tiistai 31. joulukuuta 2013

Lapsille ja lapsenmielisille

Joulu kaikkine pienine ihanine juttuineen on sitä aikaa, kun aikuinenkin saa heittäytyä lapseksi jälleen ja unohtaa aikuisen maailman säännöt ja jäykistävät rajoitukset. Joulunajan vapaapäivinä on ihmisellä aikaa vain olla, pelata pelejä ja leikkiä leikkejä, viipyillä niissä pienissä tavallisissa hetkissä, joista jää parhaat muistot pitkäksi aikaa. Aikaisin hämärtyvät talvi-iltapäivät rauhoittavat ja hidastavat. Kun ei ole kiire, pienet tärkeät asiat pääsevät oikeuksiinsa niin aikuisten kesken kuin koko perheen voiminkin.


Tampereella kiireettömään ulkoilmatouhuiluun lasten kanssa on tarjolla kaksi toisistaan poikkeavaa vaihtoehtoa, joiden erilaisuus entisestään vaan korostuu illan tullen. Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen Satupuu -lorukirjaan perustuva leikkipuisto avattiin marraskuun puolessa välissä. Omassa rauhassaan Näsikalliolla historiallisen Villa Milavidan naapurina sijaiseva vekkulin pohjapiirroksen omaava puisto on mielikuvitusta ruokkivine mäkineen ja tunnelmallisine valoineen täydellisen satumainen, taianomainen jotenkin. Puiston ääreen pysähtyy, sitä haluaa hengittää, katsoa tarkemmin, tuntea sen kokonaan. Ylhäällä Hämeenpuiston päässä on hiljaista, muistoille ja ajatuksille on siellä tilaa.

Omasta lapsuudesta tuttujen lorujen hahmot, Herra Piipoo, Jaakko Vaakko Vesirotta ja Surullinen Siili tervehtivät puistossa kulkijaa. Maahan kaivetut trampoliinit ja pyöreän malliset liukumäet houkuttelevat kokeilemaan leikkimistä, ihan vähän vaan, kyllä aikuisennakin saa. Villakangastakin helmat ylös ja pitkien nahkasaappaiden korot koholle, ei hämärässä kukaan näe, kukaan ei katso pahasti, jos ihan vähän kokeilee.


Tamperelainen Kirsi Kunnas, Eppu Normaalin poikien äiti, on ollut kujeellinen kirjoittaja vuonna 1956, kun Tiitiäisen Satupuu ensimmäisen kerran julkaistiin. Aikaansa edellä oli rouva, tai sitten kokonaan ajaton - mikään Tiitiäisen viehätysvoimassa ei ole muuttunut, vaikka kirjasta on sittemmin otettu painoksia jo 37. Oma isäni muistaa ulkoa Jansmakko Erikoisin, Perunakattilan ja Humpan ja Pompan vauhdikkaat runot, niiden tahtiin vietettiin rentoja lauantaipäiviä 30 vuotta sitten Oulussa. Samat runot raikaavat tänä päivänä lontoolaisessa kodissa, kun lapsuuden ystäväni 1-vuotias tytär sai syntymäpäivälahjakseen oman kappaleensa kirjasta. Kuinkahan britti-isän kieli taipuu Herra Piipoon mahtipontisiin taikoihin vespalla ajellessa?

Toinen omasta lapsuudesta tuttu tamperelainen on Pikku Kakkonen. Tuo rakastettu lastenohjelma on myös saanut oman maamerkkinsä tähän kaupunkiin, itse asiassa niin keskelle sitä kuin keskelle on vain mahdollista saada. Koskipuistossa sijaitsevaa puisto on ollut paikallaan jo vuodesta 1992, sitä kunnostettiin, laajennettiin ja uudistettiin alkuvuonna, nyt puisto näyttääkin värikkäältä ja modernilta uudenlaisine ääniohjattuine leikkirakennelmineen.


Pikku Kakkosen puisto on ruuhkainen ja täynnä elämää, siellä riittää aina leikkijöitä, enkä ihmettele sitä yhtään. Keskustassa ei liian monta paikkaa lapsille ole tarjolla. Vaikka kaikilta osin en ultrauudenaikaisesta, villistä ja vauhdikkaasta leikkiparatiisista tykkääkkään, tykkään siitä, että sieltä löytyy kaiken ikäisille lapsille jotain omaa. Ja tykkään siitä, että uudistuksen myötä tv:stä tutut hahmot kurkistelevat puiston riemukkaan värisissä nurkissa, ne kaikki piti ennen kuvitella sinne itse, kun puiston suunnittelijat eivät niitä olleet hoksanneet sinne luoda.


Vuosi 2013 oli ainakin lapsille hyvä vuosi Tampereella. Vuoden viimeisenä päivänä sitä kääntää katseen jo tulevaan. Mitähän kivaa ensi vuosi tuo meille kaikille mukanaan?

perjantai 13. joulukuuta 2013

Happiness is a cup of really good coffee and a book

Vaikka en usko perjantain 13.päivä epäonneen tai tien yli juokseviin mustiin kissoihin, olen taipuvainen uskomaan monenlaisiin pieniin, hyvää lupaaviin merkkeihin, joita tavallisissa päivissä vastaan saattaa tulla. Paitsi Uuden Vuoden tinasta saamaani sulkakynään, uskon myös pakkasen jo tultua yhä kukkiviin piharuusuihin, ikkunalaudalla haarautuneeseen rahapuuhun ja radiosta oikeassa tilanteessa sopivasti tulevan kappaleen sanoituksiin. Juup, aika hassuahan se on, mutta oikeastaan se on vain hauskaa. Pienillä pöljillä jutuilla saa helposti hymyn läheistensä huulille.

Viimeisin tällainen merkki tuli eilen, kun odottelin Herra K:ta töistä pääseväksi ja kävin odotellessani Työväenmuseo Werstaan kaupassa. Myynnissä oli tiskirättejä, sellaisia, joihin on painettu erilaisia kuvia ja ajatelmia, niitä olen ostanut lahjoiksi ja niitä on meillä kotonakin ollut jo monen monta erilaista putkeen. Yksi tekstirätti kiinnitti huomioni ja niinpä minä enempää ajattelematta ostin sen. Happiness is a cup of coffee and a really good book - sen todellakin tiedän, olen ehdottomasti samaa mieltä uuden luutuni kanssa. Mutta sitä en tiennyt, että juuri tämä päivä toisi minulle kupillisen erityisen hyvää kahvia. Luutusta ja sen tekstistä täysin tietämätön Herra K ilmoitti autolle tultuaan hymyillen, että kun meillä ei nyt mihinkään enää ollut kiire, olisi tänään hyvä hetki piipahtaa kahvipaahtimolla ostoksilla.


Käännyttäessä Vaasan tieltä Teivon yrityspuistoon päin Ylöjärven rajalla, tunnistaa nenä auton sisälläkin ilmassa leijailevan kahvin hennon tuoksun. Pysäköitäessä tavalliselta teollisuushallilta näyttävän rakennuksen pihaan, tuoksu voimistuu, vahvasta paahtoaromista tietää, että ollaan tultu oikeaan paikkaan. Mokkamestareiden soikeakyltti hallin seinässä olevan pienen oven päällä vahvistaa asian.

Olen aina ajatellut, tai ennemminkin ollut ajattelematta ja vain jotenkin olettanut, että kahvitehtaat sijaitsevat trooppisissa maissa, siellä kaukana lämpimässä missä kahvipavutkin kasvavat. Paitsi sitten se yksi P:llä alkava paahtimo Helsingissä, se jonka liukuhihnalta tulee tunteella ja tinkimättömällä ammattitaidolla valmistettu suomalainen kahvi. Mutta olen olettanut väärin: Meillä on oma kahvipaahtimo ihan Tampereellakin. Ja kahvin paahto, jauhaminen ja pakkaaminen, se on kaikki käsityötä. Ja kahvipavut ovat oikeasti vihreitä, ruskea väri papuihin tulee vasta paahdettaessa.


Pienestä ovesta Kuukuja 8:ssa sijaitsevaan peltisen harmaaseen teollisuushalliin sisään astuvalle aukeaa aivan uusi maailma. Pimeästä iltapäivästä tulijaa on vastassa lämmin valo, ystävälliset ihmiset, huumaava kahvin tuoksu, ja iloinen hyörinä ja pyörinä kahvinkäsittelyn ympärillä. Myymälänurkkauksesta on suoranäkymä paahtimon puolelle, pysähdyn paikoilleni katselemaan kahvisäkkejä, suuria koneita ja tarkkaa käsityötä tekeviä mokkamestareita. Joulu on kahvipaahtimon kiireisin sesonki, yksi mestareista kertoo. Erilaisia kahvisekoituksia tarvitaan niin yrityslahjoiksi kuin jälleenmyyjien kautta yksityishenkilöidenkin joulumuistamisiin. Ja miksipä ei tarvittaisi? Hyvä kahvi on todellinen nautinto, sitä vartenhan mekin tänne tulimme.


Hyväntuulinen neiti availee purkkeja ja tuo haisteltavaksemme kahvia kahvin perään, kyselee mieltymyksiämme ja kertoo eri kahvien alkuperistä ja kullekin sopivimmista valmistustavoista. Kymmenten erilaisten kahvilaatujen lisäksi Mokkamestarit valmistavat teesekoituksia, kymmeniä ja taas kymmeniä erilaisia niitäkin. Siskoni tiesi sen, hän rakastaa teetä ja erityisesti juuri Mokkamestareiden Rooibos -vaihtoehtoja, joita hän ostaa Oulun Kauppahallin kahvikaupasta. Mutta Mokkamestareiden tamperelaisuutta hänkään ei ollut aiemmin tullut ajatelleeksi. 

Illalla kotiin tultuamme keitimme Herra K:n kanssa erittäin hyvät kahvit, kiitos Mokkamestarien tummapaahtoisten, etiopialaisten luomupapujen. Kirja odottaa vielä hetken itseään, mutta kuten sulkakynätinani Uutena Vuotena lupaili, tulossa sekin jo on. Sitten minun onnellisuuteni on kaikki tässä.

torstai 12. joulukuuta 2013

Valo ikkunassa

Pimeä, räntäsateinen aamu, kengät kastuvat jo kotitiellä rapakoita väistellessä. Pieni on kipeänä, isä jää pojan kanssa kotiin, minä menen yksin töihin, bussilla. Bussin kuljettaja on kireä, murahtaa kun toivotan hyvät huomenet. Ärtymys näkyy myös ajotyylissä, holtittomasti poukkoilevassa kyydissä on hankala istua ja välillä ihan pelottaa kuskin läheltä piti -tilanteissa. Harmittaa. Torkutin herätyskelloa liian monta kertaa, tuli aamutoimissa niin kiire etten ehtinyt juoda aamukahvia saati että olisin kerinnyt haukata aamupalaakaan. Oma vika. Mikä pelastaisi perin huonot lähdöt saaneen päivän?


Valo ikkunassa. Lämmin ja kutsuva valo, kivan näköinen ikkuna. Keskustorille on avattu Pyynikin Munkkikahvila! Astun bussista ulos ja kuin kauko-ohjattuna kävelen sisään kahvilaan. Kello on vähemmän kuin varttia vaille kahdeksan, silti saan vastaani iloisen tervehdyksen ja ystävällisen hymyn: "Huomenta! Olet aamun ensimmäinen asiakas. Mitä saisi olla?". Uusi aamu kiitos, olen vastaamaisillani, mutta nuuhkiessani keittiöstä tulvivaa ihanaa tuoksua ja kuunnellessani kahvilassa soivaa rauhallista musiikkia huomaan, etten minä sellaista oikeastaan tarvitse. "Yksi iso munkki, mukaan kiitos", hymyilen takaisin ja katselen miten hyväntuulinen myyjä sujauttaa vielä lämpimän munkin paperiseen pussiin. "Mukavaa päivää", myyjä toivottaa, ja kun tulen kahvilan ovesta takaisin pimeään räntäsateiseen aamuun, on se toden totta muuttunut mukavaksi. 

Mmm, Pyynikin näkötornin munkkia. Aina ei ole mahdollista päästä näkötornille asti ihailemaan kotikaupunkiaan, mutta munkin voi silti saada. Pyynikin näkötornin munkki ja kuppi kahvia oman työpöydän ääressä, sillä yhdistelmällä on hyvä aloittaa aamu uudestaan. Ja kun Herra K:lta vielä tulee hymyilevä viesti kahden miehen rauhallisesta heräilystä, tuntuu olo paljon paljon paremmalta.

tiistai 10. joulukuuta 2013

Satujen ja tarinoiden taikaa

Pienen pojan käsi pysyy tiukasti omassani kun katselemme Hämeenkadun päälle viritettyjä jouluvaloja, hevosia, tähtiä, kukkia ja lintuja. Ihailevan huokauksen myötä pojan suusta nouseva valkoinen höyry kohoaa kohti tummaa iltataivasta, kiemurtelee tyynessä ilmassa hetkisen liikennevaloissa odotellessamme. Se näyttää taikalampun savulta pienen pojan silmin katsottuna.

"Onko sinne vielä pitkä matka? Onko se tuo talo? Onko se tuo talo? Onko se tuo tuossa? Onko siellä oikeasti Viiru?", pieni poika kyselee, kun valot vaihtuvat. Hän tarttuu myös isää kädestä ja pyytää, että saisi hypätä molempien meidän käsissä roikkuen, kolmesti ainakin. Kadun toisella puolella sitten, autotiellä ei vielä saa, isä myöntyy pojan pyyntöön.


Ensimmäinen teatterikäynti on unohtumaton elämys. Omasta ensimmäisestäni on aikaa jo kohta 30 vuotta, silti muistan vieläkin välähdyksiä Sammakkotalon omituisesti kaikuvasta portaikosta, äidin pehmeästä isotaskuisesta takista, näyttämöllä lavasteina olleista mustista kankaista, näyttelijämiehen suuresta hatusta ja teatterin tuoksusta, joka sittemmin on vuodesta toiseen ollut aina se sama riippumatta missä teatterissa on käyty. Tuolloin 80-luvulla kappale oli Herra Huu, tänä itsenäisyyspäivän aattona pienen pojan ensimmäinen teatteri oli Viirun ja Pesosen joulu.

Kolmen suuren teatterin voimin Tampere on todellinen teatterikaupunki, Ahaa Teatteri Tampereella on erityisesti lasten ja nuorten teatteri. Herra K:n kanssa kahdestaan me olemme tänäkin syksynä käyneet jo kolmesti teatterissa: kaksi kertaa olemme olleet kokemassa kaupungin upeimman tähden musikaalia TTT:llä ja yhden kerran seuraamassa toisenlaista kappaletta Komediateatterilla. Nyt on pienen pojan aika saada kosketus satujen ja tarinoiden taikaan teatterin ihmeellisessä maailmassa. Teatterissa kävijäksi kasvaa pienenä - ne omista ystävistäni, jotka ovat lapsena käyneet teatterissa, käyvät siellä vieläkin. Ne, jotka eivät käyneet, eivät haaveile teatterissa käynnistä aikuisenakaan.

Ahaa Teatterin aulassa käy kuhina, kun toppavaatteita riisutaan naulakoihin. Lapset katselevat toisiaan jännittyneinä otsatukkiensa alta, he kaikki odottavat samaa asiaa. Puolimetriä kuhinan yläpuolella on rauhallista, aikuiset hymyilevät toisilleen, he tietävät, että jännittämisestä huolimatta odottaminen kannattaa. Käsi pienen pojan kädessä katselen pylväisiin ripustettuja valoja ja verhoja, jotka luovat korkeaan tilaan satumaista tunnelmaa. Herra K muistaa käyneensä täällä pikkupoikana elokuvissa, vanhasta elokuvateatterista on jäljellä aulan penkit, joille hän istuutuu odottamaan salin ovien aukeamista.

Lasten teatterin katsomossa on valoisampaa kuin aikuisten teatterissa, mutta muuten tunnelma on sama. Koko tunnin ajan pieni poika istuu hievahtamatta paikoillaan käsi vuoroin isän, vuoroin minun kädessä. Ilmeet ja naurahdukset kertovat pojan eläytyvän täysillä Viiru-kissan malttamattomuuteen ja ukko Pesosen harmiin tontun seuratessa kaksikon touhuja ikkunan takana. Vielä kotona nukkumaan mennessäkin pienen pojan silmät loistavat peiton reunan alta hänen muistellessaan tarinan käänteitä ja sitä mitä kukin missäkin kohtaa sanoi. Minä hymyilen Herra K:lle pojan sängyn yli. Satujen ja tarinoiden taika on tarttunut pieneen poikaankin.