Syksy on tullut. Kukista sen näkee, siitä, että niitä ei enää ole. Vain muutama sitkeä sinnittelijä keltaisiksi ja ruskeiksi muuttuvien lehtien keskellä. Pimeä hiipii iltaisin aina vain aiemmin, eikä enää tarvitse miettiä voiko kynttilöitä sytyttää nauttiakseen tunnelmasta. Ikkunoistani näkyvä järvi katoilee aamuisin, välillä katoaa myös Näsinneula ja kuulemma koko TAYSkin. Tämän viikon maanantaina sumu ei haihtunut aamutuulten myötä, se jäi leijumaan kaupungin ylle koko päiväksi. Sumu ja kevyt suihkepullosade.
Harmaisiin päiviin, näihin ensimmäisiin, on vaikea löytää valoa mistään. Ne kietovat ihmisen helmoihinsa kokonaan ja vetävät mielen maahan. Lenkkeily kuulemma auttaa matalaan mieleen. Jeah, right, minä ja lenkkeily! Kauniilla kengillä Hämeenkatua ehkä, se saattaisi toimia. Siitäkin huolimatta, että asun Tampereen kehutuimpien lenkkeilymaisemien juurella. Ja hauskutinhan minä toukokuussa tiimikavereitani osallistumalla yritysmaratoniin, viestimaratoniin, juoksemalla yhden kierroksen sijasta kaksi! Kahteentoista minuuttiin ensimmäisen kierroksista, kelpo tuloksen Cooperissa ikäiselleni ei-kunnostaan huolehtivalle naiselle, joka loikkii vähintään seitsemän sentin koroissaan vain silloin, kun on myöhästymässä junasta, siitä viimeisestä, jolla pääsee kotiin. En koskaan tule unohtamaan sen konduktöörin ilmettä, joka Porin asemalla nojasi junan oveen kelloaan katsoen ja naurahti minun turhaan pitäneen niin kovaa kiirettä. Jäi vielä 47 sekuntia kuulemma. Silloin veri maistui suussa Porista Karkun kohdille saakka. Yritysviestimaratonin seurauksena menetin molempien etuvarpaideni kynnet - heinäkuussa. Siihen saakka ne sulostuttivat kesävarpaitani mustanvioletteina...
Koska maanantaiaamu oli suorastaan synkeä, tuli Whatsapp-ryhmissäni ruodittua sekä ystävieni että sisarusteni kesken kouluvuodet ja siinä sivussa muutama opettajakin syljeskellen sappea suuntaan jos toiseen. Vähiten osakseen siitä sai heistä yksi, häntä kutsuin vain inkvisiitioryhmän jäseneksi näin 23 vuotta ylioppilaaksi kirjoittamiseni jälkeen. Hän oli lempiopettajani, se, joka ruokki rakkauttani historiaan ja tarinoihin. Illalla sain kuulla opettajan siirtyneen ajasta ikuisuuteen. Tottakai juuri tänä harmaana ja haikeana maanantaina. Juuri, kun olin muistellut aivan hyviä kouluvuosiani - pahalla! Ehkä hän tiesi kuitenkin. Meillä oli monta hyvää, itseasiassa unohtumattoman mahtavaa keskustelua Rooman historiasta, Mariuksesta ja Sullasta, heidän välisestä suhteestaan ja sitten keskiajan pissapottakulttuurista. Järjettömän innostavia ja innostuneita väittelyitä, joista hän kertoi pitävänsä. Olkoot mullat keveitä hänelle.
Mutta se lenkkeily. Onneksi ystäväni pitävät huolta hyvinvoinnistani ja toimittavat ovelleni tai tulevat hakemaan sieltä mitä omituisimpiin seikkailuihin. Vaikka aina sanotaan, ettei sellaista tapahdu, ettei kukaan kotiin tule sitä ja tätä tuomaan tai mihinkään ketään hakemaan. Mutta tulevatpahan vain, lenkkeilyseuraksi muun muassa.
Niinpä kiipesimme Näsijärven rannasta ylös harjulle vieretysten askeltaen kuulumisia vaihtaen, ohitimme pienen punaisen museon, Runotytön koulun ja Café Pispalan terassin, ja laskeuduimme harjun toista puolta alas toisen järven rantaan. Juttelimme ja kävelimme vailla päämäärää tai varsinaista reittisuunnitelmaa. Ja päädyimme historiaan. Pispalan historiaan. Lähteelle, joka monessa tarinassa mainitaan, mutta jota en koskaan ole oikeasti nähnyt. Mika Kaurismäen 80-luvulla Pispalassa kuvatussa Klaani -elokuvassakin se on, siinä, missä on Juice Leskisen sanoittama hieno biisi. Aamu yössä aistein avoimin...
Mutaisenruskeasta lammesta, joka alkaa ei-mistään ja laskee kahden eri ojan kautta Pyhäjärveen, on lähteen reunalle kiinnitetyn muistomerkin mukaan koko harju saanut juomavetensä 60 vuoden ajan vielä 60 vuotta sitten. Varmaan paljon ennen sitäkin, sillä lähde tuskin on yhtäkkiä paikalleen vuonna 1906 päättänyt putkahtaa. Vielä 60-luvulla iso lähde on aikalaiskuvausten perusteella ollut kirkasvetinen ja raikas.
Nojailimme ystäväni kanssa sillan kaiteeseen ja surimme lähteen sumeutta, mutta hetken päästä hymyilin leveästi, lähes virnistäen, kun näimme laskuojalla miehen reppuineen ja pulloineen, joita hän pienestä putouksesta täytti. Oli täyttänyt kuulemma jo useamman vuoden, eikä koskaan sairastunut vedestä. Jotkut ovat fanaattisempia kuin minä. Vielä valmiimpia vaalimaan palasia menneestä tässä päivässä.
Hakiessamme lenkkiimme vauhtia Tahmelan rannasta ennen Pispalan pitkiä portaita takaisin harjun päälle, muistin yhtäkkiä sen talon, josta joskus kuulin, ja jota olen käynyt aiemminkin katselemassa. Tumman puhuva, ylikasvaneen, villiintyneen pihan ympäröimä, synkeännäköinen tölli, kuin tehty tällaiseen säähän. Katto, joka kaipaisi kipeästi korjausta ennen kuin mitään vakavaa tapahtuu. Sellaista vakavaa, että papereihin kirjattaisiin korjaamismahdottomuus, suojelupäätös pyörrettäisiin ja talo päätettäisiin purkaa. Tämäkin talo.
Tuo talo on Tahmelan torppa. 1870-luvulla rakennettu ja tiettävästi vanhin asuintalo koko Pispalassa. Yksi niistä Tampereella vielä jäljellä olevista yli 100-vuotiaista taloista, joista 98 prosenttia on jo menetetty.
Hirvikadun ja Selininkadun kulmassa olevalle torpalle on vaikea löytää tarinaa. Siitä ei kerrota oikein missään oikeastaan mitään, mutta siinä se silti vielä seisoo. Torppa on kuulunut aikanaan Pispan talon maihin, ja antanut nimensä koko harjun Pyhäjärven puoleiselle kaupunginosalle. Samalla tontilla torpan kanssa sijaitsee vähän myöhemmin rakennettu mansardikattoinen huvila. Osa torpan tontista on nykyisin puistona olevaa vanhaa omenatarhaa.
Yhden löytämäni tarinan mukaan torpan rakensivat ja siinä asuivat Loviisa ja Heikki Tahmila. Heidän poikansa putosi Tammerkoskeen Finlaysonin padon rakennustyömaalla ja hukkui vuonna 1899.
Tahmelan torppa, ja sen mukana itseasiassa koko nykyinen Tahmela, jäi asumattomaksi vuonna 1890, näiden syrjäseudun sitkeiden torppareiden lisäksi kun muita asukkaita ei alueella ollut. Muutamaa vuotta myöhemmin sinne palattiin, ja palattiinkin sitten kunnolla.
Kasvavaan tehdaskaupunkiin virtasi työvoimaa maaseudulta kaikista ilmansuunnista ja työläiset tarvitsivat asuntoja. Kun kaupungista ei niitä tarpeeksi löytynyt, nousi töllejä ja mökkejä Tampereen rajan ulkopuolelle Pohjois-Pirkkalaan (nykyisen Nokiaan) kuuluneen harjun rinteille sinne tänne ja niin tiiviisti, ettei joka välistä mahtunut edes kävelemään. Kun asemakaavaa ei ollut, ei hökkeleillä ollut järjestystä tai sääntöjä, niitä rakennettiin miten taidettiin, niistä materiaaleista mitä saatiin, ja huoneita taloista ja pihavajoista vuokrattiin kenellä huoneentarve oli.
Luojan palikkaleikki korkealla moreenipenkereellä, niin pispalalainen kirjailija Lauri Viita on kotinurkkiaan kuvannut. Viidan vuonna 1950 julkaistu romaani Moreeni kertoo palan 1920-luvun Tampereen teollisuushistoriasta ja Pispalan rakentamisesta värikkäin ja nokkelin sanakääntein.
Historiaa, kuulumisia, tarinoita menneestä ja tästä päivästä. Se oli hyvä lenkki. Ystävät ovat ihania, he muistuttavat olennaisesta, vievät takaisin juurille ja saattelevat lempeästi oikeille raiteille. Mitä muuta oululaiset Tampereella voisivatkaan.
Ehkä ensi yönä näkyy tähtiä. Tai sitten seuraavana.
