Paloja menneistä päivistä Pispalan poluilla

Syksy on tullut. Kukista sen näkee, siitä, että niitä ei enää ole. Vain muutama sitkeä sinnittelijä keltaisiksi ja ruskeiksi muuttuvien lehtien keskellä. Pimeä hiipii iltaisin aina vain aiemmin, eikä enää tarvitse miettiä voiko kynttilöitä sytyttää nauttiakseen tunnelmasta. Ikkunoistani näkyvä järvi katoilee aamuisin, välillä katoaa myös Näsinneula ja kuulemma koko TAYSkin. Tämän viikon maanantaina sumu ei haihtunut aamutuulten myötä, se jäi leijumaan kaupungin ylle koko päiväksi. Sumu ja kevyt suihkepullosade. 

Harmaisiin päiviin, näihin ensimmäisiin, on vaikea löytää valoa mistään. Ne kietovat ihmisen helmoihinsa kokonaan ja vetävät mielen maahan. Lenkkeily kuulemma auttaa matalaan mieleen. Jeah, right, minä ja lenkkeily! Kauniilla kengillä Hämeenkatua ehkä, se saattaisi toimia. Siitäkin huolimatta, että asun Tampereen kehutuimpien lenkkeilymaisemien juurella. Ja hauskutinhan minä toukokuussa tiimikavereitani osallistumalla yritysmaratoniin, viestimaratoniin, juoksemalla yhden kierroksen sijasta kaksi! Kahteentoista minuuttiin ensimmäisen kierroksista, kelpo tuloksen Cooperissa ikäiselleni ei-kunnostaan huolehtivalle naiselle, joka loikkii vähintään seitsemän sentin koroissaan vain silloin, kun on myöhästymässä junasta, siitä viimeisestä, jolla pääsee kotiin. En koskaan tule unohtamaan sen konduktöörin ilmettä, joka Porin asemalla nojasi junan oveen kelloaan katsoen ja naurahti minun turhaan pitäneen niin kovaa kiirettä. Jäi vielä 47 sekuntia kuulemma. Silloin veri maistui suussa Porista Karkun kohdille saakka. Yritysviestimaratonin seurauksena menetin molempien etuvarpaideni kynnet - heinäkuussa. Siihen saakka ne sulostuttivat kesävarpaitani mustanvioletteina...

Koska maanantaiaamu oli suorastaan synkeä, tuli Whatsapp-ryhmissäni ruodittua sekä ystävieni että sisarusteni kesken kouluvuodet ja siinä sivussa muutama opettajakin syljeskellen sappea suuntaan jos toiseen. Vähiten osakseen siitä sai heistä yksi, häntä kutsuin vain inkvisiitioryhmän jäseneksi näin 23 vuotta ylioppilaaksi kirjoittamiseni jälkeen. Hän oli lempiopettajani, se, joka ruokki rakkauttani historiaan ja tarinoihin. Illalla sain kuulla opettajan siirtyneen ajasta ikuisuuteen. Tottakai juuri tänä harmaana ja haikeana maanantaina. Juuri, kun olin muistellut aivan hyviä kouluvuosiani - pahalla! Ehkä hän tiesi kuitenkin. Meillä oli monta hyvää, itseasiassa unohtumattoman mahtavaa keskustelua Rooman historiasta, Mariuksesta ja Sullasta, heidän välisestä suhteestaan ja sitten keskiajan pissapottakulttuurista. Järjettömän innostavia ja innostuneita väittelyitä, joista hän kertoi pitävänsä. Olkoot mullat keveitä hänelle. 

Mutta se lenkkeily. Onneksi ystäväni pitävät huolta hyvinvoinnistani ja toimittavat ovelleni tai tulevat hakemaan sieltä mitä omituisimpiin seikkailuihin. Vaikka aina sanotaan, ettei sellaista tapahdu, ettei kukaan kotiin tule sitä ja tätä tuomaan tai mihinkään ketään hakemaan. Mutta tulevatpahan vain, lenkkeilyseuraksi muun muassa.

Niinpä kiipesimme Näsijärven rannasta ylös harjulle vieretysten askeltaen kuulumisia vaihtaen, ohitimme pienen punaisen museon, Runotytön koulun ja Café Pispalan terassin, ja laskeuduimme harjun toista puolta alas toisen järven rantaan. Juttelimme ja kävelimme vailla päämäärää tai varsinaista reittisuunnitelmaa. Ja päädyimme historiaan. Pispalan historiaan. Lähteelle, joka monessa tarinassa mainitaan, mutta jota en koskaan ole oikeasti nähnyt. Mika Kaurismäen 80-luvulla Pispalassa kuvatussa Klaani -elokuvassakin se on, siinä, missä on Juice Leskisen sanoittama hieno biisi. Aamu yössä aistein avoimin... 

Mutaisenruskeasta lammesta, joka alkaa ei-mistään ja laskee kahden eri ojan kautta Pyhäjärveen, on lähteen reunalle kiinnitetyn muistomerkin mukaan koko harju saanut juomavetensä 60 vuoden ajan vielä 60 vuotta sitten. Varmaan paljon ennen sitäkin, sillä lähde tuskin on yhtäkkiä paikalleen vuonna 1906 päättänyt putkahtaa. Vielä 60-luvulla iso lähde on aikalaiskuvausten perusteella ollut kirkasvetinen ja raikas.

Nojailimme ystäväni kanssa sillan kaiteeseen ja surimme lähteen sumeutta, mutta hetken päästä hymyilin leveästi, lähes virnistäen, kun näimme laskuojalla miehen reppuineen ja pulloineen, joita hän pienestä putouksesta täytti. Oli täyttänyt kuulemma jo useamman vuoden, eikä koskaan sairastunut vedestä. Jotkut ovat fanaattisempia kuin minä. Vielä valmiimpia vaalimaan palasia menneestä tässä päivässä. 

Hakiessamme lenkkiimme vauhtia Tahmelan rannasta ennen Pispalan pitkiä portaita takaisin harjun päälle, muistin yhtäkkiä sen talon, josta joskus kuulin, ja jota olen käynyt aiemminkin katselemassa. Tumman puhuva, ylikasvaneen, villiintyneen pihan ympäröimä, synkeännäköinen tölli, kuin tehty tällaiseen säähän. Katto, joka kaipaisi kipeästi korjausta ennen kuin mitään vakavaa tapahtuu. Sellaista vakavaa, että papereihin kirjattaisiin korjaamismahdottomuus, suojelupäätös pyörrettäisiin ja talo päätettäisiin purkaa. Tämäkin talo. 

Tuo talo on Tahmelan torppa. 1870-luvulla rakennettu ja tiettävästi vanhin asuintalo koko Pispalassa. Yksi niistä Tampereella vielä jäljellä olevista yli 100-vuotiaista taloista, joista 98 prosenttia on jo menetetty. 

Hirvikadun ja Selininkadun kulmassa olevalle torpalle on vaikea löytää tarinaa. Siitä ei kerrota oikein missään oikeastaan mitään, mutta siinä se silti vielä seisoo. Torppa on kuulunut aikanaan Pispan talon maihin, ja antanut nimensä koko harjun Pyhäjärven puoleiselle kaupunginosalle. Samalla tontilla torpan kanssa sijaitsee vähän myöhemmin rakennettu mansardikattoinen huvila. Osa torpan tontista on nykyisin puistona olevaa vanhaa omenatarhaa. 

Yhden löytämäni tarinan mukaan torpan rakensivat ja siinä asuivat Loviisa ja Heikki Tahmila. Heidän poikansa putosi Tammerkoskeen Finlaysonin padon rakennustyömaalla ja hukkui vuonna 1899. 

Tahmelan torppa, ja sen mukana itseasiassa koko nykyinen Tahmela, jäi asumattomaksi vuonna 1890, näiden syrjäseudun sitkeiden torppareiden lisäksi kun muita asukkaita ei alueella ollut. Muutamaa vuotta myöhemmin sinne palattiin, ja palattiinkin sitten kunnolla.

Kasvavaan tehdaskaupunkiin virtasi työvoimaa maaseudulta kaikista ilmansuunnista ja työläiset tarvitsivat asuntoja. Kun kaupungista ei niitä tarpeeksi löytynyt, nousi töllejä ja mökkejä Tampereen rajan ulkopuolelle Pohjois-Pirkkalaan (nykyisen Nokiaan) kuuluneen harjun rinteille sinne tänne ja niin tiiviisti, ettei joka välistä mahtunut edes kävelemään. Kun asemakaavaa ei ollut, ei hökkeleillä ollut järjestystä tai sääntöjä, niitä rakennettiin miten taidettiin, niistä materiaaleista mitä saatiin, ja huoneita taloista ja pihavajoista vuokrattiin kenellä huoneentarve oli. 

Luojan palikkaleikki korkealla moreenipenkereellä, niin pispalalainen kirjailija Lauri Viita on kotinurkkiaan kuvannut. Viidan vuonna 1950 julkaistu romaani Moreeni kertoo palan 1920-luvun Tampereen teollisuushistoriasta ja Pispalan rakentamisesta värikkäin ja nokkelin sanakääntein.

Historiaa, kuulumisia, tarinoita menneestä ja tästä päivästä. Se oli hyvä lenkki. Ystävät ovat ihania, he muistuttavat olennaisesta, vievät takaisin juurille ja saattelevat lempeästi oikeille raiteille. Mitä muuta oululaiset Tampereella voisivatkaan. 

Ehkä ensi yönä näkyy tähtiä. Tai sitten seuraavana.

Ensi yönä historia tekee paluun Santalahteen

Kuva: Reino Kalliomäki, Vaunut.org (1972)

Eräänä alkukesäisenä aamuna töihin tullessani kaivoin kiireessä kulkulupalätkiä laukkuni sivutaskusta hissiin astuessani. Vetäessäni nauhan ulos taskusta Nysse-korttini tuli mukana. Kuin hidastetussa filmissä katsoin, miten kortti lennähti ilmaan ja putosi pystyasennossa, juuri oikeassa kulmassa kohti hissin kynnyksessä olevaa rakoa ja sen alla ammottavaa hissikuilua. Kortti kolahti millin verran raon reunan puolelle ja kaatui lopulta kyljelleen raon päälle. Potkaisin sen nopeasti hissin peräseinään ja hengitin. 

Miten tämä irrallinen aamutapahtuma liittyy mihinkään? Ei varsinaisesti taas mitenkään kai. Ehkä joukkoliikenteeseen ja liikkumiseen. Siihen, että kohta Nysse-korttia käyttäen pääsen ratikalla kotiovelleni asti. Ja siihen, ettei se ole uusi asia: Santalahteen on päässyt kiskoja pitkin jo 115 vuotta sitten. Sitä lankaa lähdin sitten seurailemaan ja päädyin katselemaan kotinurkkiani taas yhdestä uudesta kulmasta.  

 

 

 

Ensi yönä ensimmäinen ratikka tekee koeajonsa Santalahteen saakka ja minä saatan istua parvekkeellani sitä katsomassa. Nostan sille maljan ja hymyilen leveästi, taputan käsiänikin ehkä, hiljaa ettei naapurit herää ja häiriinny. Elokuun 7. päivästä lähtien pääsen kotiin sitten kiskoja pitkin. Keskeneräisyys alueella on lempeää, ja hyvää kannattaa kärsivällisesti odottaa, mutta on se jotenkin hykerryttävän ihanaa, kun valmistakin tulee. Näitä pieniä merkkipaaluja pitäisi juhlistaa enemmän. Antaa niille sija ajatuksissa.

Muistan, miten Tampereelle 18 vuotta sitten muuttaessani Amurissa Paasikivenkadun varressa jossain oli mustapohjainen junaseisakkeen kyltti jäänteenä menneisyydestä. Silloin vähän naureskeltiin ajatukselle, että junilla on kuljettu niin lyhyitä matkoja, että junat ovat pysähdelleet kaupunginosissa. Ja voi miten vanhanaikainen on vuonna 1976 lakkautettu johdinbussijärjestelmäkin kaupungissa ollut, hyvä, että siitä oli päästy eroon ja autoliikenteelle on tehty tilaa!

Nyttemmin Tampereelle on rakennettu rollikan tilalle ratikka ja pääkaupunkiseudulta tuttu lähijunaliikenne on rantautunut takaisin tännekin. Tesomalle rakennettiin lähiliikennettä varten iso uusi seisake muutama vuosi sitten, ja Nokialle meneviä kiskobussivuoroja ajetaan säännöllisesti aina vain tihenevin vuoroin. Jännä, miten asioissa palataan takaisin kerran jo olleeseen. Ja miten nopeasti muutokset lopulta tapahtuvat. Tulemmekohan koskaan viisaammiksi eteenpäin katsomisen kanssa?

Amurin seisakkeen kylttiä en enää löytänyt, se lienee poistettu ratikkatyömaan melskeessä viimeistään, ellei jo aiemmin. Mutta löysin jotain muuta. Lielahden asemasta tiesinkin, siellä olen käynyt seikkailemassa jo vuosia sitten ensimmäisen kerran, vaikken koskaan ole tainnut tänne siitä kirjoittaa. Mutta myös Santalahdessa on ollut asema! 

Vuonna 1895 valmistunut rautatie sai aikanaan Pispalan alueen asukasluvun nousuun samaan aikaan, kun Kyttälän aluetta Tammerkosken toisella puolella siistittiin. Ennen Poriin ja pohjoiseen Lielahden kohdalla haarautuvaa rataa oli yksityinen rautatie kulkenut kaupungista Lielahden kartanolle ja Näsijärven rannassa sijainneelle Finlaysonin tukkilanssille. Pikkupässiksi kutsuttu, Vapriikissa nähtävillä oleva pieni veturi kuljetti polttopuuta tekstiilitehtaille. Pätkä Pikkupässin kiskoja on jätetty Väinö Linnan aukiolle näkyviin.

Kun höyryvoiman yleistymisen myötä tehtaat eivät enää olleet riippuvaisia kosken voimasta, niitä nousi Pispalanharjun maanviljelyskäyttöön sopimattomalle pohjoisrinteelle, Santalahden kapealle kaistaleelle lyhyen ajan sisällä useita. Näsijärven rannassa aloittivat vuosisadan vaihteessa toimintansa kattohuopatehdas, luujauhotehdas, pahvitehdas, saha, mylly sekä vähän myöhemmin tulitikkutehdaskin. Joskus joku puhui joskus myös panimosta. Alueen tunnetuin teollisuuslaitos oli tuohon aikaan Pispalan Haulitehdas korkeine torneineen. Meiän maamerkki, niin Runotyttö ja Tiitäinen iltaisin kauniisti valaistua, kunnostettua punaista tornia kutsuvat.

Mutta että oikein asema Santalahdessa. Neliraiteinen ratapiha, ratavahti ja vaihteenhoitaja... Aurinkoisen päivän ratoksi kiipesin parvekkeeltani näkyvän jyrkän, kivetyn penkereen päälle vähän luvattomasti työmaa-aitojen välistä haikeillakseni hetkisen muutama viikko sitten palanutta Breitensteinin huvilaa. Savuinen tuoksu tuntui nenään, kun istuin kivelle penkereen päälle ja katselin järvelle alla avautuvan rakennustyömaamaiseman yli.

Paikalla on todella ollut rakennuksia. Vuonna 1907 (tai vaihtoehtoisen tiedon mukaan 1914) valmistunut kaunis puinen Santalahden asema on sijainnut pahvitehtaan sivussa, siinä kohtaa, johon nyt rakennetaan Paasikivi-Kekkosen ylittävän kävelysillan jatkoksi hissiä ja ylikulkua radan toiselle puolelle Pispalanharjulle. Menneestä ajasta on jäljellä enää kiviriventeri, korkea kivinen muuri ja sen päällä olevat, vuonna 1972 purettujen asemarakennusten perustukset kasvuston seassa. Istuin asemarakennuksen kivijalalla ja mietin vuonna 1975 lopetettua henkilöliikennettä. Tavaraliikenne tehtaiden pistoraiteille lopetettiin vasta 1979. Isoveljeni on ollut olemassa silloin jo, minustakin ehkä ajatus ainakin. Historia tuntuu olevan aina vain lähempänä omaa aikaa.

Poriin ja Pohjanmaalle menevä maantie on aikanaan kulkenut harjulla Pispalan valtatien paikalla. Sen haarat ovat ylittäneet rautatien useassa kohtaa ja tukkitiet Nässyltä Pyhikselle alittaneet sen. Runotytön koulutie kulkee harmaan tukkitien vanhan tunnelin kautta. Sitäkin matalaa tunnellia katsoo ihan uudella tapaa, kun tietää sen vanhan merkityksen ja kuvittelee Näsijärven takametsissä kaadettujen ja karsittujen ja Tampereelle uitettujen tukkien nousevan hevos- tai höyrykonevoimalla harjun päälle.

Rantatie on rakennettu vasta 60-luvulla, kun maata ajettiin Näsijärveen ja rantaa levennettiin. Kun lisää maata ajettiin järveen, tehtiin 80-luvulla uudelle rantakaistaleelle nelikaistainen Paasikiventie. Tuota historiaa vasten ei oikeastaan haittaa, että 2000-luvullla aloitettiin maan ajaminen taas, ja 2020-luvulla entisestään laajennettuun rantaan on rakennettu Santalahden puistoalue, johon sorapäällysteisten polkujen lisäksi uutta tietä ei enää tule.

Katselen järvelle levitettyä Santalahden kaistaletta ja mietin, millainen jumalanhylkäämä paikka se 150 vuotta sitten on Näsijärven jäätävässä pohjoistuulessa ollut. Ja miten huonoon kuntoon se päästettiin tehtaiden kulta-ajan päätyttyä. Ehkä muutaman vuoden päästä paikka on taas kaunis, kun Santalahden rakennustyömaat pikkuhiljaa valmistuvat ja toukokuussa kävelysillan alla nähtävillä ollut puistojen ketju -suunnitelma toteutuu. 

Tamperetta Pispala ja Pispalan rantakyläksikin nimitetty Santalahti on ollut vasta vuodesta 1937 alkaen. Sitä ennen se kuului Pohjois-Pirkkalaan, nykyiseen Nokiaan. Kaupungin vanha raja kulkee siinä kohtaa, missä Pirkankatu muuttuu Pispalan valtatieksi. Santalahteen on ollut pitkä ja vaivalloinen matka kärryteitä ja polkuja pitkin, kun kivetyt kadut eivät sinne saakka yltäneet. Hassua. Tässä päivässä tunnen asuvani melkein keskustassa, kun pyörällä, bussilla ja ihan kohta myös kiskoja pitkin pääsee kaupunkiin muutamassa minuutissa. Pispalan loputtomat portaat ja kapeat kadut. Ja se Santalahden jäätävän viimainen tuuli. Sekin on vain helpottavaa ja ihanaa ja tuo mukanaan ajatuksen vapaudesta. Kaikkein sateisimpana ja harmaimpanakin päivänä.

Kai nämä seinät ovat jo lähes pahvia itsekin

Tämän lähemmäs kotiseutuseikkailua ei pääse. Istun parvekkeellani ja katselen vanhaa pahvitehdasta edessäni. Katselin sitä ensin 12 vuotta kauempaa joka aamu töihin ajaessani ja joka iltapäivä sieltä kotiin matkatessani. Kuukauden kuluttua tulee vuosi, kun olen katsellut sitä ihan läheltä. Olen ilmeisen hitaasti lämpenevää sorttia, sillä vasta tänään päätin mennä käymään naapurissa, koputtaa ovelle, kurkistaa ikkunoista, kierrellä vähän nurkissa ja esittäytyä. Kirkkaassa auringonpaisteessa kolkko autius ja ilkivaltainen irtolaisuus ei hirvitä. Rikottujen ikkunoiden romantiikka kutsuu.

 

Asuessani vanhassa, vuonna 1898 rakennetussa puutalopesässäni radanvarressa Juhannuskylän vanhimmassa jäljellä olevassa talossa, minulla oli naapureita, jotka pitivät minusta (huolta) omalla omituisella tavallaan. Heitä minulla on välillä ollut ikävä, vaikka he ylitsevuotavalla tuttavallisuudellaan raivostuttivatkin välillä valtavasti. 

Eilen illalla hymyilin, kun huomasin, että olen saanut naapurini takaisin. Vähän erilaisina, vähän vähemmän tungettelevan tuttavallisina, juuri sopivina versioina noista entisistä. Sisäpihalla jutellaan, aamukahviin käydään lainaamassa maitoa ja ex tempore saatetaan istua iltaa yhdessä, kun yksi tuo syötävää, toinen hakee juotavaa ja kolmas tarjoaa ihastuttavan seuransa muuten vaan. Neljännen, viidennen ja kuudennenkin oven takana asuu mukavia ihmisiä, joiden kanssa vaihtaa sananen silloin tällöin. Taiteilija, vaikuttaja-kirjailija, yksityisetsivä, hoitotyötä tekevä, rakennushommissa oleva ja yksi, jolla on ihan omannäköisensä tie. Tunnen oloni onnelliseksi ja itseni etuoikeutetuksi. Pieni kylähullu minussa irvistää siitä irvailleelle. Yhteisöllisyys on sopivissa määrin ihana asia.  

 

Mutta tästä punatiilisestä naapuristani, jota tälläkin hetkellä katselen. Tehdas liittyy olennaisesti edelliseen kirjoitukseeni. Kuten niin usein, yksi asia johti yhteen ja se sitten toiseen, niin tässäkin tapauksessa. Purkutuomiotaan odottava huvila johdatti minut tehtaalle, joka suurimmaksi osaksi kai puretaan kohta sekin. Julkisivu ja pohjoispääty pitänee edelleenkin säilyttää, loput rakennettaneen uusiksi. Asuntoja etuseinän tällä hetkellä peittävä lakana kertoo siihenkin tulevan, ja aivan hyvä niin, asuttuna talot tuntuvat pysyvän kunnossa ja ehjinä. Alkuperäisen tehdasrakennuksen ränsistyneet rakenteet ovat ilmeisesti nykymääräyksille liian heikot. 

Kiertelen rakennusta. Katselen sitä ensin ylhäältä rinteen päältä, sitten sivusta, sen jälkeen välistä ja lopulta ihailen sen etuosaa läheltä ja kaukaa. Tämäkin vanha rakennus tuoksuu hyvältä. Vanhalta. Kahden rakennuksen väliin jäävässä kapeassa ja osittain romahtaneessa käytävässä on viileää, kylmä melkein. Ovet ovat lukossa, ikkunat tukossa ja piipun päällä - kasvaa koivu. Avoimia, levyttämättömiä ikkunoitakin on. Kurkistan sisään yhdestä sellaisesta ja nautin sen takana avautuva tyhjän, vaalean tilan betonisesta tuoksusta katselessani tilan takaseinään maalattua osittaista kuvaa ruutuikkunasta. Viimeisinpinä vuosina rakennus on toiminut taiteilijoiden ja erilaisten pienyritysten työtiloina.

 

 

 

Ränsistyneenäkin isoine ikkunoineen kokolailla kaunis tehdasrakennus on valmistunut keskellä jatkosotaa vuonna 1942. Sen on suunnitellut, tittidii, kukas muu kuin Bertel Strömmer, mies monen tamperelaislempparini takana. Strömmerin kynästä ovat lähtöisin muiden muassa Hotelli Tammer, linja-autoasema, Tuulensuun talo, Rauhaniemen kansankylpylä ja Huberin talo. 

Itse yritys, Näsijärvi Pappfabriks ab, sittenmmin Näsijärvi Oy, on perustettu jo vuonna 1884. Perustajan kuoltua vuonna 1903 sen osti itselleen lehti-ilmoituksen perusteella ilmeisen edullisesti insinööri Knut Sumelius, se Sumelius, joka mainitaan tehtaan takana vielä sijaistevan joskus valkoisena hohtaneen Breitensteinin puuhuvilan rakennuttajana. Sumeliuksen jälkeen tehdasta ehti johtaa ainakin Santalahden höyrysahan työnjohtaja ennen vuotta 1933 ja Breitensteineja, ensin isä-Rafaelia ja sittemmin poika-Stigiä.  

Breitensteinien aikaan tehdas sai nykyisen laajuutensa ja muotonsa. Tai oikeastaan vieläkin isomman muodon. Pahvitehtaan etualalla olleet matalat osat on purettu jo aiemmin. Vanhojen valokuvien perusteella Näsijärven rantaviiva on ollut aivan tehtaan edessä, ehkä nykyisen Rantatien tienoilla ennen Paasikivi-Kekkosta. Tehtaan takana junanrata menee niin lähellä, että melkein takaseinää viistää. Tavaraa jyrkässä rinteessä sijaitsevalle tehtaalle on rautatieltä purettu ja sieltä lastattu tehtaan yläkerroksista radalle kulkevan betonisen lastaussillan kautta.

Postikorttityylisten kuvien perusteella tehdas näyttäisi olleen valkoiseksi rapattu. Mitä ihmettä? Voiko olla? Voiko rappaus muka niin kokonaisvaltaisesti ajan kuluessa vaan kadota? Ei kai. Niin lyhyen ajan kuitenkin. Tulee mieleeni kreikkalaiset temppelirauniot, ne, joista voisi päätellä temppeleiden olleen valkoisia. Vaikka temppelit olivat alunperin ilmeisesti kirkkailla väreillä ylt'ympäriinsä koristeltuja. Mitä, jos kaikki rakastamani tamperelainen punatiili onkin vain... fuulaa, eikä täällä ole entisaikaan näyttänyt ollenkaan tältä! Ehkä kortteihin on vaan haluttu kaunistella asioita, joita silloin ei ole pidetty kauniina. Tai sitten näkemäni kuva on jostain toisesta tehtaasta. Hyvin samannäköisestä vain.

 

 

Pahvitehtaan viimeiset koneet hiljenivät vuonna 1988, kun Näsijärvi Oy hakeutui Santalahden tehtaan osalta konkurssiin. Tehdas oli vielä 70-luvulla ollut Suomen suurin matkalaukkujen valmistaja. Laukkujen lisäksi siellä valmistettiin lakkien lippapahvia, rautateiden lippupahvia, kansioita, mappeja, pahvisia sairaanhoitovälineitä sekä sähköeristyspahvia ja pahvia mm. auto- ja kenkäteollisuuteen. 80-luvulla, jolloin yhä hyvin käsityövoittoisella tehtaalla oli töissä 90 henkilöä, yli puolet tuotannosta meni vientiin. Enimmillään tehdas on eri lähteiden mukaan työllistänyt 250 ihmistä.

Vesa Laitisen Aamulehteen kirjoittamassa Perilliset-sarjan 19. osassa kerrotaan Breitensteinien tarina ja tehtaan viimeisten vuosien maailmanpoliittinen tilanne varsin seikkaperäisesti ja nimiä vilisten. Laitisen tekemien haastattelujen mukaan kenkien valmistuksessa käytetty pahvi pitkitti tehtaan vääjäämätöntä kohtaloa jonkin verran ajan ajettelua siitä ohi ja muovin jo korvattua pahvin matkalaukkujen materiaalina.

Se, mikä minua kuitenkin kaikkein eniten kiehtoo, on tavalliset päivät. Perustiistait ja -torstait tehtaalla, ihmiset siellä, ei niinkään se, kuka mitäkin on milloinkin omistanut tai keneltä osuutensa ostanut. Vaikka onhan siinäkin oma viehätyksensä nähdä, miten pienet piirit ovat jo silloin olleet. Tavallisista päivistä vaan valitettavasti jää niin vähän jälkipolville. Tuskin mitään siitä, mitä on miettinyt se ihan tavallinen työntekijä, joku, joka jossain tehtaan kuudesta kerroksesta on saleissa töitään 50-luvulla tehnyt. Millaisia työtehtäviä, miten johdettuja, mitä töitä tehdessä on sattunut ja tapahtunut?

Jälleen kerran huomaan huokaavani sen saman huokaukseni, sen, jonka olen huokailllut niin monta kertaa aikaisemminkin: kunpa seinät osaisivat puhua! Kuiskata ja kertoa niin kauan, kun ovat vielä pystyssä. Siihen saakka jatkan niiden tuijottelua parvekkeella istuessani ja koetan kuvitella aamuisin tehtaalle kulkevien ihmisten askeleet ja ajatukset Amurin ja Pispalan työläiskortteleista Santalahteen kiirehtiessä. Silloin se oli jo Santalahti kai. Rantakylä se joskus ennen oli, mutta mistään en löydä tietoa milloin nimi on vaihtunut. Millaiset kengät naisilla on ollut jaloissaan, millaiset hatut vai oliko hattuja ensinkään. Kaikkea sitä ihminen miettii.

Mutta jännää sekin, että 1800-luvulle asti Santalahti oli asumaton ja rakentamaton alue, sen maasto ja maaperä kun olivat viljelykseen kelpaamattomia. Teollisuutta tälle kapealle kaistaleelle alettiin rakentaa tuon vuosisadan lopussa höyryvoiman vapautettua tehtaat koskesta. Täyteen rakennetussa keskustassa ei tehtaille ollut tontteja enää tarjolla. Rantatie rakennettiin vasta, kun rantaa alettiin täyttää 50-luvun lopulla, sitä ennen rantaviivan tuntumassa sijainneille tehtaille kuljettiin Tipotien kautta vuonna 1895 valmistuneen rautatien yli. Paasikivi-Kekkonen on nuori, vasta 1980-luvun tulokas.

Ps. Löysin tutkimusmatkallani kirjasta revittyjä sivuja. Vielä on selvittämättä mistä niteestä ne ovat ja miltä ajalta tuo kirja on peräisin. Tuoksu on vanhahko, mutta pelkään, ettei nekään ihan sinne 50-luvulle saakka yllä.

Seikkailu Santalahdessa

Tykkään kuvitella kaikenlaista. Ja kuvittelenkin, silloinkin, kun en haluaisi. Vahingossa tai alitajuisesti tai mitä se sitten lieneekään, kun tarinat kuiskivat talojen nurkilta, maahan pudonneista ostoslistoista ja ohiajavien autojen rekisterikilvistä. Ne seuraavat kannoillani ja välillä tempaavat mukaansa hyvinkin voimakkain ottein, jos annan niiden tulla. Vähän pöpi. Omalaatuinen ainakin. Kylähullu, niinkin minua kerran kutsuttiin. Aluksi kepeänä vitsinä, asianmukaisesti mitään ilkeää tarkoittamatta tietenkään. Mutta ei niin pientä vitsiä, ettei totta toinen puoli. Vasta ihan viime vuosina olen osannut antaa mielikuvitukselleni arvon, nimittää sitä kyvyksi vian sijaan.

Onneksi muutkin kuvittelevat. Paitsi kuvitella, tykkään myös lukea toisten kuvitelmia. Yksi viimeaikojen suurimmista ahaa-elämyksiäni on ollut Pätösen perheen tarina, joka sijoittuu Tampereelle, alueelle, johon vuosi sitten muutin. Mitenkö minä heidän matkaansa jouduin? 

Kerroin aiemmin keväällä neuvotteluhuoneista, joita työpaikallani alkuvuodesta nimettiin. Moni noista neukkareille nimensä antaneista pirkanmaalaisnaisista olivat ennestään tuttuja ja heidän työnsä tiesin, mutta Eila Pennanen piti googlata. Nimenä toki oli tuttu hänkin, ja tunnettu hänen työnsä kirjailijana. Pennanen oli tuottelias romaanikirjoittaja ja novellisti ja maineikas suomentaja, joka kirjoitti myös näytelmiä, radiokuunnelmia, esseitä ja nuortenkirjoja. Mutta mitä? 

Pennasen tuotantoa skrollatessani huomioni kiinnitti Santalahden aika. Santalahden! Minun Santalahteni! Lähdin siltä istumalta kirjastoon ja sain kuin sainkin varastokappaleen lainaksi. Ja ahmin sen kokonaan saman viikon aikana vielä. Ihanan hidastempoinen, jotenkin rauhoittava, hektistä arkea tasapainottava teos.

Romaani kertoo tarinan 1910-luvun Tampereesta ja Santalahteen, kauas kaupungista ja entisestä asuinpaikasta Kaijakanmäellä muuttaneesta Hilma Pätösestä. Hilman mies Hugo on vaihtanut työtään ja lähtenyt konttoristiksi tutun, nopeista liikkeistään tunnetun bisnesmiehen kaulus- ja kalvosintehtaaseen, joka oli perustettu Santalahteen konkurssiin ajautuneen oluttehtaan paikalle. Jumalan hylkäämään kolkaan, jossa rakennukset olivat vähän vinksallaan, ja jossa haisi mädäntyvä mäski, kummittelikin ehkä. Mutta vuokra oli halpa ja rahasta Hugo oli tarkka.

Kirjan tapahtumaympäristö on osittain tosi. Pankinjohtaja Dahlfeltin (jos muistan nimen oikein) esikuva löytyy tosielämästä Idman-nimellä. Ja Kuninkaankadulle uuden talon rakennuttanut kauppias Varonen on tainnut oikeasti olla Tirkkonen. Balkaninruutitynnyri ja mahdollisesta sodasta Tampereellekin kantautuvat uutiset luovat ajankuvasta hyvin todentuntuisen. Kirjat, joita työväenluokasta ponnistaneiksi koulujakäymättömiksi verrattaen sivistyneet Pätöset iltaisin lukevat mielellään, ovat oikeita. Googlaamalla löytyy niin August Strindbergin Avioliittoja kuin paheellisempiakin niteitä. 

Montaa vanhaa rakennusta ei Santalahdessa enää ole jäljellä, mutta muutama on, ainakin hetken vielä. Yksi niistä saattaa olla kirjassa esiintynyt valkoinen huvila, kuvitteellisen kaulus- ja kalvosintehtaanjohtaja Arthur Kaakkurin ja hänestä velkoihin ajautuneen miehen epäonnistuneen itsemurhayrityksen jälkeen skandaalimaisesti eron ottaneen Sylvi-rouvansa asunto. Tuon huvilan salissa Hilma ja Sylviaksi itseään kutsuttavaksi haluava tehtailijan rouva puhuvat ihan samanlaisia parisuhdeasioita kuin me naiset tänäkin päivänä.

Valkoinen maali on 1900-luvun alussa rakennetusta Breitensteinin huvilasta jo aikaa sitten karissut. Huvilan lienee alunperin rakennuttanut insinööri, pahvitehtaan omistaja ja tekninen johtaja Axel Sumelius omaksi asunnokseen, mutta elämään jäänyt nimi rakennuksella on vuonna 1919 pahvitehtaan johtajana aloittaneelta ja talossa sittemmin konttuuriaan pitäneeltä Rafael Breitensteinilta. 

Aika paljon saa käyttää mielikuvistustaan, että nykyisessä kunnossaan lähes pystyyn rapistuneen lautakasan saa Pätösten päivien loistoon. Mutta kyllä sen saa. Lakinlippapahvia, rautateiden lippupahvia sekä matkalaukkuja ja sähköneristyspahvia vuoteen 1988 saakka valmistaneen vanhan pahvitehtaan vieressä sijaitseva huvila on jäänyt Santalahteen rakennettujen kerrostalojen taakse piiloon. Se on suojeltu. Yhteen Santalahden vanhimmista rakennuksista on kaavailtu yhteisöllisiä kerho- tai alueen asukastiloja, jopa yleistä saunaa. Tiedä sitten mikä niistä toteutuu. Vai palaako koko ulkonäköönsä nähden yllättävän kuivalta puulta, ei niinkään homeelta tai kosteudelta, tuoksuva huvila ennen kuin sinne saakka päästään... 

Rautatien ja kerrostalojen välissä niin ikään sijaitseva aikalainen, Villa Enqvist, sen sijaan on huippukunnossa. Arvioiden mukaan vuonna 1880-luvulla rakennettu keltainen villa on kunnostettu asunnoiksi jo 1990-luvulla. Jännä, että tämä toinen piti jättää tyhjilleen ja hoitoa vaille.

Siinä missä Pennasen Santalahden Himmu vihasi Näsijärven jäätävää tuulta ja koki asuvansa kaukana sivistyksen ulottumattomissa, minä rakastan Nässyn vinkkaa ja sen viilentävää vaikutusta. Etenkin kesällä. Harjun toiselle puolelle Tahmelaan oli Pätösten aikaan pitkä ja vaikeakulkinen matka sinnekin. Nykyiset santalahtelaiset kipaisevat Pyhäjärven rantaan iltalenkeillään ihan huvikseen. Kaupunki on kasvanut, keskusta on ihan vieressä, ja entinen tehdasalue laajentunut tunnelityömaan louhintajätteen ansiosta järvelle. Rantapuisto on kaunis. Ensisyksynä 110 vuotta sitten käytettyjen isvossikkakyytien sijaan keskustaan pääsee jalkapatikan lisäksi ratikalla. 

Kun katson parvekkeeltani loputtomana rakennustyömaana näyttäytyvää Santalahtea ympärilläni, voin kuvitella osan siitä, mitä Pätösen Hilma ehkä näki kaivatessaan Laukontorin laidan kerrostaloasuntonsa hienostuneisuutta ja varustelutasoa. Vaikka hevostalleja ja mäskikaatopaikkoja täällä ei enää ole, eikä niitä tehtaitakaan, vain rangat, jotka menneisyydestä on jäljellä.

Santalahden aika on neljäs osa Eila Pennasen lopulta kuusiosaiseksi päätynyttä Pätösten perheen tarinaa, joka alkaa Hilman nuoruudesta kirjassa Himmun rakkaudet ja päättyy siihen, kun Aila, Hilman nuorin lapsi, on vanha nainen. Pennasen esikuva Hilmalle on ollut hänen äitinsä, Eila itse on kahdessa kirjoista kuvattu Aila, joka viimeisessä osassa on kirjailija Marjatta, omista lapsistaan vieraantunut, kolmeen kertaan eronnut, väsynyt ja yksinäinen. Todellinen esikuva kirjoissa esiintyvälle huikentelevaiselle Ainolle on Eilan täti Ain’Elisabet. 

Sarja oli alunperin Tampere-trilogia, joka Koreuden tähden -osan jälkeen päättyi Tuomiokirkossa olevasta Hugo Simbergin maalauksesta nimensä saaneeseen Ruusuköynnökseen vuonna 1973. Pennanen kuitenkin palasi Hilman tarinaan 13 vuotta myöhemmin Santalahden ajassa, Kulmatalon perheessä ja vuonna 1990 julkaistussa Tyttölapsessa. 

Kolme ensimmäistä osaa ostin itselleni äitienpäivälahjaksi tänään Lukulaarista, kolme viimeistä hain kirjastosta lainaan - varastokappaleina nekin.

Ps. Jos janoat Tampereelle sijoittuvaa luettavaa, poimi vinkit täältä.

Pps. Huvilan suojelustatus ollaan poistamassa ja rakennus saamassa purkutuomion. Liian huonossa kunnossa. Lisäksi säilytystoimenpiteenä takaseinän paljaille hirsille aikanaan tehty pikisively sisältääkin syöpävaarallisia aineita eivätkä ne ole pelastettavissa. Myös alueen loput vanhat tehtaat puretaan julkisivuja lukuunottamatta samasta kuntoisuussyystä. 

Kattohuopatehdas ja moneen kertaan palanut Enqvistin paperitehdas purettiin jo aiemmin. Samoin Santalahdesta ehti  aiemmin palaa kolme pienempää suojeltavaksi aiottua puista asuinrakennusta, Paasikosken talo sekä Tukkilaisten talo, jotka edustivat Pispalan rantakylän vanhaa osaa.

Ppps. Breitensteinin huvila paloi viikko tämän postauksen jälkeen. https://www.aamulehti.fi/tampere/art-2000009598832.html