keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Kangasta, tehdasta ja äärettömän hyvää ruokaa

Rakastan sitä, että kun jotain tehdään, se tehdään huolella. Mietitään loppuun saakka ja rakennetaan rakkaudella, loihditaan mukaan niin tunne kuin tyylikin, oli kyse sitten isosta tai pienestä asiasta. Mikään ei harmita minua enempää kuin hutaisten tehty ja puolitiehen jäänyt idea, ajatus, joka melkein on siinä, melkein on nähtävillä valmiissa lopputuloksessa, melkein kosketettavissa. Kun juttu kerran on tehty, ei se koskaan ole enää uusittavissa. Uutuus on kadonnut. Toisinto olisi vain kopio, yritys korjata ensimmäistä erehdystä.



Kun ensimmäistä kertaa kävin yksin Tampereella vuonna '95, en saanut silmiäni irti kaupunkikuvaa hallinneesta kauniista punatiilisestä tehdasrakennuksesta, jonka seinien pieniruutuiset ikkunat saivat sen näyttämään pitsiseltä. En tiennyt tuolloin rakennuksen olleen puuvillatehdas, kangaskutomo, jonka laadukkaat ja muodikkaat tuotteet olivat jo aikanaan tunnettuja ympäri Euroopan. Tuossa vanhassa tehdasrakennuksessa on kaikenlaista toimintaa nykyisin, paljon kahviloita ja ravintoloita toimistotilojen lisänä. Kun keväällä kuulin, että Siperiaan olisi tulossa uusi bistro, uteliaisuuteni nousi hetkessä kattoon. Muotia ja laatua! Millä tavalla rakennuksen valtavaa historiaa päästään tällä kertaa hyödyntämään? Saataisiinko Finlaysonille sen historiaan sopiva paikka, sellainen, jossa olisi ihanaa istua iltaa maailman parhaassa seurassa tuhansien tarinoiden ympäröimänä? Kesti puoli vuotta, ennen kuin pääsin katsomaan uutta paikkaa lähemmin.




Fabric. Fabric... Maistelen bistron nimeä suussani kävellessääni räntäsateessa lounastreffeilleni uuteen paikkaan. En osaa päättää kumpi minulle tulee nimestä ensimmäiseksi mieleen, englanninkielinen sana kankaalle vai ruotsinkielinen sana tehtaalle. Naurahdan itselleni. Tällä kertaa minun ei tarvitsekaan päättää, nimi on valittu täydellisesti tarkoittamaan molempia. Ravintolan takaseinässä komeilee kangastehtaan vanha logo, Finlayson & Co. James, William ja hänen poikansa nyökyttäisivät bistrolle varmasti tyytyväisinä, jos sen näkisivät. Punaista tiiltä, puuta ja tehdasmaista mustaa. Tätä päivää ja menneisyyttä. Jännittävällä tavalla valoisaa ja hämyisää yhtä aikaa.
 

Lounaslistalla on kaksi vaihtoehtoa, vanhanaikainen ja nykyaikainen. Nykyaikaisena ihmisenä valitsen nykyaikaisen, mutta ystäväni ja omistajapariskunnan kanssa hetkisen juteltuani valintani alkaa kaduttaa. Ei siksi, että nyhtöpossutortillassani olisi ollut mitään vikaa, ei ollenkaan! Se on täydellisin ja täyteläisin nyhtöpossutortilla, jonka koskaan olen syönyt. Cheddarkastike ja makea sipulihilloke kruunaavat sen tavalla, joka nostaa annoksen pilviin! Mutta se toinen vaihtoehto, se vanhanaikainen, perinteinen, se olisi varmasti ollut ihan yhtä korkea kokemus myös. Ja ottaen huomioon alhaiset odotukseni sen suhteen, se olisi mitä todennäköisesti ylittänyt tämän kokemuksen vielä pykälän verran ainakin. Siskonmakkarakeitto. Se ei kuulostanut houkuttelevalta harmaan niljaisen kouluruokakokemusten jäljiltä, mutta kun pääsin kiinni Bistro Fabricin laatufilosofiaan ja makumaailmaan, siskonmakkarakeitto olisi todennäköisesti ollut värikäs ja maistuva ruokaelämys, todellinen sellainen. Ripaus menneisyyttä tässä päivässä tyylillä ja taidolla valmistettuna.

Bistro Fabric on lounasaikaan melkein täynnä, eikä ihme. Rakkaudella tehty ravintola henkii asiakkailleen sitä tunnetta, joka omistajilla omastaan on. Tyylikäs, iloinen ja tunnelmallinen paikka toivottaa jo pelkällä olemuksellaan tulijan tervetulleeksi, tervetulleeksi uudestaankin vielä. Viinilasilliselle illalla, niin omistajat toivovat, syömään muutakin kuin kiireistä lounasta, sillä iltoja varten ravintola on tehty. Vaikka meillä ei rakkaan ystäväni kanssa olekaan mihinkään kiire, on lounas aina lounas, ja Bistro Fabricin tunnelma huutaa uutta käyntiä - iltaa, jolloin siellä on mahdollisuus viipyä kauan, unohtua sen maailmaan arjesta irralleen.



Kun ravintolasta juteltaessa omistajarouva kertoo heidän remontissa avanneen edellisen paikan jäljiltä peitetyt ikkunat, päätän lähtiessäni kurkistaa ravintolan takapihalle. On pitkä aika siitä, kun viimeksi kävin takapihalla, vaunuissa nukkuva seuraneitini ei koskaan ole kurkistanut sinne. Siperian takana, Väinö Linnan aukiolta lähtevällä pienellä kujalla, on yksi lempipaikoistani kaupungissa: Finlaysonin vanha piippu omalaatuisessa syvennyksessään kolmenlaisten seinien ympäröimänä sekä nykyisin Työväenmuseo Werstaaseen kuuluvat hassut ilmakäytävät, jotka yhdistävät kaksi rakennusta toisiinsa. Bistro Fabricin ikkuna on käytävien alla, lämmin valo hohtaa sieltä räntäsateessa hämärtyvään joulukuiseen päivään ja saa minut hymyilemään entistä leveämmin. Rakastuin. Tämä uusi paikka on huolella tehty.

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Tilanne vaatii ehdottomasti kakkua

Joulukuinen iltapäivä kaupunkikävelyllä on musta. Märkä. Ei tuoksu jouluiselta, ei näytä siltä. Vaikka kuinka yrittää kiertää lätäköitä, kengät kastuvat läpi. Tykkään enemmän lumisateessa kastuvista hiuksista ja kengistä kuin vesisateessa kastuvista, niissä on vissi ero.

Kun ulkona on mustaa, kiinnittyy katse valoon. Kaikkein eniten valoa tulvii kadulle uudesta avarasta kahvilasta Tempon talon alakerrassa Hämeensillan kupeessa. Kun silmiini vielä osuu juliste, jossa todetaan molemmilla kotimaisilla kielillä tilanteen vaativan kakkua, minun on pakko poiketa sisään ja laitettava Herra K:lle viesti, että minut Runotytön kanssa löytää Fazer Cafen perimmäisestä pöydästä jättimäisen suklaakakkupalan takaa.



Kun vuosi sitten istuimme Herra K:n kanssa Helsingissä vuonna 1891 avatun ensimmäisen Fazer Cafen jättimäisen kupolin alla kakkukahveilla Kluuvikatu 3:ssa, toivoin salaa, että saisimme Tampereellekin Fazerin kahvilan. Mietin tuolloin mihin kahvila parhaiten täällä sopisi, enkä olisi voinut parempaa paikkaa sille keksiä. Bertel Strömmerin suunnittelema funkkistalo sopii arvokkaalle ja perinteiselle kahvilalle loistavasti, talossa ja entisen tavaratalon tilassa on sitä samaa hienostunutta suomalaisuutta, joka Fazerin brändissä on. Fazer loi Suomeen makeisteollisuuden, hänen nimeään kantavat konvehdit ovat edelleen parasta, mitä voi lahjaksi kenellekään antaa. Niissä on jotain symbolista, jotain perinjuurin kotimaista. Meidän itsenäisyyspäiväämme Fazerin siniset ja sini-valkoiset suklaat kuuluvat poikkeuksetta.



Fazerilla tuoksuu nautinto, kahvi, jonka tuoksuun sekoittuu rapeakuoriset croisantit, voisilmäpullat, vadelmakermakakut ja mangojuustokakku. Ja suklaa. Herra K ehtii mukaamme juuri ennen kuin olemme kahvilassa saakka. Astumme yhdessä ovesta herkkutaivaaseen ja tilaamme kahvit, myöhäisen lounaan mozzarellatoastin salaatilla ja chili-suklaakakkupalan jaettavaksi. Kahvikuppien reunalle valitsemme Kiss-kiss-karamellit, ne kun aikoinaan olivat Fazerin makeistehtaan ensimmäinen tuote. Kahvin ja supersuklaisen kakkupalan ääressä joulukuinen iltapäivä ei tunnu enää ollenkaan niin mustalta kuin hetki sitten oli tuntunut. Juliste oli oikeassa.

Ystäväni ihmetteli Fazer-ihastustani kahvilasta kertoessani, sanoi, että hänestä siellä kahvilla käyminen tuntui siltä kuin olisi istunut jonkun vieraan ihmisen kylpyhuoneessa. Hymähdän. Kahvilan pöydät ovat marmoria tai vaaleaa puuta, seinät peiliä, ikkunaa tai kaakelia ja kymmenistä valaisimista johtuen siellä on valoa enemmän kuin monessa muussa kahvilassa yhteensä. Minä pidän valosta ja pidän yksinkertaisesta sisustuksesta, siitäkin löydän jotain kansallishenkistä. Paikan valoisuuteen Herra K:kin kertoi kiinnittäneensä huomiota, kun töihin bussilta kiiruhtaessaan oli katsellut puolikahdeksalta arkiaamuina ovensa avaavaa kahvilaa aiemmin.

 


Nyt kun meillä Tampereella on Fazerin kahvila, aion käydä siellä mahdollismman usein, se kun oli avara ja ihana ja sinne pääsi hyvin Runotytön kanssa vaunuillakin. Salaattitiski jäi vielä testaamatta, katkaravut, parmesan-lastut ja raikkaan vihreä tuoreus kutsuu luo uudestaan. Ja aamiainen. Ja viikonloppuaamujen brunssi. Jos vasta nyt tapaisin Herra K:n, valitsisin treffipaikaksemme Fazerin. Siinä yhdistyisi moni myöhemmin tapahtunut kaunis ja ihana asia.

sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Elämäni kaunein päivä

Katselen harmaata marraskuun päivää ikkunan takaa. Kylmät, raskaat sadepisarat piiskaavat lasia, maisema näyttää lohduttomalta. Muistan kun kuusi vuotta sitten tein samoin, eri ikkunassa tosin, aivan eri elämäntilanteessa, eri nimisenäkin. Olen nyt ollut naimisissa puoli vuotta, olen pienen tyttövauvan äiti ja oman tiensä löytänyt kaksi kirjaa julkaissut kirjoittaja. Ja onnellisempi kuin koskaan aikaisemmin marraskuun mustuudessa.


Tuijotan ikkunan takana avautuvaa maisemaa ja jään miettimään naimisiin menemistä. Kun unelmat muuttuvat todeksi ja tarua ihmeellisempi todellisuus saa sinetin häiden muodossa sen oikean kanssa, on paikan valinta monelle morsiamelle ylivoimaisen vaikea tehtävä. Häitä suunnitellaan kuukausikaupalla, vuosiakin jopa. Mietitään kutsuja, kampauksia, pukuja ja istumajärjestyksiä, pöytien paikkoja ja kattauksen värejä, koristeita, kakkua ja kukkia. Jotkut morsiamet ovat kuvitelleet häänsä hyvin tarkkaan valmiiksi jo ennen kuin heillä on aviomiesehdokastakaan, mies istutetaan valmiiseen suunnitelmaan sitten kun sopiva on löytynyt. Minä en ole koskaan ole osannut ajatella meneväni naimisiin ennen kuin tapasin Herra K:n. Silloinkaan en vielä miettinyt häitä, en edes haaveillut sellaisista. Mutta kun häiden aika koitti, olivat valinnat meille helppoja. Juhlan piti olla jotain meidän näköistämme, lämmintä ja tuttavallista, sisältää tarinoita niin kuin meidän yhdessä olommekin sisältää. Ei liian suurta tai liian prameaa ja reilussa kuukaudessa valmista. Samalla tavalla omalta tuntuvaa kuin Oulu-niminen kihlasormukseni. Niinpä ammensimme hääpäivämme omasta historiastamme, rakkaudestamme ruokaan, musiikkiin ja kotikaupunkimme historiaan, josta halusimme palasen läheisillemme tarjota.



Finlaysonin punatiilinen pikkukirkko on kaunis ja tunnelmallinen ja ehdottomasti vierailun arvoinen ilman mitään juhlaa tai tapahtumaakaan. Aulaton, torniton, yksilaivainen kirkko on yksinkertaisuudessaan niin täynnä historiaa ja tarinoita, ettei se tarvitse päälleliimattuja koristeita. Sille riittää Nottbeckien Pietarista hankkimat tummanpuhuvat urut, tummat puupenkit, viininpunaisella sametilla vuorattu vaalea alttari ja akustiikka, joka antaa ihmeellisen voiman musiikille. Kuinka kauniisti häämarssi ja ystävän ääni tuossa kirkkosalissa soikaan!


Finlaysonin tehdas sai vuonna 1846 oikeuden ottaa palkkalistoilleen oman saarnamiehen, joka huolehti työntekijöiden hengenravinnosta. Vuonna 1879 tehtaan portin kupeeseen valmistui rukoushuone. Finlaysonin seurakuntaan kuuluivat tehtaan työntekijät perheineen, aikanaan miltei puolet koko Tampereen asukkaista. Työntekijöitä varten rakennettu oma kirkko ei ihmetytä Finlaysonin tapauksessa, James Finlayson oli uskovainen mies ja halusi pitää huolta ihmisistä ympärillään, tehtaan seuraava omistaja Willhelm von Nottbeck poikineen jatkoi tätä työtä. Jättimäisen työllistäjän mittoihin kasvaneella puuvillatehtaalla oli Nottbeckien aikaan oman kirkon lisäksi myös päiväkoti, koulu, orpokoti, sairaskassa ja sairaala, oma paloasema ja valuuttakin niinä aikoina kun Venäjän ruplan arvo oli pohjalukemissa. Uudenvuoden aatonaattona vuonna 1981 Finlayson Ab lahjoitti kirkon tontteineen Tampereen evankelis-lutherilaiselle seurakunnalle, joka oli hoitanut pappistehtävät kirkossa tehtaansaarnaajan viran lakattua heti miten kirkon valmistuttua vuonna 1880. Nykyisin Finlaysonin kirkko on yksi Suomen reilusta 250:stä tiekirkosta ja nimetty erityiseksi lasten katedraaliksi, jossa kirkkovuoden tapahtumia havainnollistetaan nukein ja pienoismallein leikkien. Kauneimmat joululaulut järjestetään Finlaysonin kirkossa lapsille tänä vuonna 13.12. ja 20.12.

torstai 26. marraskuuta 2015

Joko jouluhöpsötyksen saa aloittaa, saahan?

Alle kuukausi jouluun! Kohta on jo joulukuu, ensimmäinen adventti kolkuttelee ovella. Joko saa alkaa jouluhöpsötyksen, saahan, saahan? Tähän saakka olen tyytynyt tekemään torttuja salaa kotona ja ostamaan kaupasta kaikkein punaisimpia omenoita lasikulhoon keittiönpöydälle, ihailemaan valoviikkojen valoja Hämeenkadulla kertomatta kenellekään, että fiilistelen niiden avulla joulua kun maa mokoma on taas niin musta. Hämärän laskeuduttua Kehräsaarikin näyttää silmissäni aika jouluiselta, vähän joulupukin pajakylältä itseasiassa. Toinen paikka Tampereella, josta helposti saa jouluisia mielleyhtymiä hämärässä, on Tallipiha ja sen vieressä oleva Finlaysonin alue. Sieltä löysin tänä vuonna sen ensimmäisen paikan, jossa joululahjojen ajatteleminen tuli ajankohtaiseksi ja oli jo täysin sallittua, toivottuakin jopa. Lunta tai ei, oikeaan talveen kuuluu kolme asiaa: takkatuli, sohva ja tossut. Tai oikeastaan kuusi asiaa, sillä listaa pitää ehdottomasti jatkaa vielä pimeydellä, kirjalla ja lasillisella punaviinillä.




Reinokauppa on ihana pieni putiikki Väinö Linnan aukion sisäänkäynnin vieressä keskellä upeaa vanhaa tehdasmiljöötä. Kaupassa on reinoja vaikka mitä värejä ja kuoseja kaikkein pienimmistä kaikkein suurimpiinkin jalkoihin, on perinteisiä reinoja ja sitten vähän uudempia, eri malleja ja eri artistien logoilla tuunattuja. Ja sitten tarvikkeita tossuparin tuunaukseen itse. Rentojen tossujen tyyliin sopivasti kaupan esillepanot eivät ole niin nöpösen nuukia, ne on tehty reinolaatikkopinoista ja esillä oleviin kappaleisiin saa koskea. Kun katselun alkuun on kaupassa päässyt, ei siitä meinaa tulla loppua! On reino-nojatuolia, reino-torkkupeittoa ja Mielensäpahoittaja -kirjan teemaan tehtyjä karvakaulusreinoja. Yhdessä nurkassa on vanha jukeboksi, jonka ääreen voi istahtaa kuuntelemaan musiikkia. Kaupan seiniä koristaa legendaaristen tamperelaismuusikoiden julisteet, suurimpana ja komeimpana kuva Juicesta. Juicen viimeisen keikan taltiointia saa ostaa Reinokaupasta, Reinokauppa on mukana tukemassa Juicen Kirjaston toimintaa.





Vaikka nuorison muutaman vuoden takainen reiskabuumi onkin jo laantunut, toimivat reinot aina. Omakotitaloasujalle reinot ovat loistavat terassikengät kaikkina vuodenaikoina, toisille reinot ovat parhaat mahdolliset työkengät, jopa ambulanssikuskeilla olen nähnyt reinoja jalassaan. Iloiset tossut lämmittävät varpaita ja ilahduttavat työkavereita - meidän toimistossamme vaaleanpunaisia tossuja on jokaisen pöydän alla, kiitos työnantajan joululahjan eräänä vuonna.

Reinoja on ollut niin kauan, että niihin liittyy tärkeitä muistoja. Papalla oli porstuassa portaiden alla reinot, ne jalassaan pappa tuli portaille vilkuttamaan kun autoon pakattuina lähdimme kotia kohti. Reinojen pohjakumin tuoksu tuo mieleeni joulunalusajan työpäivät kenkäkaupassa aikoinaan, reinoja myytiin vain isänpäivästä jouluun. Nokialla haisee joskus reinolle rengastehtaan takia, tossuja siellä ei aikoihin ole enää tehty vaikka Aino ja Reino -niminen pubi kaupungista vielä löytyykin.

Olvi teki Reinosta oluen ja Dammenberg suklaan. Millaisenhan lahjapaketin kaikenlaisesta reinokamasta oikein aikaiseksi saisi...

perjantai 6. marraskuuta 2015

Eeva-Liisa Mannerin kirjoituskone ja hyllyllisiä hyviä kirjoja

Kun ensimmäistä kertaa näin Tulenkantajien pienen kirjakaupan Hämeenpuistossa Metsokirjastoa vastapäätä, minun oli aivan pakko puikahtaa sen ovesta sisään. Ihanan sekainen, hieman tomuinen, oikea kirjoja myyvä kirjakauppa. Sellaisia kirjoja, joita ei muualta välttämättä saa. Minna Canthin tekstejä tarttui mukaan ensimmäisellä kerralla, samoin Kirsi Kunnaksen. Ja myöhemmin Ville Rannan sarjakuva-albumi. Kirjakaupan nimi, Tulenkantajat, toi mieleeni tarinat koulun historiantunneilta, vei ajatukset 1920-luvulle, sinne, missä suomenkieli ja suomalaisen kirjallisuuden suunta pyrittiin määrittämään uudelleen. Mika Waltari, Uuno Kailas, Katri Vala... Ensimmäistä kertaa liikkeessä vieraillessani en uskaltanut ajatella, että vain hyvää kirjallisuutta myyväksi julistautuneessa pienessä kirjakaupassa myytäisiin joku päivä minunkin kirjoittamia kirjoja.



Mutta niin siellä vain myydään. Sanasato ja Savukeidas -kustantamoiden kirjakaupassa myydään pienten kustantajien proosa- ja lyriikkateoksia, niitä, joita ketjuuntuneet kirja- ja askartelutarvikekaupat eivät valikoimaansa helposti ota. Novellikokoelma Kahvila on ollut Tulenkantajien kirjakaupan valikoimassa viime keväästä lähtien, vajaan kahden viikon päästä julkaistava esikoisromaanini on ensimmäisenä myynnissä juuri siellä. Maanantaina 16.11. klo 18 Hiekkalaatikko -nimistä uutuuskirjaa juhlistetaan liikkeessä kaikille avoimin julkkarein, teoksen ajankohtaisia teemoja yt-neuvotteluista, ystävyydestä ja itsensä uudelleen rakentamisesta pohtii kirjoittajan kanssa tarinan ennakkoon lukenut tamperelaisnäyttelijä Eriikka Väliahde.


Kirjakaupassa on pieni sympaattinen lava kaksine palleineen ja isojen ikkunoiden galleriatila, johon julkkareiden viini- ja suklaatarjoilun saa mukavasti järjestettyä. Kaupan puolella siellä täällä hyllyjen reunoilla ja niiden päällä on tunnetuille kirjailijoille kuuluneita jännittäviä muistoesineitä, joten katseltavaa kuuntelun ohella kaupassa riittää. Tervetuloa hyville kirjakaupoille marraskuisena maananatai-iltana!

lauantai 26. syyskuuta 2015

Tyylikäs klassikko Keskustorin kulmalla

Syksy on tullut kaupunkiin sinä aikana kun turisti on pesinyt kotona heinäkuussa syntyneen pikkuisensa kanssa. Kaunis syksy, aurinkoinen ja kirkas. Sinä aikana kaupunkiin on tullut paljon muutakin: uusia kahviloita, bistroja ja baareja, Laukontorin paljon puhutun Jörn's Dönerin ja Kyttälän Hot Potinkin olen missannut täysin! Onneksi kotona on ollut kirjoja joita lukea, tutustua tarinoihin Tampereella ja sen ulkopuolella oman uutuuskirjan mentyä painoon.


Kahviloiden ja ravintoloiden valinta ei Tampereella kyllä tylsäksi käy. Pois kaupungista ei kauaakaan tarvi olla että missaa jotain uutta. Välillä tuntuu, että joka päivä kaupunkiin kasvaa uusia paikkoja testattavaksi. Fazer avasi kahvilansa Tempon taloon, Aitoleipä omansa Palanderille. Riittääkö niihin kaikkiin kävijöitä? Missä kohtaa huippu tulee saavutettua vai sulkeutuuko vanhoja samalla tahdilla uusien syntymisen kanssa? Mimibossa Puutarhakadulla näytti valitettavasti olevan lappu luukulla.

Tulijoita ja menijöitä ravintolakentällä riittää, klassikot ovat niitä, jotka pitävät paikkansa. Ajattomat, mielenkiintoiset ja mieleenjäävät paikat, paikat, jotka tulevat ensimmäisenä mieleen silloin kun tietylle tapahtumalle tarvitsee tietynlaisen paikan. Jos ravintoloille pitäisi luoda henkilöllisyys ja kuvailla ne ihmishahmoina, löytyisi oman suosikkitarinani pääosan esittäjä Keskustorin laidalta. Suurten ikkunoiden takana tyylikkäässä ja hillityssä rauhassaan keskellä kaupungin hälinää istuisi pitkä ja solakka hahmo, jonka ikää olisi mahdotonta määritellä. Eurooppalaisittain klassikoihin pukeutunut leveälierinen nainen on mystinen, kutsuu äänettömästi luokseen kokemaan jotain arjesta poikkeavaa. Hänen eteensä kävelykadulle on kiviin kaiverrettu kirjallisuuden komeimpia lauseita, Tampereella asuneiden tai työskennelleiden suuruuksien töitä. Eeva-Liisa Mannerta, Väinö Linnaa, Lauri Viitaa. Sillanpäätä, Kajavaa, Paasilinnaa. Tekstejä katsellen tuo nainen istuu ikkunassa ja hymyilee salaperäisesti. Talo ulkoa päin ei ole kummoinen, kiireisenä kävellessä ravintolaa ei välttämättä edes huomaa. Sen ikkunoista peilaa vastapäinen Palanderin talo, joten maisema ikkunassa istujalla on varsin komea.




Leveälierinen nainen tarinassani on Ravintola Astor. Tyylikäs klassikko ei pidä meteliä itsestään, sen tietävät silti kaikki. Astor on ollut paikallaan jo vuodesta 1992, se on Henriksin, Saludin ja Coussican kanssa yksi Tampereen ensimmäisiä eurooppalaista ruokaa tarjoavia á la carte -ravintoloita. Astorin salissa ja keittiössä on moni ammattilainen saanut oppinsa, Astoriin tullaan oppimaan ja se oppi näkyy myös asiakkaille. Harvassa paikassa saa niin hyvää palvelua kuin Astorissa - siitä todella sietääkin ottaa mallia. Pöydässä tuntee itsensä arvokkaaksi kohteliaiden tarjoilijoiden palvellessa ystävällisesti ja kiireettä pilke hauskasti silmäkulmassa. Astorin salaisuus on pitkäikäisessä henkilökunnassa. Monet työntekijöistä ovat olleet talossa jo 15-20 vuotta, vaihtuvuutta ei juurikaan ole. Ravintolapäällikkö joka hiljan jäi eläkkeelle, palveli Astorissa koko uransa ajan, lähes kolme vuosikymmentä.





Lounasajan alussa Astorissa on rauhallista, ihmiset, jotka istuvat pöydissään, näyttävät tyytyväisiltä aivan niin kuin kuvittelen naisen tarinassani näyttävän. Ruoka on erinomaista, alkukeitosta lähtien niin kerta kaikkisen hyvää, että seuraavaa ruokalajia odottaa vesikielellä edellisen loputtua. Ja miksei olisi, se kun tehdään itselle. Astor on perheyritys. Kokkimaajoukkueessa aikanaan kilpaillut Rosendahlin keittiömestarina toiminut isä toi maailmalta vaikutteita tuolloin ruokakulttuurisesti vielä kehittymättömälle Tampereelle, äiti hoiti sihteerinä yrityksen paperityöt ja poika, nykyinen omistaja, oli teini-iässä jo salin puolella opissa.

Annan katseen kiertää ravintolaa rauhallisen musiikin soidessa taustalla. Vanha flyygeli on vaihtunut pianoon, mutta muuten Astor näyttää samalta kuin ensimmäisen kerran siellä käydessäni. Istuin silloin baarin puolella ikkunapöydässä punaviiniä siemaillen, samalla tavalla kuvittelen naisen tarinassani tekevän ja haaveilin prinssistä, joka toisi minut treffeille Astoriin. Silloin sisällä sai vielä tupakoida, se tuntui kansainväliseltä. Baari oli kaupunkilaisten kohtauspaikka iltaisin. Astorin kabinetti juhlapaikka silloin kun syytä juhlaan on.

Mitä ravintolan nimi Astor sitten tarkoittaa ja mistä se tulee? Se jää salaisuudeksi, vain isä Olander tietää sen. Mietin New Yorkin upeita hotelleita korkeine auloineen ja kristallikruunuineen, miljoonasukujen perijättäriä, 1900-luvun alun herrasmiehiä, ne Astorista ensimmäisenä tulee mieleen. Leveälierinen nainen kuvitelmissani hymyilee arvoituksellisesti. Toista Astorin kaltaista ei Tampereella ole. Eikä tule.