja Suomen sodan 1808-1809 tapahtumapaikkoina oman sukuni historiaan linkittyvät paikat Siikajokivarressa Revonlahdella! Puolen yön jälkeen laskin lukemiston käsistäni ja huokaisin onnellisena. Tuli tehtyä Runebergin päivän hyvä työ!



Se, mikä Vänrikki Stoolin tarinoissa oli se varsinainen seikkailuosuus, oli tieto siitä, että niiden lähde on yllättävän lähellä. Tarinoiden taustana pidetään Ylöjärven Kurussa aikanaan asunutta Vänrikki Polvianderia ja hänen tarinoitaan, joita sotaveteraani kertoi lähistöllä Ruovedellä kotiopettajana opiskeluaikanaan toimineelle Runebergille heidän yhteisillä kalamatkoillaan, saunailloissaan ja vänrikin tuvassa jutustellessaan. Runeberg oli tuohon aikaan, muutama vuosikymmen sodan käymisen jälkeen, vielä parikymppinen nuorimies, sotaveteraani taas ajan käsityksen mukaan vanha, miltei nelikymppinen jo. Vänrikki Polvianderin tupa on edelleen olemassa, museona Kurussa vain 40 kilometrin päässä kotoani! Harmittavasti ulkomuseo, jossa tupa sijaitsee, on avoinna ainoastaan kesällä heinäkuussa. Muussa tapauksessa olisin ajanut sinne heti seuraavana päivänä haistelemaan, tunnustelemaan ja aistimaan tarinoiden historiaa. Melkein tärisin taas, pitkästä aikaa.

Kiitos seikkailu, että tulit, vaikka nyt täytyykin miltei puoli vuotta malttaa odottaa, että päästään retkelle Kurun ulkomuseoon. Meidän Runebergin tortut haettiin muuten Lehtosen Leipomolta, ihan kotinurkalta. Lehtosen Runebergin torttu on juuri sopivan kostea, pinnalta vähän rapea ja vain pikkaisen punssinen, sen verran, että Runotyttökin rakastaa sitä.

Ps. Miksihän raavaat miehet eivät mainosta somessa juovansa tuona nimenomaisena päivänä olutta, joka on nimetty Runebergin kirjoittamissa Vänrikki Stoolin tarinoissa esiintyvän, hyvää ruokaa ja juomaa arvostavan Eversti Sandelsin mukaan? Minä ainakin mainostaisin. Tölkeissä on niin hauskat pätkätkin, ainakin näissä kahdessa keskenään erilaisetkin.

sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Sisäinen turistiniko kateissa?

Lunta ikkunan takana tulee taivaan täydeltä, elo valkoisen hiljaisuuden keskellä vanhassa omakotitalossa on rauhallista, talvista. Onneksi. Kohta kevätaurinko pilkottaa pilvien raosta ja tajuan, miten edellisestä blogitekstistäni on kulunut jo vuosi. Vuosi! Mihin ne kaikki sadat päivät ovat juosseet? Mitä minä olen koko vuoden tehnyt, kun en riviäkään suuresta rakkaudestani ole kirjoittanut? Tanssinut ja laulanut keittiössäni, tehnyt reseptejä ja surrut sitä, että päivässä on niin vähän tunteja, etteivät ne venyttämälläkään riitä kaikkeen siihen mitä haluaisi tehdä. Romaanini ei edisty. Novellikokoelmani ei valmistu. Yhtään radiokuunnelmaideaa en ole saanut julkaisukuntoon saakka.

Istuessani eilen illalla saunanlauteilla kaikessa rauhassa kerrankin ihan yksin, mietin, onko sisäinen turistini kadonnut. Kuolla kupsahtanut, kuihtunut pois kokonaan. Olenko nyt saavuttanut sen tamperelaisuuden asteen, että olen asunut täällä riittävän kauan ollakseni paikallinen. Tamperelainen. Paikalliset ystäväni ovat vuosien varrella hämmentyneen ihastuneina naureskelleet näille seikkailuilleni, ihmetelleet sitä, miten tullista tulleena olen löytänyt kaikki ne paikat, joista he eivät koko elämänsä täällä asuneina ole tienneet mitään. Joita eivät koskaan ole katsoneet, joiden ääreen eivät ole pysähtyneet. Enkö minäkään näe niitä enää? Onko minustakin tullut sokea rakkaalleni, olenko alkanut pitää sitä itsestään selvyytenä samalla tapaa kuin vanha aviopari toisiaan? Kauanko siitä nyt on kun meidän yhteinen tiemme alkoi... 16 vuotta kohta.

Yksi entinen työkaverini menee joka vuosi lomallaan samaan paikkaan Kreikassa, aina uudelleen ja uudelleen tuohon rakastamaansa kohteeseen rakastamaansa hotelliin ja siellä samaan huoneeseenkin vielä. Rakkaimmissa paikoissamme Tampereella mekin käymme säännöllisesti. Tallipihalla, jos ei viikoittain niin useamman kerran kuukaudessa kuitenkin. Ja Pyynikillä. Ja Näsinpuistossa. Koskipuistossa, Sorsapuistossa, Puistossa. Kulttuuritalo Laikulla. Arboretumissa. Ja Teatteri Mukamaksessa ja kirppareilla. Lapsiperhepaikoissa, minä, Runotyttö ja Tiitiäinen, perheen pienin tulokas, syyskuun lopun ihana tyttövauva. Perjantaiaamuisin käyn aamupalalla aikuisten ystävieni kanssa, rakkaimmissa paikoissa senkin tiimoilta: Fazerilla, Pella´sissa, Amurin Helmessä. Miksei niistä tietenkin voisi kirjoittaa uusiakin juttuja, päivitettyjä versioita kotoisilta ja tuttavallisilta tuntuvista ihanuuksista...  Kirjoittamisen arvoisia uusia ravintoloita kaupungissa on pilvin pimein. Jossain kohtaa tein listaa, kun bongasin uuden, kiinnostavan kohteen. Enää en listaa. Tiedän, että niitä on kymmeniä ja vanhoissa suosikeissakin olisi kiva jossain välissä ehtiä käydä uudelleen.

Kaupunki on muuttunut vuodessakin valtavasti, uutta rakennetaan ja vanhaa katoaa pois. Tunneli, Hämeensilta, Tays, Ratina, ratikka, Kansiareena ja asemanseutu... Välillä tuntuu kuin Tampere olisi yksi suuri avoleikkauspotilas levällään pöydällä jättimäiset haavat avoinna. Hyvä siitä vielä tulee, mutta tällä hetkellä se on kauheaa katseltavaa, eikä sitä voi suositella herkkäsilmäisimmille.

Kuva. Minkä kuvan rakkaastani tähän tekstiin laittaisin? Hmm... En taida laittaa kuvaa ollenkaan, halusin vain kertoa, etten ole unohtanut. Että ihailen edelleen punaista tiiltä kotikaupungissani kävellessäni ja rakastan sitä, että töihin takaisin vuoden päästä palaillessani saan palata yhteen sen tärkeimmistä paikoista. Ja että aion jatkaa tutkimuksiani heti, kun ehdin taas olla seikkailuille avoin ja vastaanottavainen.

torstai 12. huhtikuuta 2018

Tampereesta tamperelaisille

Aurinkoinen aamu. Niin kirkas, että silmiin melkein sattuu. Ohi ajavat autot nostattavat sulavan lumen alta paljastuneiden katujen päälle sankan pölypilven. Mietin kurkkuani, sitä miten pöly tarttuu henkeen ja tekee flunssaisen olon. Naurahdan itselleni, olen tulossa vanhaksi. Ennen silmiä särkevä kirkkaus ja hampaissa narskuva katupöly olivat ihanimpia keväänmerkkejä maailmassa, eivät haittatekijöitä niin kuin nyt saan ne mielessäni kuulostamaan. Ryhdistäydyn ja pudistan negatiiviset ajatukset yltäni. Itsehän oikein toivoin aurinkoista aamua! Kenkien korkojen alla rahiseva hiekoitussora ja sininen pilvetön taivas ovat paras mahdollinen aloitus päivälle, sellaiselle, jona voi tapahtua mitä vaan.  
  


Kävelen keskustan halki Finlaysonilta Kehräsaareen ja nautiskelen kiireettömästä aamuhetkestäni. Valossa kylpevästä raatihuoneesta ja Laukontorista, joka vielä pari viikkoa uinuu odottaessaan kalamarkkinoiden avaamaa kesäkautta. Kerrankin olen varannut tarpeeksi aikaa niin, ettei hikipäässä tarvitse paikasta toiseen juosta. Joskus onneksi onnistun.

Kehräsaaressa nousen hissillä ylimmässä kerroksessa sijaitsevaan radiotoimitukseen ja saan käteeni nostalgisen kupin täynnä täydellistä maitokahvia, parasta, jonka olen pitäkään aikaan juonut. Se, joka aamukahvin radiolla oli keittänyt, saa taputtaa itseään olalle. Erinomaisen onnistunut suoritus! Kuppi kädessäni istuudun Radio 957:n studion tuoliin ja hengitän. Yritän rentoutua ja päästä huolettomaan ”eipä tässä mitään” -fiilikseen. Onneksi toimittajan leveä virnistys on lempeä. Tampereelle omaleimainen keskellä kaupunkia sijaitseva sellutehdas mouruaa ja höyryää ikkunan takana, vaihdamme siitä muutaman sanasen ennen kuin toimittaja näyttää kädellään merkin. 10 sekuntia. Minun pitää aloittaa juonto. Ehkä tämä tästä. Saanhan minä puhua lempiaiheestani. Tampereesta.

 
 
Valokuvia ei koskaan saisi ottaa heti suuren urheilusuorituksen jälkeen, kun jännitys purkaantuu ja posket hehkuvat innostuksesta punaisena. Ei varsinkaan naisista, mutta Radio 957:n Janne Leipijärven kanssa oli kyllä mukavaa jutella sydäntä lähellä olevasta rakkaasta aiheesta

Podcast Radio 957:n aamusta kuunneltavissa täältä >>

tiistai 6. maaliskuuta 2018

Lillan - pieni pala taivasta arjen keskellä

Viimeviikkoinen hiihtoloma ja sen kiireettömät päivät toivat uutta puhtia ja jaksamista kevääseen käsikädessä kevätauringon kanssa. Mikä muu onkaan parempaa kuin viettää aikaa ystävien ja rakkaimpiensa kanssa ilman jatkuvaa aikataulutusta? En helposti keksi mitään. Varsinkin, kun edellä mainittuihin yhdistetään hyvää ruokaa, kahvia ja muita sopivia lisukkeita. Yksi täydellisimmistä lisukkeista löytyi hiihtolomakeskiviikkona Viinikasta: Lillan Café & Butik.





Kiertoteitä pitkin sai tietöitä väistellen ajaa navigaattorin opastamana Viinikkaan, mutta niin me vain perille päästiin. Sivuportti valkoisessa aidassa vie kahvilan ovelle. Keltainen hirsitalo Viinikan kirkon naapurissa on Tampereen ensimmäinen boutiquehotelli, yrittäjäpariskunnan yhteinen unelma. Alun perin talo on sijainnut Pirkankadulla ja palvellut tyttökoulun voimistelusalina, mutta siirretty vuonna 1928 hirsi hirreltä Viinikkaan taidekeräilijä-kultaseppä Kustaa Hiekan lahjoitettua rakennuksen tulevan museonsa tieltä Tampereen Naisyhditykselle palvelijattarien vanhainkodiksi. Palvelijattarien! Ihana tarina, josta mieluusti kuulisin lisää. Tarinan tuntevat osaavat kertoa, että viimeisin asukas muutti palvelijatarkotiin 1980-luvulla, kodin toiminta lakkautettiin vuonna 2005. Sen jälkeen talo ehti olla vuosikymmenen kehitysvammaisten lyhytaikaisena hoitokotina ja hetken tyhjilllään ennen kuin opettaja-sairaanhoitajapari osti rakennuksen ja remontoi sen kahvilaksi ja 11 huoneen hotelliksi. Viisi huoneista on täysin valmiita, kuusi valmistuu vielä tulevaksi kesäksi.








Kaksi naista ja kaksi tyttöä rakastuvat paikkaan heti sinne sisään astuessaan. Miten kaunis kahvila! Ja miten mukava henkilökunta! Pienet tytöt tervehdittiin, heidän kuulumisensa kuunneltiin ja heitä pyydettiin valitsemaan seurueelleen pöytä, josta he itse eniten pitivät. Tyttöjä palveltiin kuin oikeita kahvila-asiakkaita konsanaan, heidän tilauksensa otettiin tiskillä vastaan ja heille toivotettiin hyvää ruokahalua, kun annokset tuotiin pöytään. Ihan mahtavaa! Ja samalla valitettavan harvinaista. Työntekijöiden asenne oli superaurinkoinen ja tapa palvella asiakkaita ihanan mutkaton. Vitsit, että vierailusta jäi hyvä fiilis. Vieläkin hymyilyttää.







Kahvilan kodikkaassa sisustuksessa on yhdistelty ihanasti vanhaa ja uutta. Vanhojen pöytien, kaappien ja astioiden ohella mm. Ahlmannin kartanon vanhat ikkunat ovat saaneet uuden elämän kahvilasalin lasisina väliovina. Vaikka kahvilan tuotteet on lähiraaka-aineista tehty paikanpäällä, ripaus kansainvälisyyttäkin Lillanista löytyy. Nimenomaan keittiöstä. Filippiiniläislähtöinen kokki Omppu kävi tervehtimässä pikkuneitejä, kun "kanaa ja riisiä" pyydettiin lisää sen maistuttua niiiiiiiiin hyvältä. Asiantuntevasti pikkuneidit kehuivat myös annokseen kuuluneita viinirypäleitä onnistuneiksi.






Erilaisia keittoja, salaatteja ja suolaisia piiraita. Ja kakkuja, pullia ja valkosuklaisia jättiläiskeksejä! Kahvilassa tarjottavien herkkujen lista on loputtoman ihana. Kahvia ja teetä, Viinikan lumous -nimistä. Lillanin brunssin tiesin olevan suosittu, mutta lämpimästi suosittelen myös lounasta. Arkilounasta, mikäli mahdollista, sillä siitä tulee hyvä olo. Kahden ja puolen tunnin parkkiaika ei millään meinannut riittää, eikä sen kuulemma olisi tarvinnutkaan. Pisimpään lounastavat ovat kuulemma viihtyneet Lillanissa viisikin tuntia. Kun kevätaurinko paljastaa pihanurmen Lillanin puutarhasta, sinne pääsee kahvittelemaan myös. Kesällä piknik-viltin saa levittää omenapuiden alle ja pihalla viihtyä vaikka koko päivän. Yksi puutarhapöytä lampaantaljoilla vuorattuine penkkeineen jo toiveikkaana odottikin kevään tuloa lunta uhmaten terassin vieressä.






Kun niin innokkaina kyselimme hotellista ja sen huoneista, pääsimme vilkaisemaan niistä kahta edellisen yön jäljiltä juuri siivottua, vielä hetken tyhjänä olevaa ennen seuraavien vieraiden tuloa. Voi ihanuus! Uutta ja vanhaa huoneissakin, omistajarouvan maulla todella tyylikkäästi toteutettuna. Kaikki pienen hotellin huoneista ovat omannäköisiään kylpyhuoneita myöten. Yhdessä on liukuovi ja tassuamme, toisessa koko seinän kokoinen ikkuna makuuhuoneeseen. Ja mitkä maisemat huoneiden ikkunoissa! Hiljaiset kadut, vanhojen talojen rauha. Noiden huoneiden pöydissä voisin istua kirjoittamassa helposti kokonaisen päivän, kaksikin. Pikkuneidit ihastelivat pehmeitä mattoja ja hauskoja sisäikkunoita kuin asiantuntijat konsanaan. Malttoivat olla liikaa koskematta, kun vieraana kerran oltiin. Koko hotelli on varattu jo useamman kerran tulevalle kesälle hääjuhliin niin, että vihkiminen on puutarhassa, ruokailu ja kahvitus kahvilan salissa ja majoitus hotellin puolella. Enkä yhtään ihmettele miksi.







Ihana Lillan Hotel & Café & Butik! Mitä löydöstä jäi käteen? Aurinko. Mielettömän hyvän bataattikeiton tuoma lämmin olo. Tyttöjen iloiset ilmeet. Toteutettujen unelmien näkemisen antama toivo. Estetiikan kauneuden valo ja historiaa rakastavalle tarinoiden jano. Uusi tuttavuus, jota muutamassa päivässä ehdin suositella jo kymmenille.

torstai 1. maaliskuuta 2018

Lunta, hevosia ja lapsiperheaktiviteetteja


Kuvittelen sen jo mielessäni. Valkoisen, kevyesti pöllyävän lumen, musiikin, hevoset ja kavioiden kapseen, pikkupakkasessa höyryävän hengityksen ja odotuksen. Jännityksen, positiivisen sellaisen. Viikon kuluttua, 10.-11.3., Ideaparkissa järjestetään hevostapahtuma, jossa ravien omitakeisen tunnelman pääsee kokemaan menemättä raviradalle. Hevosurheilumaailma tulee ensikertalaisia puolitiehen vastaan: Kauppakeskuksen ympäristöön rakennetaan raviradan loppusuora ja siinä kisataan kahtena perättäisenä päivänä ihan oikeilla ravureilla. Sinne pääsee ostosten tekemisen varjolla, bussilla tai omalla autolla. Parkkipaikkoja on tulijoille tuhansia tavallista viikonloppua enemmän ja bussivuoroja Tampereen keskustasta Ideaparkille ajetaan tiheämmin kuin muina viikonloppuina.






Herra K pääsi tänään pressitilaisuuteen kuulemaan maksuttomasta koko perheen tapahtumasta tarkemmin. Silitettävän suloisista poneista, kärryajeluista, talutusratsastuksesta ja keppihevosradasta, yhteistyökumppaneiden oheistarjonnasta. Siitä, miten kauppakeskus ulkoalueineen valjastetaan hevosurheilunäyttämöksi ja siitä, miten mukana on kymmenien hevosten ja vapaaehtoistyöntekijöiden lisäksi esittelyssä erilaisia harrastusmahdollisuuksia. Papinojan Ponitalli, Pirkanmaan Tanssiopisto, Pirkkalan-Lempäälän 4h-yhdistys ja Tappara maskotteineen ja raviliigan osaomistushevosineen.

Seriffi! Meidän hevonen! Niin se meidänkin perheessä alkoi. Kertakäynnistä, kun saimme Herra K:n kanssa syksyllä 2016 kutsun tulla tutustumaan Teivoon. Tuosta kerrasta kului muutama kuukausi ja radalle piti päästä uudelleen. Nyt perheen pienin jo aika ajoin kyselee, koska mennään katsomaan, kun hevoset juoksee. Mitään hevoshulluja me ei olla, historiaa tai juuria hevosten parissa meillä ei ole. Ihan tavallisia ihmisiä vaan, ihmisiä, jotka tempaantuivat mukaan tunnelmaan. Herra K sai isänpäivälahjaksi osuuden Tapparan raviliigahevosesta, Seriffistä. Seriffille on Teivoon viety porkkanoita, sitä on taputettu tallilla ja sen kasvamista ravurin mittoihin odotellaan.






Kun isi tuli pressistä kotiin, Runotyttö oli valmiina. Pocahontakseksi nimetty prinsessahevonen oli valmiiksi valjaissa ja ylpeä hevosenomistaja odotti pääsyä viemään ratsunsa pakkaslumille. Viikon päästä edessä oleva Ideaparkin reissu saa neidin hihkumaan. Sanassa 'Ideapark' yhdistyvät hänelle yhdessä olo, valtava määrä katseltavaa, ihanat prinsessakaupat ja kahvilat, joista saa herkkuja, ja nyt vielä hevoset. Isoveljelle keppihevosrataa ja hevosia tärkeämpää on päästä Lego-ostoksille ja näkemään livenä ihailemansa Duutsonit. Isä saa kokeilla onneaan Veikkauksen ja Pelaamon peleissä ja äiti, mitäpä äiti. Äiti aikoo fiilistellä talvista viikonloppua ja hevoskilpailuiden tunnelmaa ilman kiirettä, nauttia pienen tyttönsä riemusta ja käydä koko perheen kanssa kahvilla. Ja leivoksella.