keskiviikko 27. elokuuta 2014

Sateisen syyspäivän lohturuokaa

Kun taivas on harmaa, ja heti aamusta saakka on työpöydän kohdevalo pidettävä päällä nähdäkseen tehdä töitä tässä syksyisessä hämäryydessä, tarvii lounaaksi jotain lämmintä. Jotain turvallista ja lapsuudenmuistoista tuttua, jotain tähän suomalaiseen koleaan säähän sopivaa. Sanoisin, että kotiruokaa, mutta kotona harvoin tulee tehtyä sitä mitä tällä kertaa tarkoitan. Mielikuvissani syksyinen meri on musta ja myrsky piiskaa aallokossa keinuvan kalastajaveneen kantta. Sateenvarjon alla Koskenrannan rahisevaa hiekkatietä Lapintielle päin kävelee hymyssä suin kun tietää, että perillä odottaa säähään täydellisesti sopiva lohdullinen lounas. Mitä siitä, jos varpaat vähän kastuvat. Mitä siitä, jos hiukset taipuvat latvoista mutkalle koskean kelin takia. Syksy masentavuudessaan kuuluu niihin neljään vuodenaikaan, jotka tekevät tästä pohjoisesta maasta niin rakkaan.


Vuodet kuluvat ja syksyt seuraavat toisiaan. Eräänä syksynä työkaverin kanssa sovittiin, että seuraavalla viikolla mentäisiin lounaalle siinä naapurissa Woiman talossa Lapintiellä sijainneeseen Ritvan Kala-Kahvilaan. Tuosta syksystä ja lounaan sopimisesta on vierähtänyt nyt aikaa kuutisen vuotta, työpaikat niin minulla kuin ystävällänikin ovat vaihtuneet, mutta lounastreffit onneksi silti jatkuneet. Noustessani Koskenrannasta paloaseman ohi Lapintielle, halaan ystävääni aivan kuin yhteiset työpäivät olisivat olleet eilen. Tiemme risteävät edelleen, siitä olen hirmuisen onnellinen.

Herra Frans Jousen suunnittelema Osuusliike Voiman talo erikoisine torneineen on valmistunut Juhannuskylän kaupunginosaan vuonna 1928, sen kivijalassa on jo silloin sijainnut ravintola. Vuosien takainen aikomuksemme "mennä käymään Ritvalla" ei olisi voinut muistua mieleeni parempaan aikaan. Tällä viikolla me molemmat tarvitsemme kunnon ruokaa, suomalaista ruokaa, perinteistä ja ihanaa, ja sitten sitä syleilyynsä käärivää villapeittomaista kodikkuutta, jota vain Ritvan Kala-Kahvilan kaltaiset paikat vahakangasliinoineen voivat asiakkailleen tarjota. Onneksi ystävien lisäksi jotkut muutkin asiat maailmassa pysyvät. Vaikka aika on kulunut, on Ritvan Kala-Kahvila edelleen paikallaan yhtä mummolamaisena kuin aina, joskin sen omistajat ovat vaihtuneet Ritvan jäätyä eläkkeelle vuosi sitten.


Pieni ravintola on erilainen kuin muut kaupungin lounasravintolat. Se ei ole maalaisromanttinen, vanhanaikainen eikä antiikkisen rustiikkinen, se on helposti lähestyttävä tavalla, joka sekoittaa yhteen mielikuvat jonkun kodista, kouluruokalasta ja pienestä kanttiinista. Ritvan Kala-Kahvilan lounaslistalla on monta hyvältä kuulostavaa vaihtoa, mutta falafelit, kanansiivet, aurajuustoinen pekoni-lohipasta ja ruis-lohihampurilainen saavat tänään jäädä. Ne kalpenevat tämän kertaisen valintani, silakkapihvien ja perunamuusin rinnalla. Tuon annoksen takia tänne juuri tultiin, se on niin perinteinen, ettei sitä saa enää melkein mistään. Kun jälkiruoaksi on tarjolla viinimarjakiisseliä, on lounas täydellisesti juuri sitä, mitä vain Ritvan Kala-Kahvilan kaltainen paikka tarjoilee. Kuusivuotinen odotukseni palkittiin, keittiöhenkilökunta ja reseptit ovat kahvilassa samat kuin Ritvan aikana vaikka turkkilaispojat suomalaista perinneruokaa tarjoilemassa saattavatkin hämmentää.




Kiitos rakkaalle ystävälleni piristävästä lounasseurasta ja kiitos Ritvan Kala-Kahvilalle sateisen päivän villapeittomaisesta syleilystä. Silakkapihvien kanssa tarjoiltu tar-tar-kastike oli niin hyvää, että sitä piti hakea noutopöydästä oikein lisää.

Kalaa tulee syötyä kotonakin aivan liian harvoin, joten nyt kun kotimaista ahventa ja kuhaa ja muita vaaleita kaloja on lähikaupan lihatiskillä tarjolla runsain mitoin, jatkan kastikehaastettani innosta hihittäen. Syksyisiin iltoihin kuuluu sohva, viltti ja hykerryttävän tunteikas elokuva, juuri sellainen kuin Eat, pray, love tai Julie&Julia on. Jälkimmäisen katsottuani tartuin keittokirjaan ja etsin reseptin täydelliselle kalan kanssa tarjoiltavalle kastikkeelle. Tätä ranskalaisen keittotaidon Amerikkaan tuoneen Julia Childin ohjeella tehtyä perinteistä voi-sitruunakastiketta syö enemmän kuin mielellään myös pelkkien keitettyjen perunoiden tai niin ikään Julia Childin ohjeella maidossa keitetyn kukkakaalin kanssa. Mmm!


BEURRE BLANC á la Julia Child
4 annosta:

½ dl valkoviinietikkaa  
 ½ dl kuivaa valkoviiniä tai sitruunamehua
1 rkl hyvin hienoksi silputtua salottisipulia
suolaa
hyppysellinen valkopippuria
350 g voita nokareina 

- Mittaa kattilaan silputtu salottisipuli ja nesteet, ja keittele lientä kokoon niin kauan, että sitä on jäljellä noin 1½ ruokalusikallista. 

- Ota kattila pois liedeltä ja vispaa nesteen joukkoon ensimmäiset kaksi voi nokaretta. Kun ne ovat sekoittuneet, nosta kattila takaisin liedelle ja lisää seuraavat kaksi nokaretta voita vispattavaksi kastikkeeseen. Ja sitten seuraavat ja seuraavat niin kauan, että koko valtavalta vaikuttanut voimäärä on sekoitettu kastikkeeseen. Mausta kastike hyppyselisellä suolaa ja valkopippuria, koristele halutessasi esim. persiljalla.

Yksinkertaista ja kaunista. Kastike on vispattaessa paksuuntunut ja vaalentunut hieman, sen hapokas, mutta yhtä aikaa aavistuksen makea ja pehmeä maku on taivaallinen. Kerta kaikkiaan taivaallinen, Julia Childia ja ranskalaisia kastikkeita ei todellakaan ole turhaan kehuttu!

sunnuntai 24. elokuuta 2014

Mistä on Tampereen punainen tiili tehty?

Muutaman kerran aikaisemminkin kotikaupungissa seikkaillessani on minulle käynyt niin, että yksi asia johtaa toiseen ja toinen sitten kolmanteen. Milloin Keskustorilla sijaitsevassa taiteilija-ateljeessa vierailu on vienyt minut tuomiokirkkoon katselemaan kattomaalauksia ja Härmälään ihmettelemään entistä lentokenttää, milloin taas Viikinsaaressa vierailun jälkeen tehty retki Lauri Viidan lapsuuden maisemiin vasta on saanut minut tajuamaan saaren todellisen sijainnin. Tällä kertaa Tampereelle ominaisen punatiilen ihailu vei minut Kalevaan katselemaan vaatimatonta muistomerkkiä ja tuo muistomerkin ansiosta yhtäkkiä muistin itselleni tälle vuodelle asettamani kastikehaasteen, joka arkipäivien melskeessä melkein ehti jo unohtua.


Olen monta vuotta ihastellut kaikkia Tampereen kaupunkikuvaa leimaavia punatiilisiä tehdasrakennuksia, niitä, joita kaupungin uudistumisesta huolimatta on jäljellä vielä ihanan paljon. Edelliseen tekstiini Koskenrannan suojellusta kansallismaisemasta sain kommentiksi kuvan, joka kertoo punaista tiiltä olleen menneinä vuosina kaupungissa valtavan paljon nykyistä enemmän. Työhuoneeni ikkunasta punatiilistä koskenrantaa katsellessani jäin ensimmäistä kertaa miettimään mistä tuo kaikki tiili on Tampereelle tuotu. Mitä tiili ylipäätään on ja miten niitä on aikanaan tehty? Tampereen teollisuushistoria on levännyt pitkälti tekstiiliteollisuuden varassa, mutta jonkun jossain on tarvinnut tehdä aikamoinen määrä tiiltä, että Tampereen kaikki tekstiilitehtaat on saatu rakennettua.

Yllätyksekseni kotikaupunkini tiili ei ole peräisin kovinkaan kaukaa. 1800-luvulta aina 1960-luvulle saakka Tampereella on toiminut useita tiilitehtaita, joista tänä päivänä ei jäljellä ole yhtäkään, ei rakennuksen puolikastakaan ei ole nähtävillä enää. Tiilen tekemisen huippukausi Tampereella ajoittuu vuosiin 1880-1925, ainoa asia, joka on muistona noista tiiliteollisuuden ajoista, on Kalevassa patsaaksi tehty savimassan sekoitusakseli ja sitä me Herra K:n kanssa kävimme ihmettelemässä.



Tiili on keramiikkaa, tiilet tehdään savesta, hiekasta ja sahanpuruista sekoitetusta massasta, joka poltetaan ennen käyttöönottoa, jotta valmiit tiilet kestäisivät paremmin aikaa ja vuodenaikojen vaihtelua. Alunperin Tampereen tiiliä tekevät tehtaat sijaitsivat Alarannassa aivan Laukontorin tuntumassa, siellä maaperä oli savista ja hyvää, ja materiaalia tiiliin saatiin aivan tehtaiden vierestä. Kun kaupunki kasvoi, siirrettiin tiilitehtaat kauemmaksi. Vielä asuttamattoman, nykyisen Kalevanrinteen niityt olivat savisia, niinpä Alarannan tiilitehtaat rakennettiin sinne uudestaan. Yksi tehdas nousi myös Messukylän puolelle ja yksi nykyisen Nekalan teollisuusalueen paikalle.

Savea voitiin kaivaa maasta vain silloin, kun maa oli sula, joten tiilen tekeminen oli sesonkityötä huhti-toukokuusta myöhäiseen syksyyn, riippuen talvesta ja roudan tulosta. Kesäisin tamperelaiset tiilitehtaat työllistivät parhaimmillaan parisensataa henkilöä, mikä on niin monin verroin vähemmän kuin tekstiilitehtaiden työvoima, ettei tiiliteollisuutta mainita samaan tapaan tärkeänä Tampereen teollisuushistoriaa kirjoitettaessa. Tiilien menekkiin vaikutti vahvasti rakentamisen hyvät ja huonot ajat, siksi 1930-luvun lama vei jopa kolme neljäsosaa tiilitehtaiden työpaikoista, eikä työllisyys laman jälkeen koskaan enää palannut ennalleen. Kun elementtirakentaminen ylestyi ja betoni korvasi tiilen rakennusmateriaalina, sulki Tampereen viimeinen tiilitehdas ovensa Vehmaisissa vuonna 1969.


Saven kaivamista ja sahanpurua, tiilimassan sekoittamista ja puristamista, tiilten leikkaamista, kuivattamista ja polttamista valtavissa uuneissa... Tietoa aiheesta etsimällä opin sellaisia asioita tiilen tekemisestä, joita en aikaisemmin ollut osannut edes ajatella, aivan niin kuin en ollut osannut ajatella tiilitehtaita ollenkaan olleen Tampereella. Maanantaiaamuna Kehräsaaren vanhaa punatiilistä tehdasrakennusta seuraavan kerran ihaillessani katson sen rakennuspalikoita aivan uusin silmin. Mutta miksi tamperelaiset tiilirakennukset ovat punaisia eivätkä kellertäviä tai valkoisia, senkin väristä tiiltä kun kuitenkin on olemassa? Tiilen punainen väri johtuu maaperästä kaivetun saven rautapitoisuudesta. Suomalainen savi on rautaista. Rautamalmi värjää poltettaessa tiilen punaiseksi.

Ajatukseni jatkoivat laukkaamistaan. Korkkiruuvin näköinen tiilimassan sekoitusakseli, punatiili, punaviini... Punaviini, punaviinikastike, herranjestas! Keväällä, kun harjoittelin uudenvuoden lupaukseni mukaisesti kastikkeiden tekemistä, jäi listalleni seuraavaksi punaviinikastike ja se on tekemättä edelleen. Kiitos tamperelainen punainen tiili, nyt muistan jatkaa haastettani. Haasteen seuraava askel hollandaisen, bearnaisen, kinuskin ja kermaisten sieni- ja viherpippurikastikkeiden jälkeen on tässä:

PUNAVIINIKASTIKE
4 annosta:

3 salottisipulia silputtuna
1 rkl voita
5 dl punaviiniä (käytä samaa, jota tarjoat ruoan kanssakin)
3 dl vettä
3 rkl Touch of Taste Häränlihafondia
1 rkl siirappia tai hunajaa
(Maizenaa suurustamiseen)

- Sulata voi kattilassa ja ruskista silputut salottisipulit siinä kunnolla. Kaada sitten punaviini sipulien joukkoon ja keitä kastiketta kasaan 15-20 minuuttia niin, että puolet nesteestä haihtuu.
- Lisää kattilaan vesi ja fondi, ja anna seoksen porista liedellä jälleen niin että puolet nesteestä haihtuu.
- Sekoita joukkoon siirappi tai hunaja ja siivilöi sipulit pois kastikkeesta. Suurusta tarvittaessa Maizenalla.

Naudan ulkofilepihvin ja hunajalla maustettujen uunijuuresten kanssa kastike maistui täyteläisen ihanalta, tummalta, juuri sellaiselta, jolta hyvän pihvin kruunaavan kastikkeen kuuluukin maistua. Seuraavan kerran punaviinikastiketta tehdessäni teen kastikkeen alusta saakka itse, keittelen kasviksista redusion ja valmistan lihaliemenkin itse. Mutta ensimmäisille kastikkeille sallittakoon fondien käyttö, niin helppoja ne ovat.

keskiviikko 20. elokuuta 2014

Pala kansallismaisemaa tavallissa arkipäivissä

Hymyilin itselleni syksyisen kuulaana aamuna kameran kanssa koskirannassa vanhoja rakennuksia ihaillessani, että tätä postausta en sitten aloita sanaparilla "punainen tiili". Enkä aloitakaan. En. En aio kirjoittaa siitä ensimmäiseen kappaleeseen yhtään mitään vaikka siinä mielestäni kuinka kiteytyykin tamperelainen kaupunkikuva. Pinnistelen ja yritän hehkuttaa syksyisen kauniin aamun muita värejä ensin.



Ruohon, puiden ja pensaiden vihreä on aurinkoisina aamuina vielä syvänvihreää vaikka se sateisen harmaina aamuina jo taittaakin menneeseen kesään ja ruskehtavaan. Tänä aamuna näin ensimmäisen puusta pudonneen vaahteranlehden asfaltilla, syksy oman väripalettinsa kanssa ei ole enää kaukana. Voi kunpa sateet eivät veisi terää upealta ruskalta, kaikilta niiltä loistavilta keltaisen, oranssin ja punaisen sävyiltä, jotka talojen pihoja ja kaupungin puistoja syksyisin koristavat!

Parasta ruska olisi pohjoisen tuntureilla, mutta kyllä citytyttönä etelässäkin syksyn väreistä voi nauttia. Koski, kaksi järveä ja kaikkien niiden rantojen puistot tuovat Tampereelle ihanan paljon vihreyttä, joka syksyn tullen vaihtaa värejään. Muistan Rovaniemellä asuessani ajatelleeni silloisen kotikaupunkini näyttäneen sateisella säällä Murmanskilta. En koskaan oikeasti ole käynyt tuossa pohjoisvenäläisessä kaivoskaupungissa, mutta olen kuvittellut sen näyttävän harmaalta ja ankealta, juuri siltä miltä puistoton betonielementtirovaniemi sateisina syyspäivinä näytti. Aurinkoisena aamuna mikä tahansa paikka näyttää kauniilta, mutta huonolla kelillä mitataan kaupunkien todellinen kauneus. Tampere ei näytä harmaalta sateisenakaan, kiitos puistojen ja... ja... ja vanhojen talojen punaisen tiilen.


Niinpä niin, punainen tiili. Sen ansiosta Tampere ei ole synkkä ja harmaa millään säällä, ei 60-lukuinen sanan huonoimmassa mahdollisessa merkityksessä. Punainen tiili antaa Tampereelle oman leimansa, tuo tähän päivään pienen pilkahduksen menneestä. En ihmettele yhtään, että Tammerkosken ranta vanhoine punatiilisine tehdasrakennuksineen on luetteloitu Suomen kansallismaisemien joukkoon ja saanut suojelupäätöksen. Se kuulostaa juhlavalta, mutta me tamperelaiset saamme nauttia siitä ja sen väreistä tavallisissa arkipäivissä kaikkina vuodenaikoina.

Kosken alajuoksulla Takon tehdasta vastapäätä on kaksi vanhaa punatiilistä taloa: Verkaranta ja Matkailutalo, Tampereen Verkatehtaan vanha värjäämö ja entinen konttorirakennus. Vielä 1970-luvulla kosken koko ranta-alue Kehräsaarta vastapäätä oli täynnä vanhoja verkatehtaan punatiilisiä rakennuksia, mutta osa niistä purettiin vuonna 1986 valmistuneiden Koskikeskuksen ja Hotelli Ilveksen tieltä. Kaupunkikuva muuttuu aikojen kuluessa, valmistuessaan Ilves oli maamerkki, kaupungin uljain ja korkein rakennus. Onneksi vanhaa säilyy kuitenkin edes vähän ja vanhoille rakennuksille keksitään uusia käyttötarkoituksia. Tänä päivänä koskenrannassa sijaitsevassa Verkarannaksi nimetyssä vanhassa värjäämörakennuksessa on käsi- ja taideteollisuuskeskus sekä Cafe Koski. Rinteen päällä seisova Matkailutalona tunnettu konttorirakennus sen sijaan on tyhjillään kaupungin matkailuinfon, Nuorisokahvila Uniikin ja Itämeri-instituutin muutettua siitä talon uuden omistajan myötä pois. Luin Ylen uutissivuilta jokunen aika sitten, että uusi omistaja on tamperelainen ravintolayhtiö Restamax ja Matkailutaloon tulee ruoka- ja seurusteluravintola. Ravintolana kaikki kaupunkilaiset pääsevät nauttimaan kauniista talosta, joten mikäs siinä. Milloinkahan uusi paikka avataan?

 
 

Katselen Verkatehtaan konttorirakennusta työhuoneeni ikkunasta päivittäin. Punatiiliset vanhat tehdasrakennukset ovat kertakaikkisen kauniita, punaisen tiilen fanina voisin katsella niitä vaikka miten pitkään töitä tehdessäni. Kuitenkin vain kerran olen vieraillut Verkarannassa, istahtanut sen kahvilan kosken päälle rakennetulle terassille nauttimaan omintakeisesta teollisuushistoriamaisemasta. Hassua ajatella, että vielä 70-luvun lopulla siinä tehtiin kankaita...

Verkatehdas muutti vuonna 1858 Tampereelle Jokioisilta, johon se oli perustettu jo vuonna 1797. Satiinia, flanellia ja huopaa valmistanut tehdas ajautui konkurssiin nälkävuosien aikana vuonna 1869, mutta konkurssipesän ostanut pankki nosti tuotannon jaloilleen aloittamalla vaatetustekstiilien lisäksi paperitehtaiden tarvitseman konehuovan valmistuksen Tammerkosken rannassa. Pula-aika ei ollut tehtaan ainoa koettelemus. Myös tulipalot, tulvat ja sodat eri vuosikymmeninä horjuttivat sitä, muistona talvisodan pommituksista on paikalla vielä olevien rakennusten välissä seisova piipunjalka muistolaattoineen. 40-metrinen piippu tuhoutui pommituksissa vuonna 1940.



Jos Tampereen kaupunki on selviytynyt koko sitä hallinneen valtavan tekstiiliteollisuuden romahduksesta ja alasajosta näinkin hyvin, haluan uskoa, että teknologiateollisuuden lamaantumisesta nyt kärsivällä Oulullakin on mahdollisuus. Vaikka sitten Oulun tukipilariksi nimetty teknologinen osaaminen jouduttaisiinkin korvaamaan jollain muulla.

Nähtäväksi jää mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja mitä tästä päivästä jää 2100- ja 2200-lukujen kaupunkikuvaan jäljelle. Kun syksyisellä haikeudella miettii kaikkea sitä mitä tänä kesänä jäi tekemättä, voi aloittaa listan seuraavan kesän tekemisiä varten. Mikäli Verkatehtaan rannan puisto monitasoisine porrasrakennelmineen vielä ensikesänäkin on olemassa, voisin mennä eväskorin kanssa kahville jollekin tuon pienen puiston monista penkeistä. Penkkien vieressä noilla portailla on kivestä veistettyjä shakki- tai tammilautoja. Olisikohan Herra K:sta vastusta, jos pakkaisin eväskoriin myös nappulat kaksintaistelua varten?

sunnuntai 17. elokuuta 2014

Viikinsaaren kummitus

Kesäiset päivät alkavat kallistua syksyisiksi päiviksi, ihmiset ovat palanneet lomiltaan takaisin töihin ja opettelevat arkirutiininsa uudelleen. Alkukesän raikkaan vaalea vihreys on syventynyt, tummentunut, painuu pikkuhiljaa kohti alkusyksyn kellertävyyttä. Vielä on jäljellä niitä päiviä, kun ulkona tarkenee paitahihasillaan, mutta auringonvalo siivilöityy puiden lehvustoista ja pilvien reunoista jo sillä tietyllä syksyisellä tavalla. Kesän loppuminen on joka vuosi aina yhtä haikeaa huomata, vaikka syksy on ihana vuodenaika sekin.



Me Herra K:n kanssa päätimme kesämme tänä vuonna vierailulla Viikinsaareen. Tuo vierailu oli kyllä tarkoitus tehdä jo viikkoja sitten, silloin kun olimme vielä lomalla ja kesä oli kuumimmillaan, mutta kaikenlainen muu tekeminen täytti päivämme. Lähes tyhjän M/S Ratinan peräpenkissä elokuisena perjantai-iltapäivänä istuessamme hymyilimme toisillemme: Ehkä reissumme oli tarkoitettu tapahtuvan juuri näin. Tämä ruuhkaton ja paahteeton tyyli sopi meille kahdelle paljon sitä päinvastaista paremmin. Kun muita ihmisiä on liikkeellä enää vain muutama, on itsellä enemmän tilaa tunnustella ympäristöään. Viikinsaari on elämys ja upea käyntikohde pelkästään jo tuon pienen Laukontorilta lähtevän laivamatkan takia, mutta vielä suuremman kokemuksen siitä tekee saaren historia kaikkine tarinoineen. Ja niitä tarinoita pitää olla rauha kuvitella tosiksi.


     


Viikinsaari on toiminut tamperelaisten virkistysalueena jo 1850-luvulla höyrylaivaliikenteen yleistyttyä Pyhäjärvellä. Tuolloin Kaidesaareksi kutsutussa kesänviettopaikassa on silloinkin syöty, juotu ja uitu, loikoiltu nurmella tai hiekkapoukamissa, pelattu erilaisia pelejä ja vietetty aikaa kesäisinä päivinä aivan niin kuin nykyisinkin. Suuri iloinen taulu ravintolan seinällä muistuttaa noista ajoista. Poliisia ei saarella onneksi enää kuitenkaan tarvita.

Kirjoitin saaren värikkäästä historiasta jo muutama vuosi sitten haaveillessani retkestä sinne uudelleen. Se uudelleen tuleminen vähän kesti, melkein kolme kesää ehti vierähtää ilman Viikinsaari -vierailua. Nyt vihdoin kiersimme saaren kaikessa rauhassa ja nautimme sen rauhasta kuvitellen menneet päivät sinne takaisin.



Viikinsaaren vuonna 1900 rakennettu keltainen pitsihuvila jättimäisine terasseineen ja vaaleansinisine ikkunanpuitteineen on kaunis. Hiljaisena elokuun iltapäivänä ravintolasalissa istuessa sen autius saa miettimään syksyä ja sitä, millaista tuossa salissa olisi kierrellä yksinään pimeänä syysiltana tuulen vinkuessa nurkissa ja sateen piiskatessa suuria ikkunoita. Herra K on mukana tarinassa heti. 

Ravintolasalin päädyssä on puuportaat, jotka vievät ylös katonrajaan ovelle. Ovi on lukittu. Uteliaana kysyn tarjoilijalta mitä oven takana on. Henkilökunnan tiloja, ei sen ihmeempää, saamme vastaukseksi ruokatilauksia tehdessämme. Aavistuksen pettyneenä harmittelen, ettei mitään sen jännempää, ovi kun näyttää ihan siltä, että sillä olisi paljon tarinoita kerrottavanaan. "Niin", aloittaa tarjoilija uudelleen: "Huomasitteko talon julkisivussa pienen kaari-ikkunan, se on ylempänä noita oventakana olevan toisen kerroksen ikkunoita. Sinne ei ole mistään löydetty kulkutietä aivan kuin ullakkohuonetta ei olisi olemassakaan...".


Saamme tarjoilijoilta kuulla tarinan kummituksesta, joka elää saaren työntekijöiden sitkeissä uskomuksissa. Niin sitkeissä, että kummitukselle katetaan pöytä syksyllä ravintolakauden loppuessa pitkän perinteen mukaisesti. Pöytä on vuodesta toiseen sama, kolmas verannan peräseinästä laskien.

Kuka tuo talossa vaeltava haamu on ja miksi hän on Viikinsaaressa, sitä ei tarina kerro. Saarella ovat aikanaan asustaneet mm. vahtimestari, nimismies, erilaista joutoväkeä ja punaisia sotavankejakin, saaren historiaan liittyy niin ilonpitoa kuin traagisia kohtaloitakin. Olisiko kummitus joku noista? Hyvä vai paha? Ainakaan se ei talvisin hajoita saaressa mitään eikä kesäisinkään säikyttele siellä vierailevia.


Vahvin veikkaukseni kummitukseksi on Pirkkalan kuntaan kuuluneen Nuolialan talon leskiemäntä, se onneton, joka aikanaan myi saarensa yhdestä pienestä viinakannusta (1 kortteli = 0,327 litraa) Viikin kartanon isännälle. Oman versioni mukaan tuo leskirouva olisi jäänyt kiinni saareen, hänen surkea haamunsa vaeltaa saaressa ja sen ravintolassa niiden hiljennyttyä syksyisin. Vuodesta toiseen leskirouvan haamu harmittelee sitä miten hän tuhlasi elämänsä ja omaisuutensa ja päästi käsistään niin kauniin paikan niin naurettavan syyn takia. Niin minä ainakin tekisin, jos olisin ollut tuo leskirouva. Haamulle ei kateta pöytään viinaa, leskirouva on siis pysynyt kuivilla jo yli 200 vuotta.



Kummitustarinat eivät selkäpiitäni karmi, ajattelen, että minulla on puhtaat jauhot pussissani niin ettei henkimaailman olentojen tarvitse tulla haudan takaa minulle enää ärhentelemään. Opiskeluvuosieni työpaikassa Rovaniemelläkin kummitteli, paikalliset tuntevat tarinan Kulatungasta ja hänen pakastimestaan, jossa miehen ruumista säilytettiin ennen hautaamista kukkapenkkiin. Tuo pakastin oli työpaikallani ja erään työyön jälkeen tiesin matkalleen jääneen Kulatungan hengenkin olevan. Kassanlaskustani puuttunut euron kolikko kun kopsahti selkääni ollessani lähdössä pimeästä suljetusta baarista. Olin kuullut Kulan tekevän jekkuja ja pilailevan ihmisten kustannuksella hyväntahtoisesti. Siksi ei ollut vaikea uskoa, että Kula oli napannut kassasta euron, muttei halunnut kenenkään joutuvan vaikeuksiin takiaan ja palautti sen takaisin ennen kuin vahinkoja olisi ehtinyt tapahtua.

Samanlaisia vaeltajia on jäänyt siis muuallekin, tänne ja Tillikkaan... Hymyillen me kiitämme tarinasta ja tilaamme ruoat, nautimme täysin siemauksin rauhallisesta iltapäivästä ja äärettömän hyvästä ruoasta. Perinteinen Viikinsaaren Vorschmack edustakoon meille saaren historiaa, tätä päivää parhaassa mahdollisessa muodossaan saimme riivityn barbeque-possuleivän ja paholaisen hillon kautta. Todella maukasta ruokaa, tästä on hyvä jatkaa ensi kesänä.

perjantai 15. elokuuta 2014

Salaruokala keskellä keskustaa

Herra K poimi minut aiemmin tällä viikolla kyytiin Ratinan stadionin parkkipaikalta. Parkkipaikan viereisen, päältä päin jo pahoin ränsistyneen entisen Autotuonti Oy:n talon kulmaan oli ilmestynyt viehättävän näköinen pieni ovi kyltteineen, kukkaripustuksineen ja valoineen, oven ympärillä leijui herkullinen ruoan tuoksu. Tätä mystistä paikkaa piti päästä tutkimaan tarkemmin. Salamyhkäinen ruokapaikka paljastui Tom&Crill Catering -nimiseksi lounasravintolaksi. Mutta miksi ihmeessä sen nimessä Crill kirjoitetaan C:llä?



Vuoltsun kortteliksi kutsuttuun Koskikeskuksen viereiseen funkkisalueeseen kuuluva Autotuonnin talo on ränsistyneenäkin karulla tavalla kaunis. Alunperin se rakennettiin vuonna 1938 yksikerroksiseksi, mutta korotettiin nykyiseen korkeuteensa vuonna 1961. Tom&Crillin tarjoilija kertoo ravintolan haluavan noudattaa talon tyyliä, siksi pienen ravintolan sisustus on särmikäs, sympaattinen sekoitus uutta ja vanhaa, kuormalavoja, vanerilevyjä, koristeellisia tapetteja ja messinkilamppuja. Haluaisin kovasti jutella  jännittävän paikan ideasta ja ajatuksista vain lounasaikaan auki olevan ravintolan taustalla enemmänkin, mutta sekä Tomilla keittiössä että rouvilla ravintolan puolella on kiire, jono kasvaa hetkessä ovesta ulos saakka. Ja hyvä niin, muutkin asiakkaat ovat siis löytäneet pienen ja varsin erikoisella paikalla sijaisevan ravintolan.

Kysymykseeni miksi ravintolan nimessä Crill kirjoitetaan C:llä, ravintoloitsija hymyilee leveästi: "Ihan juuri siksi". Jos ehtisin kysyä kiireiseltä mieheltä myös ravintolan poikkeavasta sijannista, saattaisi vastaus hyvinkin olla tuo sama hymy. Useita vuosia Hotelli Ramadan ja Hotelli Ilveksen keittiöpäällikkönä toimineella catering-yrittäjällä on homma hallussa. Mutta kolmen ruokalajin lounas hintaan 8,80€? Odotukset ovat kovat. Mitähän sillä rahalla oikein saa?
 

 

Päädymme lounasseurueinemme pienen ravintolan alakertaan, jossa on muutama vähän isompi pöytä valittavana. Iloisen lomaltapaluupuheensorinan keskellä yritän löytää hetken ympäristöni tunnustelemiselle, mutta tila on monella tapaa niin monitasoinen, että kokonaisuuden hahmottaminen on hankalaa. Keskityn siksi siis ruokaan. Salaattipöytä on raikas ja vihreä, krutongit on tehty saaristolaisleivästä ja salaatin tai keiton päälle lisättävät siemenet on paahdettu ja maustettu. Eriparisissa astioissa esillä olevat kolme kastikevaihtoehtoa salaatille paljastavat mitä tuleman pitää: ei mitään hajutonta ja mautonta massamössöä vaan reilua, rouheaa ja rakkaudella tehtyä ruokaa.


 

Ja sitä se ruoka todella on. Lämmintä suklaakiisseliä, pienellä jälkipotkulla terästettyä pehmeää parsakaalikeittoa, täyteläistä lohi-rapupastaa ja kolmen lihan bbq-lautanen. Vahva, tumma savuaromi leijailee sieraimiin joka suunnasta. Mmm...

Jälkiruoka tuli mainittua ensin, se kuvastaa hyvin sitä tunnetta, joka lounaasta päällimmäiseksi jäi. Kokonaisvaltainen hyvä olo, kuperkeikkaa heittelevä ihana makujen sekamelska, tunne siitä, että päivän pienestä pysähdyshetkestä nautti vaikkei ensimmäisellä käyntikerralla kaikesta vielä aivan saanutkaan kiinni. Ehkä se johtui ravintolan erikoisesta sijainnista, töistä kun ei ikinä ole tullut lähdettyä siihen suuntaan lounaalle, siinä suunnassa ei aiemmin ole ollut mitään lähtemistä. Ehkä se johtui graffiteista, kuormalavoista, katossa roikkuvista sähköjohdoista ja hämärästä satamamaisesta alakerrasta. Ehkä valtavista annoksista ja tuosta tummasta ja savuisesta ruoasta, jonka hinta ei vastannut sen laatua - sillä tavavalla oikein päin ei siis vastannut. Todella paljon huonommista lounaista on tullut elämän aikana maksettua paljon-paljon enemmän. Ravintolan päivittäin vaihtuvan lounaslistan voi käydä etukäteen kurkkaamasta paikan Facebook-sivuilta. Tänne on ehdottomasti tultava uudelleen.




Vuoltsun korttelin ja Autotuonnin talon historiaa googlaillessani törmään uutiseen: Ratinan suvannon alueelle aloitetaan kauppakeskuksen rakentaminen niin, että se valmistuisi vuonna 2017. Ilmeisesti kuitenkin nämä 1930-luvulla rakennetut kellertävän harmaat rakennukset Linja-autoaseman ja Koskikeskuksen välissä on kaikeksi onneksi säilytettävä mallina oman aikansa matalasta kaupunkirakentamisesta. Mikähän on Tom&Crillin tulevaisuus tuon kauppakeskussuunnitelman kanssa? Onko osa ravintolan rouheudesta vain väliaikaisuutta paikan poistuessa uutuuttaan kiiltävän ostosparatiisin tieltä? Toivottavasti ei, sillä minä ihastuin tähän ei-tärkeilevään paikkaan.