Lahden toisella puolella
Tänä aamuna taputin itseäni olkapäälle liukasteltuani vesisateessa kiiltävän peilijäisen pihan poikki radan ylittävän sillan hissille saattaessani Runotytön kouluun. Aamut ovat jo valoisia, pahimmasta pimeydestä on taas selvitty, ja siitä, jos mistä, on syytä onnitella itseään. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä isompi asia syvenevän pimeyden taittuminen sarastavaan valon aikaan minulle on. Nettiselaimen blogi-ikkunan pitkästä aikaa avatessani osui silmääni vastaus, jonka viime kesänä kirjoitin kommentoijalle selityksenä blogini hiljentymiselle. Syytän siinä ruuhkavuosia ja päivätyötäni kirjoittajana, ruokakirjojani ja sivutyötäni reseptintekijänä siitä, etteivät seikkailut ole minua enää entiseen tapaan kutsuneet. Tamperelaistumistanikin syytän, sitä, että 20 vuotta täällä tuli täyteen ja turistin status on ajan kuluessa auttamattomasti haalistunut. Vuodet tässä kaupungissa ovat enemmän kuin missään muualla olen koskaan elämässäni ollut, niin oululainen kuin olen aina ajatellut o...
.jpeg)
