Arjen alle katseilta katoava kauneus

Kuvanveistäjä Wäinö Aaltosen Suomen neito 1929, Hämeensilta, Tampere

Kun työpaikallani viime viikolla nimettiin valmistumassa olevan remontin alta kuoriutuvia uusia neuvottelutiloja, saatiin oikein porukalla miettiä tamperelaisia merkkinaisia, joita neuvotteluhuoneiden nimissä on ko. paikassa perinteisesti kunnioitettu. Käytössä oli jo monta isoa nimeä Kunnaksesta Canthiin, Lönnistä, Mannerista ja Roineesta Nopolaan ja Polvaan. 

Uusina niminä arvokkaaseen joukkoon astui suuria naisia melkein saman verran lisää. Kirjailijoita, näyttelijöitä ja laulajia. Vain yksi suuri jäi harmittavasti vielä puuttumaan! Ehkä seuraavassa remontissa sitten hän. Muistuttakaa, että muistan silloin ehdottaa suomalaisten sydämiin itsensä laulanutta Mansen isoäitiä. Hänen kuuluisi saada oma musta ovensa muiden mustien ovien joukkoon.

Se, mitä tämän nimeämisasian myötä jäin kahvilassa kiireettömänä launtaina istuessani miettimään, on se, miten kaikki suurikin aina aika ajoin unohtuu. Että tarvitaan syitä erikseen pysähtyä tällaisten asioiden äärelle ja ajatella niitä. Esimerkiksi juurikin miten monta merkittävää eri alojen osaajaa ja taiteilijaa onkaan yhteen kaupunkiin sen historian aikana mahtunut. 

Noista nimensä neukkareille antaneista naisista kaikki ovat kansallisesti tunnettuja, osa kansainvälisestikin ison uran tehneitä. Heidät pitäisi muistaa koko ajan, kaikkien heidän nimensä nousta spontaanisti huulille jo ennen kuin kukaan edes kysyy. Samaa sokeutumista tapahtuu kaikkialla, kaikilla elämän osa-alueilla koko ajan. Kun asiat ovat liian tuttuja, liian jokapäiväisiä, niihin ei hoksaa enää kiinnittää huomiota vaikka ne seisoisivat edessäsi.

Kävelen useita kertoja viikossa Hämeensiltaa pitkin jompaan kumpaan suuntaan ja ajan useamman kerran kuukaudessa Hämeenpuistosta Ratinaan päin Eteläpuiston ohi autollani. Ja ratikalla Pyynikin kirkkopuiston sivuitse. Vähintään puolivuosittain kävelen Laikun pihankin läpi Keskustorin ja Tammerkosken reunamailla. Montako kertaa hidastan vauhtiani vähääkään edes vilkaistakseni noissa paikoissa seisovia taideteoksia? Merkkiteoksia, kuvanveistäjä Wäinö Aaltosen tunnettuja töitä, joista yksi oli valmistuesaan Pohjoismaiden suurin veistos ja yksi valittu maailman kauneimmaksi patsaaksi New Yorkin maailmannäyttelyssä vuonna 1939. Arjen alle hautautuu aika paljon kauneutta, kun se on aina siinä, koko ajan nähtävillä.

Suunnitellessaan kaupunkilomaa sitä googlaa jo etukäteen kaiken tärkeän nähtävän, mutta omasta kotikaupungista harvemmin ottaa selvää minkäänlaisista taideasioista. Kyllähän minä pirkkalaispatsaiden nimet ja tarinan tiedän, ja sen, että ne Wäinö Aaltosen käsialaa ovat. Ja pystytetty paikoilleen tehtailija Aaltosen lahjoituksena kaupungin 150-vuotisjuhlan kunniaksi - juhlan, joka lopulta jäi juhlimatta Kuru-laivan kaaduttua syysmyrskyssä Siilinkarin kohdilla ja lähes 140 palkkapäivänään rahansa hakemassa käyneen matkustajan hukuttua aivan kaupunkilaisten silmien alla. Mutta että maailman kaunein veistos meillä täällä.

Aaltonen teki paljon näköispatsaita ja muotokuvia, osa hyvin tarkkojakin. Kaksi niistä on mielestäni erityisen kiinnostavia vaikkeivat Tampereella sijaitsekaan: Aleksis Kiven patsas Senaatintorilla ja Paavo Nurmen patsas Olympiastadionilla. 

Taiteilijalla on taiteilijan vapaus, lupa yhdistää töissään klassista symbolismia, hengen ylevyyttä ja kansallista heroismia kohteiden maanpäällisiin piirteisiin. Nurmen kerrotaan halveksuneen patsastaan, ei sen antiikinaikaista alastomuutta vaan sitä, että hän oli patsaassa juoksevan päkijäastujan sijaan kanta-astuja (Aaltosen silmä tarvitsi juoksijan askellukseen oikeanlaista lennokkuutta). Ja Kivestä ei ole varmuudella olemassa yhtään kuvaa, vain Aleksiksen koulutoveri Lindforsin kynäilemäksi arveltu mahdollisesti Kiveä esittävä piirros tai silhuetti. Aaltosen näkemys taiteentuottamisen tuskan painamasta Kivestä on piirtynyt verkkokalvoillemme niin vahvana, että harva meistä edes epälee sen todenperäisyyttä.      

Jos Wäinö Aaltosen tekemiset (patsaat, taulut, mitalit ja kuvitukset) kiinnostaa, kannattaa suunnata Tampereen taidemuseoon ja käydä tutustumassa kahden kerroksen näyttelyyn, pysähtyä hetkeksi hänen töihinsä ja tarinoihin niiden takana. Aaltonen taitaa olla taidemuseossa toukokuun loppu puolelle saakka. 

Ps. Wäinö Aaltonen on syntyisin Turun seudulta ja asunut joko siellä, Helsingin seudulla tai Ruotsissa koko ikänsä. Tampereen kanssa hänellä ei ole muuta tekemistä kuin nuo tänne tilatut upeat työt.

Kurjat uutiset huutavat hurjaa huumoria vastapainokseen

Stand up. Mikä olisi sopiva suomenkielinen vastine tälle omalaatuiselle sanataiteen muodolle? Sanakirjakäännös stand upista on seisova, suoraselkäinen ja rehti. Se voisi vapaasti käännettynä ilmentää juuri uskallusta nousta lavalle esittämään itseään. Itsestä puhumisesta, omana itsenään olemisesta ja omien mielipiteidensä laukomisesta ei stand upissa kuitenkaan ole kyse, vaikka koomikot valtaosin omalla nimellään ja omilla kasvoillaan esiintyvät. Lavakomiikkailta on kollegtiivinen kokemus, jossa esiintyjä samaistuttavine huomioineen elämästä luo yhteyden yleisöönsä ja kehrää kuulijoista esiin tunnereaktioita. Tietoisia ja tiedostamattomia. Iloa ja inhoa aiheuttavia.

Niin helpolta ja spontaanilta kuin stand up äkkiseltään saattaakin vaikuttaa, se kätkee taakseen valtavan määrän työtä ja taitoa. Kirjoittamista, kirjoittamista, kirjoittamista ja jo kirjoitetun harjoittelua ja hiomista. Lavakomiikassa jokaisella lauseella, äänenpainolla ja tauolla on merkitys, ja ne ovat tarkkaan harkittuja. Esiintyjän imago, tunnistettavuus ja tapa olla läsnä ovat kaikki tarkkaan harkittuja nekin, asentoa, ilmettä ja önähdystä tai tuhinaa myöten.

Stand up -komiikassa on alalajeja ihan niin kuin taiteessa on. On yhden lauseen vitsejä heittäviä onelinereita, puujalkavitsailijoita, poliittista satiiria tekeviä ja pitkien tarinoiden kertojia, sellaisia, joiden tekstissä on yhden sijasta monta bunch linea, iskevää lausetta, naurujen räjähdyskohtaa. Oi miksi näille termeille ei ole suomennoksia vaikka stand up elää Suomessa kultakautta, on tehnyt sitä jo monta vuotta! 

Kaljakuppiloiden alapää- ja kakkavitseiksi stereotyypisesti leimattu yleisöä nöyryyttävä roustaus on kasvanut älykkääksi ja kuulijoitaan kunnioittavaksi taide-elämykseksi. Enää ei tarjota kaikille kaikkea ota tai jätä -tyyppisesti vaan erilaiset koomikot hakevat kohdeyleisönsä erilaisista ihmisistä. Meistä nelikymppisistä, koulutetuista ja työssäkäyvistä perheenäideistäkin. Baarien lisäksi stand upia on tarjolla teatteriklubeilla, kahviloissa ja pizzerioissa.

Jos aiemmin kirjoitin Tampereen saunapääkaupungiudesta, voisin tällä kertaa sovitella kotikaupunkini harteille stänäripääkaupunkiuden viittaa. Onko missään muussa kaupungissa mahdollista päästä joka viikko kuulemaan huippukoomikoita alle 10 eurolla? En tiedä. Mutta Tampereella pääsee.

Eilen illalla ajoin ratikalla Kalevan ytimeen ja astelin (jälleen kerran) Domuksen talon alakerrassa sijaitsevaan Secret Sauceity Pizzaan. Kahden tunnin aikana sateisen torstai-illan pizzoistaan nauttivan yleisön edessä kävivät uusia juttujaan testaamassa seitsemän koomikkoa: Saana Peltola, Jape Grönroos, Tommi Mujunen, Marjut Ollitervo, Viivi Kuusela, Antti Akonniemi ja illan isäntä Kimmo Aro. Ja minä nauroin, voi miten nauroinkin! Tarkoituksellisille tarinoille ja tahattomille kömmähdyksille. Ripsivärit poskille ja mahani kipeäksi (jälleen kerran). 

Harjoitusklubin lippu maksoi euron per koomikko. Alle kuusi senttiä minuutti. Sillä rahalla sain nauruterapiaa taas vähintään viikon tarpeiksi, vaikka sähköä sillä ei enää saa edes entisen parin minuutin lämpimän suihkun vertaa. Näitä erilaisia harjoitusklubeja on Tamperella useita: Cafe Metsonkulmassa, Teerenpelissä ja Kaksissa Kasvoissa ainakin. Niillä käyvät juttujaan testaamassa isotkin nimet Hesoista saakka. On nähty Jukka Lindström ja Ismo Leikolakin. 

Kotiin palatessani ja kotikaupunkiani iltavalaistuksessa ihaillen mietin miten mieletöntä on saada nauraa itselleen ja koko maailmalle toisen ihmisen terävien havaintojen ja nokkelien juttujen kautta. Ei liene sattumaa, että Vuoden 2022 stand up tulokas -kisan kuudesta finalistista neljä on tamperelaisia. Luonnonlahjakkuudella pääsee tiettyyn pisteeseen saakka, mutta harva on seppä syntyessään - vitsailijakaan. Täällä kasvaa kovia koomikoita, koska heillä on kasvuun mahdollisuus. Reilun kuukauden päästä kisafinaali-iltana minä pidän peukkuja sinulle, Eriikka Väliahde! 

Suomen saunapääkaupunki ja sen kunniakas päämaja

Tulipa edellisessä postauksessa minä-minä-minäiltyä oikein kaikkien kuluneiden aikojen edestä! Itseäkin melkein hengästytti moinen minäily. Rauhoitun. Käännän katseeni ympärilläni olevaan kaupunkiin ja vedän keuhkojen täydeltä uusia kokemuksia sisääni. 

Istuin heinä- ja elokuussa useampaan kertaan Rauhaniemen kansankylpylän edustan penkeillä nauttimassa lähes eteläeurooppalaisia muistuttavista raukean paahteisista illoista ja Näsijärven viilentävästä tuulesta. Aalloista, jotka tekivät hyvää ennen trooppisten öiden nukkumaan menoa. 

Keskustelimme ystäväni kanssa tuosta paikasta ja Tampereesta, siitä miten monet kasvot jo rakkaaksi tulleella kotikaupungillamme on. Manse. Tampersteri. Mustamakkara ja lätkä. Kummeli. Siivet. Popeda, Eput ja kaikki muut rock-bändit. Hymyilimme ääneen. Meille kummallekaan Tampere ei ole koskaan edustanut oikeastaan mitään edellä mainituista, vaikka ylpeitä tavallamme olemme niistä kaikista aina olleetkin. 

Miltä Tampere sitten meidän kulmastamme katsottuna näyttää? Ystävälleni se on Suomen teatteripääkaupunki. Tampereen teattereista, niistä monista, olen kirjoittanut aiemmin, ja niistä voisin kirjoittaa loputtomiin. TTT:stä, Tampereen teatterista, Komediateatterista, lastenteatteri Mukamaksesta, Ahaasta... Tampere on myös Suomen saunapääkaupunki ja tähän näkemykseen lähipenkeillä istuvat kanssasaunojat yhtyivät monin äänin. 

Tampereella on eniten yleisiä saunoja väkilukuun nähden. Erilaisia saunoja, omanlaisiaan, hyvinkin pitkän historian ja upeat tarinat omaavia. Yksi vannoo Kaupinojan nimeen, toinen Rajaportin ja kolmas, neljäs, viides ja kuudes nimenomaan Rauhaniemen kansankylpylän. Ja onhan niitä lisääkin. Kaukajärven uimala, Suomensaaren sauna Lielahdessa, Tohlopin tynnyrisauna ja Hervannassa ja Teiskossakin omansa. Uusimpana Saunaravintola Kuuma ihan keskellä kaupunkia.

Tartun Rauhaniemeen, sillä Rauhaniemessä minut vihittiin tämän alakulttuurin saloihin kahden niin ikään oululaislähtöisen ystäväni toimesta ja siksi Rauhis on minulle saunomisen kehto. Lapinniemen, Käpylän ja Kaupin metsien rajalla sijaitsevaan Rauhaniemeen pyöräillään tai tullaan bussilla pyyhe kainalossa makkarapaketin ja saunajuoman kanssa. Ihmisinä. Tittelit ja statukset jäävät matkalle. Rauhaniemessä jokainen on yksityinen henkilö.

Suojaisalla saunapihalla grilli on lämmin ja itse sauna kuuma. Tulikuuma. Tai oikeammin saunat, sillä ison saunan lisäksi pihassa on pienempikin sauna. Ja tämän viikon perjantaina tulee kuukaudeksi kolmaskin, telttasauna. Tuo Jurttasauna on vaihtuva erikoisuus, jossa puhumista pyydetään vältettävän ja toivotaan kävijöiden keskittyvän löylyyn. Pitääkö suomalaisia ohjeistaa olemaan puhumatta? Vielä saunassa? Rauhiksessa pitää. Täällä ventovieraat puhuvat toisilleen ja se, jos mikä, on mukavaa. Paitsi silloin, kun lauteilla ajaudutaan vääntämään iänikuisesta Tappara-Ilves-jaosta. Sitä en saunassa(kaan) jaksa. 

        

 

 

Kuvia kansankylpylän pihapiiristä ja sisätiloista on mahdotonta ihmisten pahastumatta ottaa, enkä oikeastaan halua sitä edes tehdä. Rauhaniemi pitää kokea. Joka solulla. Loppukesästä, ehdottomasti. Paahteiset kalliot ja järven takaa kaiken kultaava ilta-aurinko. Aurinkosumu, auer, autere, joka verhoaa vastarannan suloiseen harmauteen. Tuoksut. Äänet. Kipakoista löylyistä punehtuneet ihot. Aika, joka tuntuu hidastuvan tuossa paikassa.

Ison saunan lauteilla nostan polvet syliini, peitän korvani ja suljen silmäni. Käperryn keräksi, kun tulikuuma höyry nousee kiukaalta ja hiipii selkänahkaan korventaen olkapäitä. Vain kaksi kipollista kerralla, se lukee sääntönä kiukaan pielessä. Sitä, kuinka usein niitä kahta peräjälkeen kiukaalle kaadetaan, ei määrää kukaan. Sauna on tupaten täynnä, nopeasti laskien ainakin 50 ihmistä kolmessa kerroksessa, osa seisoo keskilattian kaistalleellakin odottamassa laudepaikkojen vapautumista. Puheensorina vaimenee sumeaksi pulinaksi käsieni alla. Paras paikka löylyille on kuumuutta uhmaten ylälauteella, kaksi pyllyä kiukaasta, ikkunan kohdalla. Pahin paikka ovensuussa ylälauteella. Siellä hopeisine kaulakoruineni kärventyisin kuoliaaksi minuutissa, konkarit murisee lisää löylyä sieltäkin. Se, joka istuu lähinnä kiuasta, kaataa. 

Maisema saunan pienen ikkunan takana on kaunis. Laituri ja seesteinen lahti, Rompsinlahti (Romsinlahti) Käpylän ensimmäisen asukkaan mukaan nimettynä. Mätäs kortteita, venevalkama. Uimapaikalla, kahteen suuntaan kulkevien portaiden ja 30-luvun alussa rakennetun hyppytornin takana, aukeaa Näsijärven selkä. Oikein tuulisella säällä aallot ovat hengästyttävän korkeita, silloin osa uimareista käyttää kaiteeseen kiinnitettyä turvaköyttä eikä yksin suositella veteen menemistä. Yksin Rauhiksessa tuskin koskaan saa ollakaan. Tavallisinakin arkipäivinä uimaan mennään katkeamattomassa jonossa. Jo 30-luvulla uimassa ja auringosta nauttimassa kävi lähes 30 000 kaupunkilaista kesässä, sauna rakennettiin vasta vuonna 1957.

Ketä saunassa kanssani on, paitsi ystäväni? Tamperelaisia. Suomea ja saksaa puhuvia. Ryhmä japanilaisia. Muutama englanniksi jutteleva. Miehiä, naisia, nuoria, vanhoja ja kaikkea siltä väliltä. Läpileikkaus kaupungin väestöstä, puolialastomina, kaikki samassa kelassa. Saunaan, uimaan, jäähdyttely. Saunaan, uimaan, jäähdyttely. Se, mistä kelansa kukin alkaa ja mihin sen päättää, on makuasia. Kuuma-kylmähoito toimii kaikkiin sielun ja ruumiin haavoihin: 115-asteisesta saunasta alle 15-asteiseen Nässyyn. Toistetaan useita kertoja, vähintään viisi, eikä kelloa katsota missään kohtaa. Rauhaniemeen tullaan ja siellä ollaan juuri niin kauan kuin siltä tuntuu. Siinä tamperelaisen pitkän iän salaisuus. 

Maistelen paikan nimeä. Se on jotenkin rappioromanttisesti hyvin kaunis. Rauhaniemi. Sitähän se on. Siellä saa rauhan. Moni on saanut vuoden 1929 jälkeen, kun kaupungin asemakaavasta vastannut ja Hotelli Tammerin, Tuulensuun palatsin, Hjortin talon, Tempon talon, Huberin talon sekä yhdessä eri kollegoidensa kanssa myös Mältinrannan taidelainaamon ja linja-autoaseman suunnitelleen Bertel Strömmerin kynästä lähtenyt kylpykeskus on avattu. Mutta jo sitä ennen siellä on joku ollut rauhassa. Rauhaniemen kallioihin on kaiverrettu nimikirjaimia ja vuosilukuja 1873, 1913, 1920... 

Nuo kaiverrukset näkyvät tietyssä valossa kuivilla kallioilla parhaiten. Kaikki Rauhaniemen vakisaunojatkaan eivät niihin ole kiinnittäneet huomiota ja argeologiseen luettelointiin hakkaukset tarkastettiin viranomaisten toimesta yleisövihjeiden perusteella vasta vuonna 2004. Uusia löydetään vielä tänäkin päivänä. 

Kuka ne on tehnyt ja miksi? Sitä ei varmaksi tiedä kukaan. Yksi tarina kertoo Krimin sodan aikasesta Venäjän Näsijärven laivastosta, toinen taas muistokirjoituksista paikallisille menehtyneille. Yhden version mukaan kalliohakkaukset ovat tämän päivän I was here -tyyppisten tägien esi-isiä ja -äitejä, aikaansa kallioilla viettäneiden joutilaiden tekosia. Kovin nopeasti sellaisia kun ei ole tehty. Sapelikuvioita ja pitkiäkin nimiä. Oli mitä oli, yli satavuotiaina ne ovat merkki menneestä ja säilyttämisen arvoisia. Kumpa niitä ei kukaan tai mikään tuhoaisi. 

Rauhaniemen sauna lämpiää sähköllä. Puusauna olisi ehkä hitusen parempi, saunan tuoksuun sekoittuisi noki ja ääniin palava puu, ja se sopisi hämärtyvään syysiltaan mitä oivallisimmin. Mutta sähkö käy, kollektiivisesti hikoilevan ihmismäärän ansiosta löyly on pehmeä ja kostea. Ja onhan tunnelma huikea. Ja maisema rantakallioineen kaunis. Kalliokaiverrukset ja tarinat. Kansankylpylä. Kauniinpaa nimeä ei melkein voi olla. 

Ps. Saunominen Rauhaniemessä jatkuu läpi talven, joka ikinen päivä, joko puolestapäivästä tai alkuiltapäivästä iltakymmeneen asti. Kun jäät tulevat, avantoon pääsee pulahtamaan.

Neljä maamerkkiä yhdellä vilkaisulla

 

  

Vuosi on ollut pitkä. Pidempi kuin vuodet yleensä. Kaksi kokonaista vuotta, enemmänkin ehkä. Istun pöytäni ääressä ja katselen syyskuisen taivaan värien muuttuvan Näsijärven yllä. Sinisenharmaa pilvimassa värjääntyy ensin kullalla ja sitten punaisella laskevan auringon pilkistäessä taivaanrannasta ennen yöpuulleen painumista. Juovia. Kokonaisia vaaleanpunaisia pilviä. Kultareunuksia.

Tampere. Tamperelainen minä. Täysi-ikäinen tamperelainen, sillä 18 vuotta tällä seudulla tuli täyteen kesän korvalla, kun jo toisen kerran jouduin vähän vakavammin punnitsemaan lähtöä Tampereelta ja jäämistä tänne. Karkasin tytärteni kanssa pohjoiseen kaivatakseni, ja palasin sieltä takaisin tunteakseni täyttymyksen. Turistiksi minua ei kai enää voi hyvällä tahdollakaan kutsua vaikken syntyperäinen tamperelainen olekaan. Utelias olen silti, aina valmis oppimaan ja löytämään jotain uutta tästä kauniisti kerrostuvasta kotikaupungistani.

Tamperelaisen aikuisuuteni kynnyksellä pohdin, mistä ihmisen onnellisuus oikeastaan rakentuu. Ikkunoistani näkyy yhdellä vilkaisulla Siilinkari, Haulitorni, Pyynikin näkötorni ja Näsinneula - Hakanneula niin kuin Tiitiäiseni sitä kutsuu. Maamerkit, maadottavat näkymät, joita minulla on ollut kova ikävä ja joista en ole valmis luopumaan. Tunnen syvää rauhallisuutta niiden läheisyydessä, itsenikin isommaksi jotenkin. Paikasta, ajasta ja ihmisistä, niistä kai, se onnellisuus. Kotini on siellä, missä sydämeni on, on joku minua viisaampi asian joskus tiivistänyt, ja se on aika viisaasti tiivistetty. Mistä sitten tietää, onko se sydän siellä missä pitää?

Onneni on, että ympärilläni on hyviä ihmisiä, niitä, jotka kannattelevat silloin, kun omat jalat ei meinaa jaksaa. Ja uskokaa huviksenne, minun jalkani eivät vähästä väsähdä. Mutta hyväksyviä katseita ja kauniita sanoja ei peililtä ota vastaan samalla tavalla kuin toiselta ihmiseltä. Omien ajatusten ääneenkään pyörittely yksinään ei johda yhtä hedelmälliseen lopputulokseen kuin ystävän tai tuikituntemattoman kanssa käyty keskustelu tai sen pätkä. Yksi ihminen ei koskaan pysty antamaan kaikkia näkökulmia tai täyttämään kaikkia tarpeita samalla tavalla kuin monta ihmistä. Ja Tampereella ihmisiä riittää, niitä, jotka aloittavat keskustelun pysäkillä, kaupan vihannestiskillä, kauppahallin käytävällä ja kahvilan pöydässä. Se, että pandemiapoikkeusaika ja eristykset ovat väistyneet, on mahtavaa. Kanssaihmisiä arvostaa ihan uudella tavalla. Kaikkia heitä, niitäkin, joiden kanssa ei vielä ole sanaakaan vaihtanut. Olen iloinen tamperelaisista ihmisistä. Paljasjalkaisista ja tänne muualta tulleista.

Ihmisten lisäksi onnellisuuteeni punoutuu ruoka. Ruokaan käytetty aika. Nauttiminen ruoasta, terapia sen tekemisestä ja haaveet sen hyödyntämisestä unelmieni suhteen. Tein viime viikoilla pitkästä aikaa reseptejä ja kuvasin ruokaa, ja tunsin suunnatonta iloa siitä. Tampereella on ihania kahviloita, bistroja ja ravintoloita, joista löytää inspiraatiota ja omat suosikkinsa erilaisiin päiviin, aina jotain uutta loputtomaan ruokaseikkailun nälkään. Ja ruokakauppoja ja kauppahalli, joista ostaa jotain kivaa kotikokeiluihin. Laatulihan lopettamisuutinen hallissa harmittaa. Toivottavasti muut jatkavat, eikä Nygrenin kalatiski ainakaan koskaan katoa! Kampasimpukoita, mustekalanlonkeroita ja kunnon katkarapuja kun ei oikein muulta saa kuin satunnaisesti. Samanlaista iloista ja asiantuntevaa palvelua ei ainakaan. Tamperrada-tapahtuma muuten marssitti tällä viikolla loistavan kattauksen toinen toistaan upeampia pintxoja ruokaa rakastavien iloksi ympäri kaupunkia. Jo pelkkä vilkaisu tapahtumamainontaan kutsui maistelemaan. 

Mitä muuta sydämeni saanut Tampereeni pitää sisällään? Työpaikan, jossa en työnkuvan muuttumisesta huolimatta ollut valmis päästämään irti Tampereesta, Siperiasta ja sen punaisista tiiliseinistä, betonilta tuoksuvasta parkkitalosta. Uimahallit, niitä on ilahduttvan monta. Molemmat järvet ja niiden rannat. Koskipuisto, Sorsapuisto, Näsinpuisto ja Hämeenpuisto. Taidemuseo ja Sara Hilden, joihin on ihana pujahtaa museokortin turvin tuntemaan ja hakemaan innoitusta. Metsokirjasto. Teatterit ja pienet standup-klubit, joissa olen viimeisen vuoden aikana nauranut itselleni kyyneleet silmissä. Torit ja torikahvilat, Ja Viikinsaari kesäisin. Lenkkipolut ja harjun portaat. Ja sitten saunat, Rajaportti ja Rauhaniemi ja ne muut, joissa en vielä ole käynyt. Jos et ole kokenut Rauhaniemen kansankylpylän yhteisöllisyyttä tiiviissä tunnelmassa yli 100-asteisilla lauteilla ja löylyjen välissä vilvoittelua aaltoilevassa, jääkylmässä järvessä, et ole kokenut tamperelaisuuden ydintä. Sitä, jonka hyisyys pistelee varpaita ja kuumuus polttaa korvia, jossa vieraan ihmisen hiki tippuu olkapäällesi ja mietit mitä helvetin järkeä tässä kaikessa on - tuntiessasi samalla suunnatonta hyvää oloa juuri siitä järjettömyydestä. Jotta tästä kaikesta voi nauttia ja tuntea tuota outoa onnea, täytyy ihmisellä olla aikaa. Olla vaan, kokea ja kuljailla. Nyt, novellikokoelma, romaani ja kaksi ruokakirjaa myöhemmin, on etsittävä aikaa olemiselle.

Siinäkö Tampereeni on? Ei! Se on isompi, paljon suurempi ja paljon enemmän! Vielä pitää listata ainakin koski ja sen rannat. Piiput, ne kymmenen vanhaa, jotka vielä ovat jäljellä! Punainen tiili, vanhat tehdasrakennukset, Kehräsaari ja Finlayson ja Tampella ja niiden tarinat. Ja Hämeenkatu. Ja erilaiset kaupunginosat. Ja ratikka, ratikkaa ei voi unohtaa. Ratikka on hyvä. Ratikalla pääsee toisiin kaupunginosiin. Ratikkaan olen rakastunut ja ensi vuonna ratikka tulee minunkin kotiovelleni.

Minun omalaatuinen, monitasoinen kotikaupunkini. Minä tykkään sinusta. Rantatunnelista, uusista korkeista taloista, Ratinan kauppakeskuksesta ja areenastakin. Luulen, että aika on tehnyt tehtävänsä ja sinä näyttänyt sisinpäsi. Olet päässyt läpi ja se tuntuu hyvältä. Meidän tarinamme jatkuu.

Kaikki ja ei mitään - se tavallinen suomalainen taiteilijatarina?

Kun päivä on harmain ja toisen takatalven takia kevään koleinkin vielä, on palo pienelle seikkailulle kaikkein suurin. Tällaisiin päiviin tarvitaan mielenlämmikettä. Tampere on täynnä suuria musiikintekijöitä ja heidän paikkojaan, tänä päivänä ja jo menneinä vuosina. Lauantaiaamun kiireetöntä rauhaani hiersi sisälläni huuteleva halu nähdä kaksi paikkaa yhden suuren tekijän elämästä.

 

 

Helmikuun lopussa, kun Olavi Virran syntymästä tuli kuluneeksi epärunolliset 106 vuotta, katsoimme Herra K:n kanssa Lauri Tilkasen tulkitseman Olavi Virta -elokuvan saadaksemme tietää lisää Virrasta. Hänen tarinassaan, samoin kuin niin monessa muussakin suomalaisessa muusikkotarussa, viina näytteli valitettavan suurta osaa. Virta ei eläessään juuri vaikuttanut Tampereella, hän muutti tänne vasta aivan viimeisinä vuosinaan, eikä häntä siitä syystä ole tänne haudattu, mutta Virran viimeinen asuinpaikka ja hänen kunniakseen pystytetty muistomerkki ovat Tampereella. Tuo muistomerkki oli ensimmäinen laatuaan koko Suomessa, ensimmäinen populaarimuusikolle pystytetty. Miksi Tampere?

Mietin aamukahvia juodessani Virtaa, hänen ääntään ja musiikkiaan ja sitä, millainen vaikutus hänellä on suomalaisten sodanjälkeisiin vuosiin ja koko iskelmämusiikin kenttään ollut. Mies oli tumma ja syväsilmäinen, ääni upea, ehyt, ja yli 600 levytyksestä monet kappaleet ovat tuttuja. Yksi erityisesti: vuonna 1959 levytetty ranskalaista alkuperää oleva Eva, johon Reino Helismaa on tehnyt kohtalokkaat suomenkieliset sanat. 

Lastaan tyttäreni aamupalan jälkeen autoon ja ajan Posteljooninpuistolle Tampereen keskustaan. Lauantaiaamuna rautatieaseman, vanhan postitalon ja tavallisesti hyvin vilkkaasti liikennöityjen kahden kadun risteykseen jäävä kävelypuisto on autio. Olen ohittanut puiston tuhat kertaa, useimmiten kadun toiselta puolelta kylläkin. Puiston etulaidassa kohoaa iltaisin valaistu teräsmonumentti "Elämän virta". Katselen patsasta. Sen kulmia ja särmiä. Leveämpiä kohtia ja kapeita suvantoja. Säteitä, pinnoja ja kiiltävää pintaa. Olavi Virtaan viitannee asemarakennuksen kupeeseen rakennetun juottolan vihreään markiisiin painettu nimi: Puistoterassi Virta. Se ja tuo muistomerkki, Olavi Virta ja baari. Toimiva vai ironinen yhdistelmä? Kun muutin Tampereelle 2000-luvun alussa, asemarakennuksessa sijaitsi Ale Pub Pikajuna -niminen, parinsadan asiakaspaikan anniskeluravintola. Sen karaokelistasta poistettiin Olavi Virran Eva oltuani siellä töissä kuukauden. Kanta-asiakkaiden vilkkusilmäiset ihailulaulut saivat karaokevetäjän mielestä riittää, kahdeksasta kahteentoista Evaa päivässä oli liikaa kenelle tahansa. 

Kuulin Evan pitkästä aikaa viime kesänä Sorsapuistossa pienen kioskikahvilan radiosta ollessamme Runotytön ja Tiitiäisen kanssa leikkipuistoreissun jälkeisellä jäätelöllä ilta-auringon paahteessa. Kello oli aivan liian  paljon, nukkumaan menoaika oli mennyt jo, mutta me emme malttaneet päästää irti kuumasta, mukavasta päivästä. Hiekka rahisi kenkiemme kantojen alla, kun tanssimme puistokäytävällä hulmuavine hameinemme tuon kappaleen tahdissa. Virran ääni sopii laahaavaan, raukeaan kesäiltaan. Kahvilan asiakkaita hymyilytti.

Olavi Virta. Mies ja se tavallinen suomalainen sukupolvitarina, jossa mikään ei ollut tarpeeksi, mutta samalla kaikki oli kuitenkin liikaa. Menestys, onni, alamäki ja lopulta kuolema yksinäisenä ja unohdettuna. Kotimatkalla ajamme tyttöjen kanssa Pispalanharjun yli ja poikkeamme Mäkikatu 75:n pihassa. Runotyttö toimii automatkan dj:nä spotifyn yhdistyessä auton audiojärjestelmään. Hän soittaa omaa lempimusiikkiaan, joka digitaalibiitissään on kaukana Virran ajan musiiikista. Tytöt jäävät autoon, minä nousen hetkeksi vaakasuoraan räntäsateeseen. Vaalenvihreän puukerrostalon seinään on kiinnitetty muistolaatta, jonka tekstiin on lainattu pätkä taiteilijalta itseltään. Unhoa ja väsymystä elämän viimeisistä vuosista. Laulavaksi lihapullaksi nimitelty kulinaristi ja nautiskelija ei kokkaillut enää viimeisinä vuosinaan eikä konkurssinsa jälkeen tainnut ravintolaseurueissakaan istua. Millaisia mahtoivat kehäraakiksi muuttuneen artistin päivät puukerrostalon pienessä asunnossa 70-luvun alussa olla? 

Savikiekkoja, vinyylilevyjä ja elokuvarooleja. Musiikkiliikeketju, musiikkilehti ja komea kerrostaloasunto, jossa vietettiin isoja juhlia, ja johon kannettiin säkkikaupalla ihailijapostia päivittäin. Keikkoja ympäri Suomen ja maailmalla aina Amerikoihin asti. Ulkomaille muuttanut vaimo ja kolme lasta, joista kaikki taisivat jäädä isälleen etäisiksi paitsi isän jatkuvan poissaolon, myös juomisen aiheuttaman arvaamattoman käytöksen takia. Ihme, ettei Virran alkoholinkäytömäärällä ja -tavalla tapahtunut onnettomuuksia niin, että kuninkaan lähtö olisi tapahtunut ennen kuin kruunu kallistui vinoon ja lopulta putosi. Toisaalta, eihän hän ollut kuollessaan vasta kuin 57-vuotias. Kolmen maksakirroosin, diabeteksen ja halvauksen jälkeen kunto oli kuitenkin paljon vanhemman miehen. Helsingissä ei ollut Virralle enää mitään. Tampereelle hän muutti ilmeisesti managerinsa perässä, kun Tapio Suojanen perusti uuden ohjelmatoimiston tänne. Suojanen kuljetutti Virtaa keikoille taksilla. Komeita ja nopeita autoja rakastanut tähti ei ajanut itse enää.

Istun takaisin autoon, ajamme kotiin lounaalle leikkipuistohetken jälkeen. Saan Runotytöltä luvan valita yhden biisitoiveen. Valitsen metsäkukista kertovan kappaleen. Taltioinnista kuuluu läpi savikiekon rahina. Siitä huolimatta, että omat ajatukseni Virrasta ovat ristiriitaiset, hänen teoksensa soivat edelleen hääbändien ohjelmistossa ja niitä lauletaan illanistujaisissa. Virtaa kuunnellessani en voi olla ihailematta sitä, miten helppoa laulaminen toisille on. Vaivatonta. Ja luonnollista.

Kupillinen kahvia, karvaturreja ja koko perheen yhteinen muisto, joka ei haalistu aikoihin

Pehmeä, utelias karvaturri, joka tulee lähelle ja nuuskuttaa äänettä. Puskee syliin, kiipeää melkein naamalle asti. Yhtä aikaa se ja sen kolme kaveria: harmaa, valkoinen, ruskea ja laikullinen. Luppakorvaisia, pystykorvaisia. Edessä, takana, toistensa päällä ja alla. Herra K, joka ei koskaan ole ollut mitenkään erityisen innoissaan lemmikeistä, on mukana tyttöjen innostuksen takia.

 

 

Itsenäisyydenkadun ja Aaltosenkadun kulmassa Tampereen Tammelassa sijaitsevassa Pupukahvilassa on varsinaisen kahvilatilan lisäksi kaksi erillistä huonetta, joissa asiakkaat ovat keskenään vain omalla porukallaan. Tilassa, jossa puput liikkuvat vapaina, istutaan lattialla, joko tyynyjen päällä tai matoilla. Pupuille on tilaan merkittynä oma alue, johon asiakkailla ei ole asiaa. Jos puput haluavat, ne voivat vetätyä omalle alueelleen rauhaan.Viime kesänä me näimme Runotytön kanssa Pupukahvilan oven siitä ohi kävellessämme. Siitä saakka Runotyttö on aika ajoin kysellyt, milloin menisimme kahvilaan. Kaikki yhdessä, isikin.

Tytöt ovat innoissaan, niin innoissaan, että innostus tarttuu Herra K:honkin. Pienintä jännittää. Tiitiäinen haluaa istua äidin sylissä kauempana pupuista, jotka parveilevat isin ympärillä. Herra K istuu lattialle, Herra K:lla on salaattikuppi. Harmaa pupu on ovela, se nousee takajaloilleen, nappaa kupin kokemattoman isin kädestä ja kaataa sen lattialle kavereidenkin syötäväksi. Ja kaverithan syövät. Runotyttö uskaltautuu silittämään salaattisaaliista kilpailevia karvaturreja. Kohta puput ovat hänenkin sylissään lisäherkkujen toivossa. Tiitiäinenkin rohkaistuu, ottaa tyynyn kilvekseen ja lähestyy pupuja tyynyn suojissa. 

Ja isikö ei muka tykkää karvaturreista! Tyttöjä naurattaa, miten hauskaa isilläkin on. Puoli tuntia menee kuin siivillä. Kahvilaan ei ole pääsymaksua, mutta jotta pupujen luokse pääsee, on kahvilatuotteita ostettava 4 eurolla per nokka. Ei huono diili: Pupujen silittämisen lisäksi hinnalla saa kahvit, mehut, pullat ja kupillisen salaattia pupuille. Haettiin vielä toinenkin kupillinen, koska pupujen syöttäminen on superkivaa. Ja koska puput ovat hassuja ja hyvin ovelia tavoitellessaan herkkupaloja. 

Miten ihana idea on paikka, jossa lasten kanssa pääsee olemaan lemmikkieläinten kanssa. Olemaan sylikkäin, silittämään, pysähtymään hetkeen. Poikkeusajan mukanaan tuoman sulun aikana Pupukahvila on kiinni, mutta sinne voi varata yksityistilaisuuksia. Katso tarkemmat tiedot Pupukahvilan nettisivuilta. 

Ps. Pupukahvila on kevään aikana muuttamassa isompiin tiloihin Peltolammille.

Keskityin, nautin ja elin hetkessä - ei riviäkään muistiin jälkipolville

Taas yksi vuosi suhahti ohi ilman riviäkään blogissa! Blogissa, jota edelleen rakastan ja josta olen niin ylpeä. Julkisen kirjoittamisen aloittamisen välikappaleeni, rakas esikoislapseni, jonka ääreen palaan aina aika ajoin hakemaan inspiraatiota itsekin. Kirjoittaminen on vienyt mukanaan monenlaisiin projeteihin. Kirjoihin ja kirjoittamista sisältäviin päivätöihin ja sitten ruokaan ja resepteihin ja nyt ikioman ruokakirjan kasaamiseen. Näihin kaikkiin katoavat päivien tunnit niin, ettei kivoilta lähiretkiltä ole tullut enää tehtyä blogipostauksia. Vaikka kuinka olisi ihania kokemuksia ja ahaa-elämyksiä niiden parissa ollut. 

Koska kevät ja kesä olivat mitä olivat poikkeusaikoineen, me seikkailimme lähellä, isoja ja pieniä retkiä, ihan niin kuin moni muukin. Me kävimme tutuissa paikoissa ja löysimme uusia. Alla on muutama ihan ranskalaisilla viivoilla listattuna. Osa niistä sopii syksyn retkikohteiksi myös, varsinkin, jos syksy nyt kääntyy yhtä eristetyksi kuin kevät ja alkukesä oli. Googlaamalla löytyy tietoa, mutta näistä saa kysyä myös minulta lisää!

Kennonnokan luontopolku, Nokia
- Reilun 5 km mittainen, maastoltaan ja maisemiltaan ihanan vaihteleva lenkki keskellä kaupunkia luonnon sylissä. Lasten kanssa tästä voi lohkaista palasen ja kävellä Vihnusjärven rannalla olevalle nuotiopaikalle, johon melkein perille saakka pääsee vaunujenkin kanssa. Omat puut mukaan.

Kennonokan uimaranta leikkipuistoineen, grilleineen ja jäätelökioskeineen, Nokia
- Parkkipaikalta, jossa on kesäisin jäätelökioski ja suosittu autogrilli, johtaa rantaan 104 porrasaskelmaa. Tai pikkaisen kiertäen vaunuilla kuljettava soratie. Alhaalla isolla hiekkarannalla on leikkipuisto ja eväspöydät. Laiturit ja hyppytorni. Ja kesäisin hyvin kohtuuhintainen sup-lautavuokraus.

Nuijalammin laavu, Nokia
Kävelemällä parikilometriä Koukun majalta tai maalaismaiseman läpi autolla Pinsiön kautta kiertäen. Kivikkoisella paikalla, komea kelolaavu nuotiopaikkoineen.

Alhoniityn luontopolku, Nokia
Päiväkodin pihan vierestä lähtevä, helppokulkuinen polku seurailee virtaavaa puroa satumetsämäisessä puistikossa. Kaarnalaivoja ja tonttujen koteja. Käpyjen ja keppien keräilyä ja pienet leikit päikyn pihassa, jos käyntiaika on sellainen, ettei päiväkoti ole auki.

Pitkäniemen alue, Nokia
Kauniin päivän kävelyreitti rauhallisella sairaala-alueella Pyhäjärven rannassa. Ison nurmikentän reunassa on keinut ja pieni kiipeilyteline, alueella on mahdollista kiertää ajatusten polku rauhoittumistehtävineen. Kesäisin haassa on lampaita, haan läpi johtaa polku Markluhdanlahden lintutornille, joka nuotiopaikkoineen on valitettavasti niin huonossa kunnossa, että ne on laitettu käyttökieltoon.

Frantsilan Kehäkukka ja sen pihassa oleva leikkipuisto ja pieni luontopolku, Hämeenkyrö
Hauska lauantaikohde koko perheelle. Äiti tykkäsi erityisesti kasvisravintolasta ja sen pihapiirissä olevasta Puotihuoneesta antiikkinurkkauksineen. Ja tyttäret pihapiirissä olleesta karusellista ja kiikkulaudasta ja polusta, joka johti lintutornille kauniiden maisemien katseluun.

Viikinsaari leikkipuistoineen ja uimarantoineen, Tampere
Ystävän ja hänen tyttärensä kanssa me teemme joka kesä perinteisen piknik-retken Viikinsaareen. Vartin mittaisen laivamatkan jälkeen on ihana kirmata saareen ja sen suurille nurmikentille. Leikkipuisto on tyttöjen suosikki, samoin pieni uimarantapoukama. Ja ravintolan takapihalla oleva kioski. Aikuiseen makuun saaressa on upea ravintola, luontopolku sekä kesäteatteri. Ja sauna.

Pyynikin ranta uimarantoineen, kallioineen, pienine leikkipuistoineen ja kahviloineen, Tampere
Tänne teimme useammankin retken. Monituntisen. Puukujaa parkkipaikalta rantaanpäin kohti suihkulähdettä kulkiessa tuntuu, kun ulkomaille tulisi. Järvimaisema. Joselininsaaren kalliot. Kaunis rantakahvila, jossa on muuten järjettömän hyvä kahvi! Ja kaksikin eri jäätelökioskia. Sekä pienemmän rannan puolella pieni leikkipuisto keinuineen ja liukumäkineen.

Haiharan taidekeskus ja sen pihassa oleva kahvila ja leikkipuisto, Tampere
Ihminen on kokonaisuus, joka tarvii hemmottelua sekä sielulle että ruumiille. Haiharassa taide on helposti katsottavissa useammassa eri tilassa. Pieni käsityöpuoti, vanhanaikainen kahvila ja mukavankokoinen leikkipuisto täydentävät kokonaisuuden, jossa nautintoa on koko perheelle. Se käsityöpuodin rakennus, se on muuten nimeltään Runebergin tupa. Sillä on tarina, joka linkittyy seikkailuuni erään Runebergin päivän jälkimainingeissa.

 

 

Keskustorin Ratikkakahvila, Tampere
Ratinan kauppakeskuksen uusi leikkipuisto, Tampere
Epilän Hesburger alakerran leikkimaailmoineen, Tampere
Sorsapuiston leikkipuisto, Tampere
Emil Aaltosen leikkipuisto, Tampere
Osmon puiston leikkipuisto, Tampere

Ja vanhat tutut, Reipin tila ja Kiviniityn kotieläinpuisto, joissa molemmissa on leikkipuistot ja kahvilat. Ja matkalla Kiviniittyyn, Herkkujuustola. Ja työväenmuseo Werstas ja sen lähellä olevat leikkipuistot (Kalle Päätalon puisto, Tallipiha ja Tiitiäisen puisto). Werstas, johon Runotyttö rakastui ihan täysin, on samoin kuin Haihara ja Reipin tilakin, muuten maksuton kohde.

Ja mihin me ei tänä(kään) kesänä ehditty? Liikennepuisto. Maauimala. Onneksi tulee taas seuraava kesä. Sitten Tiitiäinenkin jo taas vuoden vanhempi ja valmiimpi yhteisiin seikkailuihin.