Tämän lähemmäs kotiseutuseikkailua ei pääse. Istun
parvekkeellani ja katselen vanhaa pahvitehdasta edessäni. Katselin sitä
ensin 12 vuotta kauempaa joka aamu töihin ajaessani ja joka iltapäivä sieltä kotiin matkatessani.
Kuukauden kuluttua tulee vuosi, kun olen katsellut sitä ihan läheltä. Olen ilmeisen hitaasti lämpenevää sorttia, sillä vasta tänään päätin mennä käymään naapurissa, koputtaa ovelle, kurkistaa
ikkunoista, kierrellä vähän nurkissa ja esittäytyä. Kirkkaassa auringonpaisteessa kolkko autius ja ilkivaltainen irtolaisuus ei hirvitä. Rikottujen ikkunoiden romantiikka kutsuu.
Asuessani vanhassa, vuonna 1898 rakennetussa puutalopesässäni radanvarressa Juhannuskylän vanhimmassa jäljellä olevassa talossa, minulla oli naapureita, jotka pitivät minusta (huolta) omalla omituisella tavallaan. Heitä minulla on välillä ollut ikävä, vaikka he ylitsevuotavalla tuttavallisuudellaan raivostuttivatkin välillä valtavasti.
Eilen illalla hymyilin, kun huomasin, että olen saanut naapurini takaisin. Vähän erilaisina, vähän vähemmän tungettelevan tuttavallisina, juuri sopivina versioina noista entisistä. Sisäpihalla jutellaan, aamukahviin käydään lainaamassa maitoa ja ex tempore saatetaan istua iltaa yhdessä, kun yksi tuo syötävää, toinen hakee juotavaa ja kolmas tarjoaa ihastuttavan seuransa muuten vaan. Neljännen, viidennen ja kuudennenkin oven takana asuu mukavia ihmisiä, joiden kanssa vaihtaa sananen silloin tällöin. Taiteilija, vaikuttaja-kirjailija, yksityisetsivä, hoitotyötä tekevä, rakennushommissa oleva ja yksi, jolla on ihan omannäköisensä tie. Tunnen oloni onnelliseksi ja itseni etuoikeutetuksi. Pieni kylähullu minussa irvistää siitä irvailleelle. Yhteisöllisyys on sopivissa määrin ihana asia.
Mutta tästä punatiilisestä naapuristani, jota tälläkin hetkellä katselen. Tehdas liittyy olennaisesti edelliseen kirjoitukseeni. Kuten niin usein, yksi asia johti yhteen ja se sitten toiseen, niin tässäkin tapauksessa. Purkutuomiotaan odottava huvila johti minut tehtaalle, joka suurimmaksi osaksi kai puretaan kohta sekin. Julkisivu ja pohjoispääty pitänee edelleenkin säilyttää, loput rakennettaneen uusiksi. Asuntoja etuseinän tällä hetkellä peittävä lakana kertoo siihenkin tulevan, ja aivan hyvä niin, asuttuna talot tuntuvat pysyvän kunnossa ja ehjinä. Alkuperäisen tehdasrakennuksen ränsistyneet rakenteet ovat ilmeisesti nykymääräyksille liian heikot.Kiertelen rakennusta. Katselen sitä ensin ylhäältä rinteen päältä, sitten sivusta, sen jälkeen välistä ja lopulta ihailen sen etuosaa läheltä ja kaukaa. Tämäkin vanha rakennus tuoksuu hyvältä. Vanhalta. Kahden rakennuksen väliin jäävässä kapeassa ja osittain romahtaneessa käytävässä on viileää, kylmä melkein. Ovet ovat lukossa, ikkunat tukossa ja piipun päällä - kasvaa koivu. Avoimia, levyttämättömiä ikkunoitakin on. Kurkistan sisään yhdestä sellaisesta ja nautin sen takana avautuva tyhjän, vaalean tilan betonisesta tuoksusta katselessani tilan takaseinään maalattua osittaista kuvaa ruutuikkunasta. Viimeisinpinä vuosina rakennus on toiminut taiteilijoiden ja erilaisten pienyritysten työtiloina.
Ränsistyneenäkin isoine ikkunoineen kokolailla kaunis tehdasrakennus on valmistunut keskellä jatkosotaa vuonna 1942. Sen on suunnitellut, tittidii, kukas muu kuin Bertel Strömmer, mies monen tamperelaislempparini takana. Strömmerin kynästä ovat lähtöisin muiden muassa Hotelli Tammer, linja-autoasema, Tuulensuun talo, Rauhaniemen kansankylpylä ja Huberin talo.
Itse yritys, Näsijärvi Pappfabriks ab, sittenmmin Näsijärvi Oy, on perustettu jo vuonna 1884. Perustajan kuoltua vuonna 1903 sen osti itselleen lehti-ilmoituksen perusteella ilmeisen edullisesti insinööri Knut Sumelius, se Sumelius, joka mainitaan tehtaan takana vielä sijaistevan joskus valkoisena hohtaneen Breitensteinin puuhuvilan rakennuttajana. Sumeliuksen jälkeen tehdasta ehti johtaa ainakin Santalahden höyrysahan työnjohtaja ennen vuotta 1933 ja Breitensteineja, ensin isä-Rafaelia ja sittemmin poika-Stigiä.
Breitensteinien aikaan tehdas sai nykyisen laajuutensa ja muotonsa. Tai oikeastaan vieläkin isomman muodon. Pahvitehtaan etualalla olleet matalat osat on purettu jo aiemmin. Vanhojen valokuvien perusteella Näsijärven rantaviiva on ollut aivan tehtaan edessä, ehkä nykyisen Rantatien tienoilla ennen Paasikivi-Kekkosta, tehtaan takana junanrata menee niin lähellä, että melkein takaseinää viistää. Tavaraa jyrkässä rinteessä sijaitsevalle tehtaalle on rautatieltä purettu ja sieltä lastattu tehtaan yläkerroksista radalle kulkevan betonisen lastaussillan kautta.
Postikorttityylisten kuvien perusteella tehdas näyttäisi olleen valkoiseksi rapattu. Mitä ihmettä? Voiko olla? Voiko rappaus muka niin kokonaisvaltaisesti ajan kuluessa vaan kadota? Ei kai. Niin lyhyen ajan kuitenkin. Tulee mieleeni kreikkalaiset temppelirauniot, ne, joista voisi päätellä temppeleiden olleen valkoisia. Vaikka temppelit olivat alunperi ilmeisesti kirkkailla väreillä ylt'ympäriinsä koristeltuja. Mitä, jos kaikki rakastamani tamperelainen punatiili onkin vain... fuulaa, eikä täällä ole entisaikaan näyttänyt ollenkaan tältä! Ehkä kortteihin on vaan haluttu kaunistella asioita, joita silloin ei ole pidetty kauniina. Tai sitten näkemäni kuva on jostain toisesta tehtaasta. Hyvin samannäköisestä vain.
Pahvitehtaan viimeiset koneet hiljenivät vuonna 1988, kun Näsijärvi Oy hakeutui Santalahden tehtaan osalta konkurssiin. Tehdas oli vielä 70-luvulla ollut Suomen suurin matkalaukkujen valmistaja. Laukkujen lisäksi siellä valmistettiin lakkien lippapahvia, rautateiden lippupahvia, kansioita, mappeja, pahvisia sairaanhoitovälineitä sekä sähköeristyspahvia ja pahvia mm. auto- ja kenkäteollisuuteen. 80-luvulla, jolloin yhä hyvin käsityövoittoisella tehtaalla oli töissä 90 henkilöä, yli puolet tuotannosta meni vientiin. Enimmillään tehdas on eri lähteiden mukaan työllistänyt 250 ihmistä.
Vesa Laitisen Aamulehteen kirjoittamassa Perilliset-sarjan 19. osassa kerrotaan Breitensteinien tarina ja tehtaan viimeisten vuosien maailmanpoliittinen tilanne varsin seikkaperäisesti ja nimiä vilisten. Laitisen tekemien haastattelujen mukaan kenkien valmistuksessa käytetty pahvi pitkitti tehtaan vääjäämätöntä kohtaloa jonkin verran ajan ajettelua siitä ohi ja muovin jo korvattua pahvin matkalaukkujen materiaalina.
Se, mikä minua kuitenkin kaikkein eniten kiehtoo, on tavalliset päivät. Perustiistait ja -torstait tehtaalla, ihmiset siellä, ei niinkään se, kuka mitäkin on milloinkin omistanut tai keneltä osuutensa ostanut. Vaikka onhan siinäkin oma viehätyksensä nähdä, miten pienet piirit ovat jo silloin olleet. Tavallisista päivistä vaan valitettavasti jää niin vähän jälkipolville. Tuskin mitään siitä, mitä on miettinyt se ihan tavallinen työntekijä, joku, joka jossain tehtaan kuudesta kerroksesta on saleissa töitään 50-luvulla tehnyt. Millaisia työtehtäviä, miten johdettuja, mitä töitä tehdessä on sattunut ja tapahtunut?
Jälleen kerran huomaan huokaavani sen saman huokaukseni, sen, jonka olen huokailllut niin monta kertaa aikaisemminkin: kunpa seinät osaisivat puhua! Kuiskata ja kertoa niin kauan, kun ovat vielä pystyssä. Siihen saakka jatkan niiden tuijottelua parvekkeella istuessani ja koetan kuvitella aamuisin tehtaalle kulkevien ihmisten askeleet ja ajatukset Amurin ja Pispalan työläiskortteleista Santalahteen kiirehtiessä. Silloin se oli jo Santalahti kai. Rantakylä se joskus ennen oli, mutta mistään en löydä tietoa milloin nimi on vaihtunut. Millaiset kengät naisilla on ollut jaloissaan, millaiset hatut vai oliko hattuja ensinkään. Kaikkea sitä ihminen miettii.
Mutta jännää sekin, että 1800-luvulle asti Santalahti oli asumaton ja rakentamaton alue,
sen maasto ja maaperä kun olivat viljelykseen kelpaamattomia. Teollisuutta tälle kapealle kaistaleelle alettiin rakentaa tuon vuosisadan lopussa höyryvoiman vapautettua tehtaat koskesta. Täyteen rakennetussa keskustassae ei tehtaille ollut tontteja enää tarjolla. Rantatie rakennettiin vasta, kun rantaa alettiin täyttää 50-luvun lopulla, sitä ennen rantaviivan tuntumassa sijainneille tehtaille kuljettiin Tipotien kautta vuonna 1895 valmistuneen rautatien yli. Paasikivi-Kekkonen on nuori, vasta 1980-luvun tulokas.
Ps. Löysin tutkimusmatkallani kirjasta revittyjä sivuja. Vielä on selvittämättä mistä niteestä ne ovat ja miltä ajalta tuo kirja on peräisin. Tuoksu on vanhahko, mutta pelkään, ettei nekään ihan sinne 50-luvulle saakka yllä.