tiistai 19. helmikuuta 2019

Satujen suloinen maailma

Tampere on teatterikaupunki, Suomen teatteripääkaupunki, niin sanotaan. Eikä ollenkaan suotta. Onhan täällä ihan huippupaljon ja huippulaatuista tarjontaa niille, jotka teatteria rakastavat. Minä rakastan. Ja Herra K rakastaa, ja toivon, että myös Runotyttö ja Tiitiäinen oppivat rakastamaan. Teatterinrakastajaksi kasvetaan. Muistan jo lapsuudesta teatterin tuoksun, sen saman, mikä se on vielä tänäkin päivänä. Ja jännityksen. Ja sen, miten päälle pantiin pikkuisen paremmat vaatteet, oltiin hienosti ja juotiin kahvit teatterikahviossa, ostettiin karkkirasiat, Amerikanpastilleja tai lintukarkkeja, jotka sittemmin ovat paljastuneet Eucalyptus -pastilleiksi. Ne ystävistäni, jotka ovat lapsena käyneet teatterissa yhdessä vanhempiensa kanssa, käyvät siellä aikuisenakin. Kynnys teatteriin sisään astumiseen ei heille ole liian korkea.



Helmikuun lipuu eteenpäin, päivät vuorottelevat iloisen aurinkoisina ja kirkkaina ja arkisen harmaina, sateisina. Vesi tippuu räystäistä, kaduilla ja pihoilla on niin liukasta, että vauva sylissä uskaltaa tuskin muutamaa askelta enempää kävellä. Vielä hetki sitten valkoista, pehmeää lunta oli paljon ja kaikkialla, nyt kovat ja kokkareiset kinokset ovat tiivistyneet ja vajenneet ja irvistelevät sulaessaan muotopuolina hirviöinä hiekotuskivistä ja tiepölystä mustilla kidoillaan. Satujen maailma kutsuu luokseen onneksi säästä riippumatta. Kaikkein harmaimpanakin päivänä keltainen puutalo värikkäine lippusiimoineen Pispalanharjun kupeessa näyttää ystävälliseltä ja hyväntuuliselta.


Tuo keltainen puutalo on Teatteri Mukamas, harjun alla Epilän suunnasta kaupunkia kohti noustaessa. Talossa on minun ikäiseni perinteikäs lastenteatteri pienine suloisine kahviloineen. Satujen maailma, jossa aikuinenkin viihtyy. Koska en ole viettänyt lapsuuttani Tampereella, ostin liput Mukamakseen ensimmäistä kertaa vasta, kun Runotyttö oli vuoden ikäinen. Sen jälkeen me olemmekin sitten käyneet siellä useita kertoja vuodessa, itseasiassa katsomassa kaikki näytökset, jotka Runotytön ikäisille ovat soveltuneet. Yksikään niistä näytöksistä ei ole unohtunut. Hiirulaisen jäihinputoamisesta, vanhojen matkalaukkujen tuoksusta, humisevasta hyrrästä ja joululauluesityksen pyörivästä pöydästä puhutaan meillä edelleen.

Tiitäinen oli minun ja Runotytön mukana teatterissa ensimmäistä kertaa 4 viikon ikäisenä, nukkui turvakaukalossaan koko jännittävän teatterireissun ajan. Mutta tänään 4½-kuisena hän ei malttanut enää nukkua vaan hihkui sirkukseen tutustuvan hiirulaisen mukana isompien lasten tavoin. Tätä näytöstä Runotyttö oli odottanut syksystä saakka, kun silloin se ei suunnitelmiimme millään mahtunut. Onneksi se jatkoi ohjelmistossa keväällä.




Varjokuvia, ääntä, musiikkia, nukkeja, ihmis- ja eläinhahmoja, erilaisia esineitä ja näyttelijäsuorituksia nokkelalla tavalla yhdistelevät näytökset ovat visuaalisesti niin kauniita, että haluan upota niiden rauhalliseen maailmaan itsekin aina silloin tällöin. Se on aikuisellekin taianomainen hetki, kun kilikello kertoo näytöksen alkavan. Kun valot sammuvat mustasta katsomosta. Kun Runotyttö tarttuu käteeni ja rapsuttaa nimettömän kynttäni hiljaa tuijottaessaan hievahtamatta lavan tapahtumia. Kun hän nauraa tai hihkaisee innoissaan vastauksen näyttelijän vuorosanoihin. Tunnelma Mukamaksessa on niin mukava, että istuisin sen pullantuoksuisessa kahvilassa pönttöuunin vieressä kirjoittamassa talvipakkasilla mieluusti joka viikko.


Kiitos Mukamas, että kasvatatte tulevaisuuden teatterinrakastajia.

perjantai 15. helmikuuta 2019

Seikkailu tuli ja koputti olkapäälle

Runebergin päivänä 5.2.2019 minut tempaistiin pitkästä aikaa mukaan yllättävään seikkailuun. Ilmeisesti olin muutaman päivän takaisen saunailtamietintöni aikana avannut itsessäni taas jotain, ja seikkailu siksi löysi minut. Tuli koputtamaan olkapäälleni nojatuolissa takan edessä istuessani vauvan nukkuessa sylissäni.



Juttelimme Herra K:n kanssa Pikkumiehen ja Runotytön iltatoimien lomassa siitä, miten rouva Runebergin aikanaan kehittelemä torttu on nostanut toimittaja-opettaja-runoilijan nimikkopäivän viettämisen helmikuun viidentenä ihan eritavalla ihmisten mieliin kuin esimerkiksi Suomen kielen kehittäjän, Mikael Agricolan päivän viettämisen huhtikuun yhdeksäntenä päivänä. Mietin, että jos Agricolalla olisi oma leivoksensa, muisteltaisiinko häntä jotenkin enemmän tänä kotimaisen ruokakulttuurin kukoistusaikana? Herra K totesi kyynisesti, etteihän Runebergin päivänäkään taideta kansallisrunoilijaa ja hänen työtään kansallisen identiteetin rakentumisen eteen kunnioittaa yhtään sen enempää. Että kuumimmaksi keskustelun aiheeksi päivässä on muodostunut oikeanlainen, makuinen, värinen, kokoinen ja näköinen torttu ja se, kuka sen valmistaa, missä ja miten. Karvasmantelilla vai punssilla, pannarina, vohvelina, peltipiirakkana vai peräti hybridileivonnaisena yhdistetynä juustokakun tai laskiaispullan kanssa.

Mietin hetken ja nyökkäsin Herra K:n pohdinnan kokolailla oikeaksi. Tunnen Johan Ludwig Runebergin henkilöhistorian noin niin kuin pääpiirteittäin ja hänen alunperin ruotsinkielisen tuotantonsakin merkkiteokset nimeltä, mutta siihen se sitten jää. Hätkähdin, kun tunnustin ääneen, että niin paljon kuin Vänrikki Stoolin tarinoihin hahmoihin ja Saarijärven Paavoon sivistyksessämme viitataankin, en ole koskaan tutustunut kumpaankaan teokseen, enkä tarkemmin kysyttäessä osaa edes vastata, mistä ne tarkalleen ottaen kertovat. Niinpä kaivoin esiin Vänrikki Stoolin tarinat ja aloin lukea. Aluksi runomitta hieman tökki, hankaloitti tarinaan kiinni pääsemistä. Pilven veikko -niminen luku oli kaikkein vaikein, mutta sen kun sai kahlattua, lukeminen lähti lentoon ja tarina imi mukaansa. Luin pätkiä ääneen Herra K:lle ja hihkuin kuin tyttäreni innosta tavatessani tekstissä tuttuja henkilöitä ja sanontoja. Maamme, Porilaisten marssi, tasan ei käy onnenlahjat. Sven Dufva ja oluttölkistä tuttu Sandels. Ja Suomen sodan 1808-1809 tapahtumapaikkoina oman sukuni historiaan linkittyvät paikat Siikajokivarressa Revonlahdella! Puolen yön jälkeen laskin lukemiston käsistäni ja huokaisin onnellisena. Tuli tehtyä Runebergin päivän hyvä työ!



Se, mikä Vänrikki Stoolin tarinoissa oli se varsinainen seikkailuosuus, oli tieto siitä, että niiden lähde on yllättävän lähellä. Tarinoiden taustana pidetään Ylöjärven Kurussa aikanaan asunutta Vänrikki Polvianderia ja hänen tarinoitaan, joita sotaveteraani kertoi lähistöllä Ruovedellä kotiopettajana opiskeluaikanaan toimineelle Runebergille heidän yhteisillä kalamatkoillaan, saunailloissaan ja vänrikin tuvassa jutustellessaan. Runeberg oli tuohon aikaan, muutama vuosikymmen sodan käymisen jälkeen, vielä parikymppinen nuorimies, sotaveteraani taas ajan käsityksen mukaan vanha, miltei nelikymppinen jo. Vänrikki Polvianderin tupa on edelleen olemassa, museona Kurussa vain 40 kilometrin päässä kotoani! Harmittavasti ulkomuseo, jossa tupa sijaitsee, on avoinna ainoastaan kesällä heinäkuussa. Muussa tapauksessa olisin ajanut sinne heti seuraavana päivänä haistelemaan, tunnustelemaan ja aistimaan tarinoiden historiaa. Melkein tärisin taas, pitkästä aikaa.

Kiitos seikkailu, että tulit, vaikka nyt täytyykin miltei puoli vuotta malttaa odottaa, että päästään retkelle Kurun ulkomuseoon. Meidän Runebergin tortut haettiin muuten Lehtosen Leipomolta, ihan kotinurkalta. Lehtosen Runebergin torttu on juuri sopivan kostea, pinnalta vähän rapea ja vain pikkaisen punssinen, sen verran, että Runotyttökin rakastaa sitä.

Ps. Miksihän raavaat miehet eivät mainosta somessa juovansa tuona nimenomaisena päivänä olutta, joka on nimetty Runebergin kirjoittamissa Vänrikki Stoolin tarinoissa esiintyvän, hyvää ruokaa ja juomaa arvostavan Eversti Sandelsin mukaan? Minä ainakin mainostaisin. Tölkeissä on niin hauskat pätkätkin, ainakin näissä kahdessa keskenään erilaisetkin.

sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Sisäinen turistiniko kateissa?

Lunta ikkunan takana tulee taivaan täydeltä, elo valkoisen hiljaisuuden keskellä vanhassa omakotitalossa on rauhallista, talvista. Onneksi. Kohta kevätaurinko pilkottaa pilvien raosta ja tajuan, miten edellisestä blogitekstistäni on kulunut jo vuosi. Vuosi! Mihin ne kaikki sadat päivät ovat juosseet? Mitä minä olen koko vuoden tehnyt, kun en riviäkään suuresta rakkaudestani ole kirjoittanut? Tanssinut ja laulanut keittiössäni, tehnyt reseptejä ja surrut sitä, että päivässä on niin vähän tunteja, etteivät ne venyttämälläkään riitä kaikkeen siihen mitä haluaisi tehdä. Romaanini ei edisty. Novellikokoelmani ei valmistu. Yhtään radiokuunnelmaideaa en ole saanut julkaisukuntoon saakka.

Istuessani eilen illalla saunanlauteilla kaikessa rauhassa kerrankin ihan yksin, mietin, onko sisäinen turistini kadonnut. Kuolla kupsahtanut, kuihtunut pois kokonaan. Olenko nyt saavuttanut sen tamperelaisuuden asteen, että olen asunut täällä riittävän kauan ollakseni paikallinen. Tamperelainen. Paikalliset ystäväni ovat vuosien varrella hämmentyneen ihastuneina naureskelleet näille seikkailuilleni, ihmetelleet sitä, miten tullista tulleena olen löytänyt kaikki ne paikat, joista he eivät koko elämänsä täällä asuneina ole tienneet mitään. Joita eivät koskaan ole katsoneet, joiden ääreen eivät ole pysähtyneet. Enkö minäkään näe niitä enää? Onko minustakin tullut sokea rakkaalleni, olenko alkanut pitää sitä itsestään selvyytenä samalla tapaa kuin vanha aviopari toisiaan? Kauanko siitä nyt on kun meidän yhteinen tiemme alkoi... 16 vuotta kohta.

Yksi entinen työkaverini menee joka vuosi lomallaan samaan paikkaan Kreikassa, aina uudelleen ja uudelleen tuohon rakastamaansa kohteeseen rakastamaansa hotelliin ja siellä samaan huoneeseenkin vielä. Rakkaimmissa paikoissamme Tampereella mekin käymme säännöllisesti. Tallipihalla, jos ei viikoittain niin useamman kerran kuukaudessa kuitenkin. Ja Pyynikillä. Ja Näsinpuistossa. Koskipuistossa, Sorsapuistossa, Puistossa. Kulttuuritalo Laikulla. Arboretumissa. Ja Teatteri Mukamaksessa ja kirppareilla. Lapsiperhepaikoissa, minä, Runotyttö ja Tiitiäinen, perheen pienin tulokas, syyskuun lopun ihana tyttövauva. Perjantaiaamuisin käyn aamupalalla aikuisten ystävieni kanssa, rakkaimmissa paikoissa senkin tiimoilta: Fazerilla, Pella´sissa, Amurin Helmessä. Miksei niistä tietenkin voisi kirjoittaa uusiakin juttuja, päivitettyjä versioita kotoisilta ja tuttavallisilta tuntuvista ihanuuksista...  Kirjoittamisen arvoisia uusia ravintoloita kaupungissa on pilvin pimein. Jossain kohtaa tein listaa, kun bongasin uuden, kiinnostavan kohteen. Enää en listaa. Tiedän, että niitä on kymmeniä ja vanhoissa suosikeissakin olisi kiva jossain välissä ehtiä käydä uudelleen.

Kaupunki on muuttunut vuodessakin valtavasti, uutta rakennetaan ja vanhaa katoaa pois. Tunneli, Hämeensilta, Tays, Ratina, ratikka, Kansiareena ja asemanseutu... Välillä tuntuu kuin Tampere olisi yksi suuri avoleikkauspotilas levällään pöydällä jättimäiset haavat avoinna. Hyvä siitä vielä tulee, mutta tällä hetkellä se on kauheaa katseltavaa, eikä sitä voi suositella herkkäsilmäisimmille.

Kuva. Minkä kuvan rakkaastani tähän tekstiin laittaisin? Hmm... En taida laittaa kuvaa ollenkaan, halusin vain kertoa, etten ole unohtanut. Että ihailen edelleen punaista tiiltä kotikaupungissani kävellessäni ja rakastan sitä, että töihin takaisin vuoden päästä palaillessani saan palata yhteen sen tärkeimmistä paikoista. Ja että aion jatkaa tutkimuksiani heti, kun ehdin taas olla seikkailuille avoin ja vastaanottavainen.