Kai nämä seinät ovat jo lähes pahvia itsekin

Tämän lähemmäs kotiseutuseikkailua ei pääse. Istun parvekkeellani ja katselen vanhaa pahvitehdasta edessäni. Katselin sitä ensin 12 vuotta kauempaa joka aamu töihin ajaessani ja joka iltapäivä sieltä kotiin matkatessani. Kuukauden kuluttua tulee vuosi, kun olen katsellut sitä ihan läheltä. Olen ilmeisen hitaasti lämpenevää sorttia, sillä vasta tänään päätin mennä käymään naapurissa, koputtaa ovelle, kurkistaa ikkunoista, kierrellä vähän nurkissa ja esittäytyä. Kirkkaassa auringonpaisteessa kolkko autius ja ilkivaltainen irtolaisuus ei hirvitä. Rikottujen ikkunoiden romantiikka kutsuu.

 

Asuessani vanhassa, vuonna 1898 rakennetussa puutalopesässäni radanvarressa Juhannuskylän vanhimmassa jäljellä olevassa talossa, minulla oli naapureita, jotka pitivät minusta (huolta) omalla omituisella tavallaan. Heitä minulla on välillä ollut ikävä, vaikka he ylitsevuotavalla tuttavallisuudellaan raivostuttivatkin välillä valtavasti. 

Eilen illalla hymyilin, kun huomasin, että olen saanut naapurini takaisin. Vähän erilaisina, vähän vähemmän tungettelevan tuttavallisina, juuri sopivina versioina noista entisistä. Sisäpihalla jutellaan, aamukahviin käydään lainaamassa maitoa ja ex tempore saatetaan istua iltaa yhdessä, kun yksi tuo syötävää, toinen hakee juotavaa ja kolmas tarjoaa ihastuttavan seuransa muuten vaan. Neljännen, viidennen ja kuudennenkin oven takana asuu mukavia ihmisiä, joiden kanssa vaihtaa sananen silloin tällöin. Taiteilija, vaikuttaja-kirjailija, yksityisetsivä, hoitotyötä tekevä, rakennushommissa oleva ja yksi, jolla on ihan omannäköisensä tie. Tunnen oloni onnelliseksi ja itseni etuoikeutetuksi. Pieni kylähullu minussa irvistää siitä irvailleelle. Yhteisöllisyys on sopivissa määrin ihana asia.  

 

Mutta tästä punatiilisestä naapuristani, jota tälläkin hetkellä katselen. Tehdas liittyy olennaisesti edelliseen kirjoitukseeni. Kuten niin usein, yksi asia johti yhteen ja se sitten toiseen, niin tässäkin tapauksessa. Purkutuomiotaan odottava huvila johti minut tehtaalle, joka suurimmaksi osaksi kai puretaan kohta sekin. Julkisivu ja pohjoispääty pitänee edelleenkin säilyttää, loput rakennettaneen uusiksi. Asuntoja etuseinän tällä hetkellä peittävä lakana kertoo siihenkin tulevan, ja aivan hyvä niin, asuttuna talot tuntuvat pysyvän kunnossa ja ehjinä. Alkuperäisen tehdasrakennuksen ränsistyneet rakenteet ovat ilmeisesti nykymääräyksille liian heikot. 

Kiertelen rakennusta. Katselen sitä ensin ylhäältä rinteen päältä, sitten sivusta, sen jälkeen välistä ja lopulta ihailen sen etuosaa läheltä ja kaukaa. Tämäkin vanha rakennus tuoksuu hyvältä. Vanhalta. Kahden rakennuksen väliin jäävässä kapeassa ja osittain romahtaneessa käytävässä on viileää, kylmä melkein. Ovet ovat lukossa, ikkunat tukossa ja piipun päällä - kasvaa koivu. Avoimia, levyttämättömiä ikkunoitakin on. Kurkistan sisään yhdestä sellaisesta ja nautin sen takana avautuva tyhjän, vaalean tilan betonisesta tuoksusta katselessani tilan takaseinään maalattua osittaista kuvaa ruutuikkunasta. Viimeisinpinä vuosina rakennus on toiminut taiteilijoiden ja erilaisten pienyritysten työtiloina.

 

 

 

Ränsistyneenäkin isoine ikkunoineen kokolailla kaunis tehdasrakennus on valmistunut keskellä jatkosotaa vuonna 1942. Sen on suunnitellut, tittidii, kukas muu kuin Bertel Strömmer, mies monen tamperelaislempparini takana. Strömmerin kynästä ovat lähtöisin muiden muassa Hotelli Tammer, linja-autoasema, Tuulensuun talo, Rauhaniemen kansankylpylä ja Huberin talo. 

Itse yritys, Näsijärvi Pappfabriks ab, sittenmmin Näsijärvi Oy, on perustettu jo vuonna 1884. Perustajan kuoltua vuonna 1903 sen osti itselleen lehti-ilmoituksen perusteella ilmeisen edullisesti insinööri Knut Sumelius, se Sumelius, joka mainitaan tehtaan takana vielä sijaistevan joskus valkoisena hohtaneen Breitensteinin puuhuvilan rakennuttajana. Sumeliuksen jälkeen tehdasta ehti johtaa ainakin Santalahden höyrysahan työnjohtaja ennen vuotta 1933 ja Breitensteineja, ensin isä-Rafaelia ja sittemmin poika-Stigiä.  

Breitensteinien aikaan tehdas sai nykyisen laajuutensa ja muotonsa. Tai oikeastaan vieläkin isomman muodon. Pahvitehtaan etualalla olleet matalat osat on purettu jo aiemmin. Vanhojen valokuvien perusteella Näsijärven rantaviiva on ollut aivan tehtaan edessä, ehkä nykyisen Rantatien tienoilla ennen Paasikivi-Kekkosta, tehtaan takana junanrata menee niin lähellä, että melkein takaseinää viistää. Tavaraa jyrkässä rinteessä sijaitsevalle tehtaalle on rautatieltä purettu ja sieltä lastattu tehtaan yläkerroksista radalle kulkevan betonisen lastaussillan kautta.

Postikorttityylisten kuvien perusteella tehdas näyttäisi olleen valkoiseksi rapattu. Mitä ihmettä? Voiko olla? Voiko rappaus muka niin kokonaisvaltaisesti ajan kuluessa vaan kadota? Ei kai. Niin lyhyen ajan kuitenkin. Tulee mieleeni kreikkalaiset temppelirauniot, ne, joista voisi päätellä temppeleiden olleen valkoisia. Vaikka temppelit olivat alunperi ilmeisesti kirkkailla väreillä ylt'ympäriinsä koristeltuja. Mitä, jos kaikki rakastamani tamperelainen punatiili onkin vain... fuulaa, eikä täällä ole entisaikaan näyttänyt ollenkaan tältä! Ehkä kortteihin on vaan haluttu kaunistella asioita, joita silloin ei ole pidetty kauniina. Tai sitten näkemäni kuva on jostain toisesta tehtaasta. Hyvin samannäköisestä vain.

 

 

Pahvitehtaan viimeiset koneet hiljenivät vuonna 1988, kun Näsijärvi Oy hakeutui Santalahden tehtaan osalta konkurssiin. Tehdas oli vielä 70-luvulla ollut Suomen suurin matkalaukkujen valmistaja. Laukkujen lisäksi siellä valmistettiin lakkien lippapahvia, rautateiden lippupahvia, kansioita, mappeja, pahvisia sairaanhoitovälineitä sekä sähköeristyspahvia ja pahvia mm. auto- ja kenkäteollisuuteen. 80-luvulla, jolloin yhä hyvin käsityövoittoisella tehtaalla oli töissä 90 henkilöä, yli puolet tuotannosta meni vientiin. Enimmillään tehdas on eri lähteiden mukaan työllistänyt 250 ihmistä.

Vesa Laitisen Aamulehteen kirjoittamassa Perilliset-sarjan 19. osassa kerrotaan Breitensteinien tarina ja tehtaan viimeisten vuosien maailmanpoliittinen tilanne varsin seikkaperäisesti ja nimiä vilisten. Laitisen tekemien haastattelujen mukaan kenkien valmistuksessa käytetty pahvi pitkitti tehtaan vääjäämätöntä kohtaloa jonkin verran ajan ajettelua siitä ohi ja muovin jo korvattua pahvin matkalaukkujen materiaalina.

Se, mikä minua kuitenkin kaikkein eniten kiehtoo, on tavalliset päivät. Perustiistait ja -torstait tehtaalla, ihmiset siellä, ei niinkään se, kuka mitäkin on milloinkin omistanut tai keneltä osuutensa ostanut. Vaikka onhan siinäkin oma viehätyksensä nähdä, miten pienet piirit ovat jo silloin olleet. Tavallisista päivistä vaan valitettavasti jää niin vähän jälkipolville. Tuskin mitään siitä, mitä on miettinyt se ihan tavallinen työntekijä, joku, joka jossain tehtaan kuudesta kerroksesta on saleissa töitään 50-luvulla tehnyt. Millaisia työtehtäviä, miten johdettuja, mitä töitä tehdessä on sattunut ja tapahtunut?

Jälleen kerran huomaan huokaavani sen saman huokaukseni, sen, jonka olen huokailllut niin monta kertaa aikaisemminkin: kunpa seinät osaisivat puhua! Kuiskata ja kertoa niin kauan, kun ovat vielä pystyssä. Siihen saakka jatkan niiden tuijottelua parvekkeella istuessani ja koetan kuvitella aamuisin tehtaalle kulkevien ihmisten askeleet ja ajatukset Amurin ja Pispalan työläiskortteleista Santalahteen kiirehtiessä. Silloin se oli jo Santalahti kai. Rantakylä se joskus ennen oli, mutta mistään en löydä tietoa milloin nimi on vaihtunut. Millaiset kengät naisilla on ollut jaloissaan, millaiset hatut vai oliko hattuja ensinkään. Kaikkea sitä ihminen miettii.

Mutta jännää sekin, että 1800-luvulle asti Santalahti oli asumaton ja rakentamaton alue, sen maasto ja maaperä kun olivat viljelykseen kelpaamattomia. Teollisuutta tälle kapealle kaistaleelle alettiin rakentaa tuon vuosisadan lopussa höyryvoiman vapautettua tehtaat koskesta. Täyteen rakennetussa keskustassae ei tehtaille ollut tontteja enää tarjolla. Rantatie rakennettiin vasta, kun rantaa alettiin täyttää 50-luvun lopulla, sitä ennen rantaviivan tuntumassa sijainneille tehtaille kuljettiin Tipotien kautta vuonna 1895 valmistuneen rautatien yli. Paasikivi-Kekkonen on nuori, vasta 1980-luvun tulokas.

Ps. Löysin tutkimusmatkallani kirjasta revittyjä sivuja. Vielä on selvittämättä mistä niteestä ne ovat ja miltä ajalta tuo kirja on peräisin. Tuoksu on vanhahko, mutta pelkään, ettei nekään ihan sinne 50-luvulle saakka yllä.

Seikkailu Santalahdessa

Tykkään kuvitella kaikenlaista. Ja kuvittelenkin, silloinkin, kun en haluaisi. Vahingossa tai alitajuisesti tai mitä se sitten lieneekään, kun tarinat kuiskivat talojen nurkilta, maahan pudonneista ostoslistoista ja ohiajavien autojen rekisterikilvistä. Ne seuraavat kannoillani ja välillä tempaavat mukaansa hyvinkin voimakkain ottein, jos annan niiden tulla. Vähän pöpi. Omalaatuinen ainakin. Kylähullu, niinkin minua kerran kutsuttiin. Aluksi kepeänä vitsinä, asianmukaisesti mitään ilkeää tarkoittamatta tietenkään. Mutta ei niin pientä vitsiä, ettei totta toinen puoli. Vasta ihan viime vuosina olen osannut antaa mielikuvitukselleni arvon, nimittää sitä kyvyksi vian sijaan.

Onneksi muutkin kuvittelevat. Paitsi kuvitella, tykkään myös lukea toisten kuvitelmia. Yksi viimeaikojen suurimmista ahaa-elämyksiäni on ollut Pätösen perheen tarina, joka sijoittuu Tampereelle, alueelle, johon vuosi sitten muutin. Mitenkö minä heidän matkaansa jouduin? 

Kerroin aiemmin keväällä neuvotteluhuoneista, joita työpaikallani alkuvuodesta nimettiin. Moni noista neukkareille nimensä antaneista pirkanmaalaisnaisista olivat ennestään tuttuja ja heidän työnsä tiesin, mutta Eila Pennanen piti googlata. Nimenä toki oli tuttu hänkin, ja tunnettu hänen työnsä kirjailijana. Pennanen oli tuottelias romaanikirjoittaja ja novellisti ja maineikas suomentaja, joka kirjoitti myös näytelmiä, radiokuunnelmia, esseitä ja nuortenkirjoja. Mutta mitä? 

Pennasen tuotantoa skrollatessani huomioni kiinnitti Santalahden aika. Santalahden! Minun Santalahteni! Lähdin siltä istumalta kirjastoon ja sain kuin sainkin varastokappaleen lainaksi. Ja ahmin sen kokonaan saman viikon aikana vielä. Ihanan hidastempoinen, jotenkin rauhoittava, hektistä arkea tasapainottava teos.

Romaani kertoo tarinan 1910-luvun Tampereesta ja Santalahteen, kauas kaupungista ja entisestä asuinpaikasta Kaijakanmäellä muuttaneesta Hilma Pätösestä. Hilman mies Hugo on vaihtanut työtään ja lähtenyt konttoristiksi tutun, nopeista liikkeistään tunnetun bisnesmiehen perustamaan kaulus- ja kalvosintehtaaseen, joka oli perustettu Santalahteen konkurssiin ajautuneen oluttehtaan paikalle. Jumalan hylkäämään kolkaan, jossa rakennukset olivat vähän vinksallaan, ja jossa haisi mädäntyvä mäski, kummittelikin ehkä. Mutta vuokra oli halpa ja rahasta Hugo oli tarkka.

Kirjan tapahtumaympäristö on osittain tosi. Pankinjohtaja Dahlfeltin (jos muistan nimen oikein) esikuva löytyy tosielämästä Idman-nimellä. Ja Kuninkaankadulle uuden talon rakennuttanut kauppias Varonen on tainnut oikeasti olla Tirkkonen. Balkaninruutitynnyri ja mahdollisesta sodasta Tampereellekin kantautuvat uutiset luovat ajankuvasta hyvin todentuntuisen. Kirjat, joita työväenluokasta ponnistaneiksi koulujakäymättömiksi verrattaen sivistyneet Pätöset iltaisin lukevat mielellään, ovat oikeita. Googlaamalla löytyy niin August Strindbergin Avioliittoja kuin paheellisempiakin niteitä. 

Montaa vanhaa rakennusta ei Santalahdessa enää ole jäljellä, mutta muutama on, ainakin hetken vielä. Yksi niistä saattaa olla kirjassa esiintynyt valkoinen huvila, kuvitteellisen kaulus- ja kalvosintehtaanjohtaja Arthur Kaakkurin ja hänestä velkoihin ajautuneen miehen epäonnistuneen itsemurhayrityksen jälkeen skandaalimaisesti eron ottaneen Sylvi-rouvansa asunto. Tuon huvilan salissa Hilma ja Sylviaksi itseään kutsuttavaksi haluava tehtailijan rouva puhuvat ihan samanlaisia parisuhdeasioita kuin me naiset tänäkin päivänä.

Valkoinen maali on 1900-luvun alussa rakennetusta Breitensteinin huvilasta jo aikaa sitten karissut. Huvilan lienee alunperin rakennuttanut insinööri, pahvitehtaan omistaja ja tekninen johtaja Axel Sumelius omaksi asunnokseen, mutta elämään jäänyt nimi rakennuksella on vuonna 1919 pahvitehtaan johtajana aloittaneelta ja talossa sittemmin konttuuriaan pitäneeltä Rafael Breitensteinilta. 

Aika paljon saa käyttää mielikuvistustaan, että nykyisessä kunnossaan lähes pystyyn lahonneen lautakasan saa Pätösten päivien loistoon. Mutta kyllä sen saa. Lakinlippapahvia, rautateiden lippupahvia sekä matkalaukkuja ja sähköneristyspahvia vuoteen 1988 saakka valmistaneen vanhan pahvitehtaan vieressä sijaitseva huvila on jäänyt Santalahteen rakennettujen kerrostalojen taakse piiloon. Se on suojeltu. Yhteen Santalahden vanhimmista rakennuksista on kaavailtu yhteisöllisiä kerho- tai alueen asukastiloja, jopa yleistä saunaa. Tiedä sitten mikä niistä toteutuu. Vai palaako koko ulkonäköönsä nähden yllättävän kuivalta puulta, ei niinkään homeelta tai kosteudelta, tuoksuva huvila ennen kuin sinne saakka päästään... 

Rautatien ja kerrostalojen välissä niin ikään sijaitseva aikalainen, Villa Enqvist, sen sijaan on huippukunnossa. Arvioiden mukaan vuonna 1880-luvulla rakennettu keltainen villa on kunnostettu asunnoiksi jo 1990-luvulla. Jännä, että tämä toinen piti jättää tyhjilleen ja hoitoa vaille.

Siinä missä Pennasen Santalahden Himmu vihasi Näsijärven jäätävää tuulta ja koki asuvansa kaukana sivistyksen ulottumattomissa, minä rakastan Nässyn vinkkaa ja sen viilentävää vaikutusta. Etenkin kesällä. Harjun toiselle puolelle Tahmelaan oli Pätösten aikaan pitkä ja vaikeakulkinen matka sinnekin. Nykyiset santalahtelaiset kipaisevat Pyhäjärven rantaan iltalenkeillään ihan huvikseen. Kaupunki on kasvanut, keskusta on ihan vieressä, ja entinen tehdasalue laajentunut tunnelityömaan louhintajätteen ansiosta järvelle. Rantapuisto on kaunis. Ensisyksynä 110 vuotta sitten käytettyjen isvossikkakyytien sijaan keskustaan pääsee jalkapatikan lisäksi ratikalla. 

Kun katson parvekkeeltani loputtomana rakennustyömaana näyttäytyvää Santalahtea ympärilläni, voin kuvitella osan siitä, mitä Pätösen Hilma ehkä näki kaivatessaan Laukontorin laidan kerrostaloasuntonsa hienostuneisuutta ja varustelutasoa. Vaikka hevostalleja ja mäskikaatopaikkoja täällä ei enää ole, eikä niitä tehtaitakaan, vain rangat, jotka menneisyydestä on jäljellä.

Santalahden aika on neljäs osa Eila Pennasen lopulta kuusiosaiseksi päätynyttä Pätösten perheen tarinaa, joka alkaa Hilman nuoruudesta kirjassa Himmun rakkaudet ja päättyy siihen, kun Aila, Hilman nuorin lapsi, on vanha nainen. Pennasen esikuva Hilmalle on ollut hänen äitinsä, Eila itse on kahdessa kirjoista kuvattu Aila, joka viimeisessä osassa on kirjailija Marjatta, omista lapsistaan vieraantunut, kolmeen kertaan eronnut, väsynyt ja yksinäinen. Todellinen esikuva kirjoissa esiintyvälle huikentelevaiselle Ainolle on Eilan täti Ain’Elisabet. 

Sarja oli alunperin Tampere-trilogia, joka Koreuden tähden -osan jälkeen päättyi Tuomiokirkossa olevasta Hugo Simbergin maalauksesta nimensä saaneeseen Ruusuköynnökseen vuonna 1973. Pennanen kuitenkin palasi Hilman tarinaan 13 vuotta myöhemmin Santalahden ajassa, Kulmatalon perheessä ja vuonna 1990 julkaistussa Tyttölapsessa. 

Kolme ensimmäistä osaa ostin itselleni äitienpäivälahjaksi tänään Lukulaarista, kolme viimeistä hain kirjastosta lainaan - varastokappaleina nekin.

Ps. Jos janoat Tampereelle sijoittuvaa luettavaa, poimi vinkit täältä.

Pps. Huvilan suojelustatus ollaan poistamassa ja rakennus saamassa purkutuomion. Liian huonossa kunnossa. Lisäksi säilytystoimenpiteenä takaseinän paljaille hirsille aikanaan tehty pikisively sisältääkin syöpävaarallisia aineita eivätkä ne ole pelastettavissa. Myös alueen loput vanhat tehtaat puretaan julkisivuja lukuunottamatta samasta kuntoisuussyystä. 

Kattohuopatehdas ja moneen kertaan palanut Enqvistin paperitehdas purettiin jo aiemmin. Samoin Santalahdesta ehti  aiemmin palaa kolme pienempää suojeltavaksi aiottua puista asuinrakennusta, Paasikosken talo sekä Tukkilaisten talo, jotka edustivat Pispalan rantakylän vanhaa osaa.

Kirsikankukkien aikaan

 

Kirjoitin tämän viikon maanantaina päivätyössäni asiakkaan mainosartikkelia, ja kuten niin usein ennenkin, kävi tälläkin kertaa niin, että innostuin aiheesta enemmän kuin ehkä olisi ollut tarpeen. Olen nauranut ystävilleni, että kirjoitan mainoksia itselleni. Lukijat innostukoon niistä siinä sivussa sitten, jos innostuvat.

 

Jäin kirjoitustyöni lomassa fiilistelemään kevättä ja kirsikoita ja japanilaisten rakkautta kukkivia kirsikkapuita kohtaan. Ja kun työpäivä oli tehty, lähdin etsimään kirsikkapuita Tampereelta. 

 

Hanami on yksi vuoden isoimmista juhlista Japanissa. Tarina kertoo, että kukkivien puiden ihastelu on kulkeutunut Japaniin Kiinasta yli tuhat vuotta sitten. 800-luvulla luumupuut vaihtuivat kirsikkapuiksi japanilaisten runoilijoiden ja keisareiden inspiroiduttua niistä muita puita enemmän. 

 

Juhlinnan sisältö yhä tänäkin päivänä on kaikessa yksinkertaisuudessaan kirsikankukkien katselu. Koska kukinnan tarkkaa ajankohtaa ei koskaan tiedä, nuppujen puhkeamista seurataan Japanissa säätiedotusten tapaan uutisissa. Kun nuput aukeavat, ihmiset pakkaavat vaaleanpunaiset eväät koreihin ja rientävät sankoin joukoin piknikeille kaupunkien puistoihin. Perheet, ystäväporukat ja työyhteisöt. Harjoittelijat lähetetään heti aamulla puistoihin varaamaan parhaat paikat pomoilleen.

 

Kirsikankukkajuhla on rantautunut meille Suomeenkin. Helsingin Roihuvuoressa hanami on vuosittain järjestetty tapahtuma. Turussa Aurajoen rantaan on istutettu 200 kirsikkapuuta kaupunkilaisten ihasteltaviksi. Miten Tampereella sitten? Äkkiseltään kuvittelin, että meiltäkin löytyisi puisto, jossa kirsikkapuita olisi. Hatanpään Arboretumissa ainakin. Mutta vähänpä tiesin. 

 

Frenckellin kivetyn aukion reunalla on rusokirsikkapuurivistö, kaunis rivistö onkin. Visit Tampereen mukaan puiden luona käy toukokuisina päivinä kuhina, kun kaupunkilaiset kuvaavat vaaleanpunaisia puita ja itseään niiden vieressä. 

 

Kirsikkapuistoa ei meillä kuitenkaan ole. Paikkaa, jossa kirsikkapuiden alle pääsisi piknikille, voi etsiä Sorsapuistosta, jossa on muutamia pilvikirsikkapuita. Ne kukkivat pari viikkoa rusokirsikkaa myöhemmin, yhtä aikaa helsinkiläisen kirsikkapuiston kanssa. 

 

Kiitos, Sanna! Kollegani ansiokkaasti selvitti asian, kysyi sitä Tampereen kaupungin ympäristösuunnittelijalta asti (Nyt ne kukkivat! Tampereen keskustassa voi ihastella vaaleanpunaista kukkaloistoa Aamulehti 9.5.2023).

Ajelin maanantaina ratikalla Kalevaan ja kävin Sorsapuistossa. Puut, jos niitä siellä jossain on, olivat vielä kukattomia. Samoin puut Kalevan kirkon takana Liisanpuistossa, jos siellä kirsikkaa olisi. En nähnyt. 

Mutta käveleskelin laiskasti kesäisen paahteisessa ilta-auringossa, juttelin siskoni kanssa puhelimessa ja katselin hetken Liisankalliota, laakeaa kiveä, jossa Anni Polvan Tiina-kirjojen tytöt seikkailivat silloin, kun pellot vielä lainehtivat Kalevassa, emännät käyttivät Liisankalliota pyykinkuivatukseen ja lapset leikkipaikkanaan. 

Kävin minä Arboretumissakin. Kiviä katselin sielläkin, löysin vihdoin sen vapaamuurarin haudan, jota joskus haeskelin luettuani ensimmäisen suomeksi julkaistun romaanin, vuonna 1884 ilmestyneen Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa. Historiallinen romaani kertoo toukokuisesta uhrijuhlasta Pyynikillä Piispa Tuomaksen aikaan vuonna 1245. No joo. Se on eri tarina se. Mutta hauska vastakkainasettelu päätyä katselemaan maata ja ikiaikaista graniittia kun taivasta ja vain muutaman päivän kestäviä kukkia piti.

Tänä aamuna töihin Aleksis Kiven katua kävellessäni hymyilin. Totta tosiaan. Jo heti aamusta, ennen kello kahdeksaa, puiden luona oli kymmenkunta kuvailijaa. Yksi kuvattava poseerasi tottelevaisen koiransa kanssa ammattivalokuvaajalle kauniisti puettuna ja laitettuna. Yksi ihasteli kukkaloistoa minulle ääneen kertoen lukeneensa siitä Aamulehdestä ja lähteneensä varta vasten katsomaan. Jääkiekkokisojen avajaisjuhlan jytinä edellisiltana vain metrien päässä kauniista puista ei onneksi saanut kukkia putoamaan. 

Kirsikankukinta kestää vain hetken. Buddhalaisuudessa kirsikankukka, sakura, symbolisoi hyvin osuvasti katoavaisuutta, katoavaa kauneutta. Tarinoiden mukaan samurait pysähtyivät sotaretkillään nauttimaan kukkivien puiden kauneudesta, heille se oli samurain elämän allegoria: nuppuu kypsyy, aukeaa, kukoistaa lyhyen hetken ja putoaa sitten. 

Muutaman päivän päästä, kun mankai, täyskukinta, on ohi, voi Frenckellillä kokea hanafubukin, kirsikankukkasateen. Omanlaisensa kokemus varmaan sekin, mitä ikinä sitten taas tarkoittaakaan. Onnea vaikka, mannaa taivaasta. Tai samuraita pidempää elämää. Tampereen omaa kirsikkapuistoa odotellessani luen Tšehovia.

Ps. Jos innostut kirsikankukkienkatselupiknikille, hyvä vinkki vaaleanpunaista evästä varten on tässä.

Kadonnut kaupunginosa ja kaikki sen kauniit rakennukset

Sulje silmäsi hetkiseksi. Kuvittele paahteisen kuuma kesäpäivä 130 vuotta sitten. Kuvittele rutikuivan, metsäisen maan tuoksu. Varpaiden alla rahisevat havunneulaset. Korkeiden jalavien, tammien ja lehmusten latvuksissa suhiseva tuuli. Pyhäjärven liplattavat laineet, iloisesti laulavat linnut, surisevat hyönteiset ja silloin vielä villinä virtaavan Vihiojan solina. Kokeile nähdä kuvitteellisessa maisemassa herraskaiset puutarhat ja niiden keskellä kohoavat pitsihuvilat. Saloissa liehuvat liput, silinterihattuiset miehet ja pitkähameiset naiset seurustelemassa pienissä pöytäryhmissään. Lapset juoksentelemassa, kisaamassa ja pelaamassa kuka mitäkin pihapiireissään.

Me teimme tänään niin. Kuvittelimme tuon ja kaikenlaista muutakin pienellä kävelyretkellämme kahden ystäväni kanssa Härmälän huvilarannikolla, siellä, missä kaupungin kerma kerran vietti kesiään. "Voi niitä aikoja, kun ylioppilaslakkia pidettiin päässä koko kesä!", ystäväni huudahdi ryteikön keskeltä seistessään katselemassa jään alta juuri kuoriutuneelle järvelle portailla, jotka eivät enää johda mihinkään. Melkein odotin De Brevitate Vitaen ensitahteja seuraavaksi.

Metsola, Jenssen, Hagberg, Enqvist, Kuusela, Pakkala ja Lepola. Tampereen kaupungin kulttuuriraitti esittelee Härmälän huvilarannikon historiasta seitsemän kohdetta muutamin maalailevin lausein. Mielikuvistusta raitilla tarvitaan, sillä huviloista, joita ilmeisesti on ollut enemmänkin, on oikeasti olemassa enää tuo viimeinen, Lepola. Muista on muistojen lisäksi jäljellä vain rauniot: suihkulähteen reinus, aidan tolppia, vesisäiliö, lipputangon jalusta, hyvin valettuja perustuksia ja ne portaat, jotka eivät enää vie mihinkään.   

Jo vuosia sitten luin ensimmäisen kerran tästä kadonneesta kaupunginosasta, Hatanpään kartanon mailla sijainneesta rantakaistaleesta, jonne 1880 ja -90-luvulla muuan muassa sellutehtaan patruuna J. W. Enqvist ja Finlaysonin isännöitsijä, sittemmin valtiopäiväedustaja ja Tampereen Puuvillateollisuus Oy:n perustaja Arthur Sommer rakennuttivat perheilleen kesäpaikat kartanonisäntä Idmanilta vuokraamilleen tonteille. 

Huvilanomistajien nimilista jatkuu komeana: Suomen Trikoon toimitusjohtaja Harald Jensen. Apteekkari, rohdostehtailija Uno Hagberg. Konsuli J. V. Blom. Kultaseppä, teollisuusneuvos Kustaa Hiekka. Senaattori Ossian Wuorenheimo. Varatuomari Gustaf Viktor Cajanus. Kauppaneuvos Rafael Haarla. Ensikerrasta saakka tuo paikka on kiehtonut mieltäni, palannut ajatuksiin aina aika ajoin. En vaan ole aiemmin saanut aikaiseksi lähteä kävelylle, en, vaikka aikanaan pelasimme useinkin rantalentistä Härmälän hiekkakentällä kaveriporukalla. Nyt, pitkänä vappuviikonloppuna, oli vihdoin oikea hetki. 

    

Kirsikkapuita, sembramäntyjä ja kasvihuoneita, suihkulähteitä ja uimahuoneita. Pitkät laiturit, päivittäiset höyrylaivayhteydet Laukontorille. Maanviljelijät, torpparit ja työläisten lapset, jotka tulivat Härmälän rantaan, nykyisen Talvitien päähän, myymään marjoja ja rapuja huviloiden tarpeisiin ja tarjoamaan apuaan lastenhoitoon, puutarhojen ylläpitoon ja pieniin kunnostustöihin. Talvitien ranta oli ainoa paikka koko kaistaleella, johon rahvaalla oli pääsy. 

Hymyilen miettiessäni, miten Härmälässä herrasväki koki olevansa maalla. Vaikka kaupunki siintää, ihan niin kuin siinsi silloinkin, järvenlahden toisella rannalla, oli se siihen aikaan kaukana. Maailma muuttuu. Kohta ratikalla pääsee keskustasta muutamasssa minuutissa Härmälään ja Pirkkalaankin saakka.

Huvilarannikko on noin kolme kilometriä pitkä ranta-alue, joka Hatanpään Arboretumista poispäin kävellessä alkaa Vihilahden perukasta ja päättyy Pirkkalan kunnan rajalle Härmälän ojaan. Härmälässä on paljon vanhaa, iso puutaloalue ja entinen lentokenttä, eikähän Härmälänrannan metsikössä polkuineen mitään vikaa sellaisenaankaan ole. Mutta ne huvilat! Hoitamatonta risukkoa ja keväisenmutaista ryteikköä katsellessa en voi olla miettimättä mitä niille tapahtui.

Rannan kauniit puurakennukset selvisivät sisällissodasta ehjinä, vain yhden kanalan kerrotaan palaneen. Mutta kun suuren kavalluksen jälkeen kaupunki lunasti pankinjohtaja Idmanilta Hatanpään maat itselleen, jäivät huvilat ränsistymään. Osa niistä muutettiin sotasairaaloiksi, lastenkodeiksi ja kouluiksi, osa lahosi paikoilleen käyttämättöminä 1960-luvulle tultaessa. Toiseksi viimeinen pystyssä ollut huvila, Kuusela, joka viimeiset ajat oli kaupungin vuokratalo, paloi maantasalle vuonna 1987. Sen paikalle rakennettiin huvilan nimeä kantava vanhainkoti. Pakkalan pellot ovat leirintäalueena. Tielle saakka mökeistä kantautuva homeenhaju ei todennäköisesti ole tarkoituksellinen muistutus pystyynlahonneen huvilan historiasta, vaikka sarkastisesti saakin hymähtämään. Kohta ei leirintäaluettakaan ole. Kerrostalot tulenevat komistamaan tätäkin paikkaa.

Surullista. Harmillista ja todella valitettavaa. Suututtavaakin jotenkin. Meillä melkein voisi olla oma historiallinen huvilakaupunginosamme, Helsingin Linnunlauluun verrattavissa oleva kaikille kaupunkilaisille avoin kävelykohde, jossa joku huviloista voisi toimia kahvilana! Voisi. Melkein. Mutta ei sitten ihan kuitenkaan. Onneksi voimme lukea tarinoita Härmälän huvilarannikosta Juhani Hildenin kirjoittamasta historiikista.