keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Kangasta, tehdasta ja äärettömän hyvää ruokaa

Rakastan sitä, että kun jotain tehdään, se tehdään huolella. Mietitään loppuun saakka ja rakennetaan rakkaudella, loihditaan mukaan niin tunne kuin tyylikin, oli kyse sitten isosta tai pienestä asiasta. Mikään ei harmita minua enempää kuin hutaisten tehty ja puolitiehen jäänyt idea, ajatus, joka melkein on siinä, melkein on nähtävillä valmiissa lopputuloksessa, melkein kosketettavissa. Kun juttu kerran on tehty, ei se koskaan ole enää uusittavissa. Uutuus on kadonnut. Toisinto olisi vain kopio, yritys korjata ensimmäistä erehdystä.



Kun ensimmäistä kertaa kävin yksin Tampereella vuonna '95, en saanut silmiäni irti kaupunkikuvaa hallinneesta kauniista punatiilisestä tehdasrakennuksesta, jonka seinien pieniruutuiset ikkunat saivat sen näyttämään pitsiseltä. En tiennyt tuolloin rakennuksen olleen puuvillatehdas, kangaskutomo, jonka laadukkaat ja muodikkaat tuotteet olivat jo aikanaan tunnettuja ympäri Euroopan. Tuossa vanhassa tehdasrakennuksessa on kaikenlaista toimintaa nykyisin, paljon kahviloita ja ravintoloita toimistotilojen lisänä. Kun keväällä kuulin, että Siperiaan olisi tulossa uusi bistro, uteliaisuuteni nousi hetkessä kattoon. Muotia ja laatua! Millä tavalla rakennuksen valtavaa historiaa päästään tällä kertaa hyödyntämään? Saataisiinko Finlaysonille sen historiaan sopiva paikka, sellainen, jossa olisi ihanaa istua iltaa maailman parhaassa seurassa tuhansien tarinoiden ympäröimänä? Kesti puoli vuotta, ennen kuin pääsin katsomaan uutta paikkaa lähemmin.




Fabric. Fabric... Maistelen bistron nimeä suussani kävellessääni räntäsateessa lounastreffeilleni uuteen paikkaan. En osaa päättää kumpi minulle tulee nimestä ensimmäiseksi mieleen, englanninkielinen sana kankaalle vai ruotsinkielinen sana tehtaalle. Naurahdan itselleni. Tällä kertaa minun ei tarvitsekaan päättää, nimi on valittu täydellisesti tarkoittamaan molempia. Ravintolan takaseinässä komeilee kangastehtaan vanha logo, Finlayson & Co. James, William ja hänen poikansa nyökyttäisivät bistrolle varmasti tyytyväisinä, jos sen näkisivät. Punaista tiiltä, puuta ja tehdasmaista mustaa. Tätä päivää ja menneisyyttä. Jännittävällä tavalla valoisaa ja hämyisää yhtä aikaa.
 

Lounaslistalla on kaksi vaihtoehtoa, vanhanaikainen ja nykyaikainen. Nykyaikaisena ihmisenä valitsen nykyaikaisen, mutta ystäväni ja omistajapariskunnan kanssa hetkisen juteltuani valintani alkaa kaduttaa. Ei siksi, että nyhtöpossutortillassani olisi ollut mitään vikaa, ei ollenkaan! Se on täydellisin ja täyteläisin nyhtöpossutortilla, jonka koskaan olen syönyt. Cheddarkastike ja makea sipulihilloke kruunaavat sen tavalla, joka nostaa annoksen pilviin! Mutta se toinen vaihtoehto, se vanhanaikainen, perinteinen, se olisi varmasti ollut ihan yhtä korkea kokemus myös. Ja ottaen huomioon alhaiset odotukseni sen suhteen, se olisi mitä todennäköisesti ylittänyt tämän kokemuksen vielä pykälän verran ainakin. Siskonmakkarakeitto. Se ei kuulostanut houkuttelevalta harmaan niljaisen kouluruokakokemusten jäljiltä, mutta kun pääsin kiinni Bistro Fabricin laatufilosofiaan ja makumaailmaan, siskonmakkarakeitto olisi todennäköisesti ollut värikäs ja maistuva ruokaelämys, todellinen sellainen. Ripaus menneisyyttä tässä päivässä tyylillä ja taidolla valmistettuna.

Bistro Fabric on lounasaikaan melkein täynnä, eikä ihme. Rakkaudella tehty ravintola henkii asiakkailleen sitä tunnetta, joka omistajilla omastaan on. Tyylikäs, iloinen ja tunnelmallinen paikka toivottaa jo pelkällä olemuksellaan tulijan tervetulleeksi, tervetulleeksi uudestaankin vielä. Viinilasilliselle illalla, niin omistajat toivovat, syömään muutakin kuin kiireistä lounasta, sillä iltoja varten ravintola on tehty. Vaikka meillä ei rakkaan ystäväni kanssa olekaan mihinkään kiire, on lounas aina lounas, ja Bistro Fabricin tunnelma huutaa uutta käyntiä - iltaa, jolloin siellä on mahdollisuus viipyä kauan, unohtua sen maailmaan arjesta irralleen.



Kun ravintolasta juteltaessa omistajarouva kertoo heidän remontissa avanneen edellisen paikan jäljiltä peitetyt ikkunat, päätän lähtiessäni kurkistaa ravintolan takapihalle. On pitkä aika siitä, kun viimeksi kävin takapihalla, vaunuissa nukkuva seuraneitini ei koskaan ole kurkistanut sinne. Siperian takana, Väinö Linnan aukiolta lähtevällä pienellä kujalla, on yksi lempipaikoistani kaupungissa: Finlaysonin vanha piippu omalaatuisessa syvennyksessään kolmenlaisten seinien ympäröimänä sekä nykyisin Työväenmuseo Werstaaseen kuuluvat hassut ilmakäytävät, jotka yhdistävät kaksi rakennusta toisiinsa. Bistro Fabricin ikkuna on käytävien alla, lämmin valo hohtaa sieltä räntäsateessa hämärtyvään joulukuiseen päivään ja saa minut hymyilemään entistä leveämmin. Rakastuin. Tämä uusi paikka on huolella tehty.

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Tilanne vaatii ehdottomasti kakkua

Joulukuinen iltapäivä kaupunkikävelyllä on musta. Märkä. Ei tuoksu jouluiselta, ei näytä siltä. Vaikka kuinka yrittää kiertää lätäköitä, kengät kastuvat läpi. Tykkään enemmän lumisateessa kastuvista hiuksista ja kengistä kuin vesisateessa kastuvista, niissä on vissi ero.

Kun ulkona on mustaa, kiinnittyy katse valoon. Kaikkein eniten valoa tulvii kadulle uudesta avarasta kahvilasta Tempon talon alakerrassa Hämeensillan kupeessa. Kun silmiini vielä osuu juliste, jossa todetaan molemmilla kotimaisilla kielillä tilanteen vaativan kakkua, minun on pakko poiketa sisään ja laitettava Herra K:lle viesti, että minut Runotytön kanssa löytää Fazer Cafen perimmäisestä pöydästä jättimäisen suklaakakkupalan takaa.



Kun vuosi sitten istuimme Herra K:n kanssa Helsingissä vuonna 1891 avatun ensimmäisen Fazer Cafen jättimäisen kupolin alla kakkukahveilla Kluuvikatu 3:ssa, toivoin salaa, että saisimme Tampereellekin Fazerin kahvilan. Mietin tuolloin mihin kahvila parhaiten täällä sopisi, enkä olisi voinut parempaa paikkaa sille keksiä. Bertel Strömmerin suunnittelema funkkistalo sopii arvokkaalle ja perinteiselle kahvilalle loistavasti, talossa ja entisen tavaratalon tilassa on sitä samaa hienostunutta suomalaisuutta, joka Fazerin brändissä on. Fazer loi Suomeen makeisteollisuuden, hänen nimeään kantavat konvehdit ovat edelleen parasta, mitä voi lahjaksi kenellekään antaa. Niissä on jotain symbolista, jotain perinjuurin kotimaista. Meidän itsenäisyyspäiväämme Fazerin siniset ja sini-valkoiset suklaat kuuluvat poikkeuksetta.



Fazerilla tuoksuu nautinto, kahvi, jonka tuoksuun sekoittuu rapeakuoriset croisantit, voisilmäpullat, vadelmakermakakut ja mangojuustokakku. Ja suklaa. Herra K ehtii mukaamme juuri ennen kuin olemme kahvilassa saakka. Astumme yhdessä ovesta herkkutaivaaseen ja tilaamme kahvit, myöhäisen lounaan mozzarellatoastin salaatilla ja chili-suklaakakkupalan jaettavaksi. Kahvikuppien reunalle valitsemme Kiss-kiss-karamellit, ne kun aikoinaan olivat Fazerin makeistehtaan ensimmäinen tuote. Kahvin ja supersuklaisen kakkupalan ääressä joulukuinen iltapäivä ei tunnu enää ollenkaan niin mustalta kuin hetki sitten oli tuntunut. Juliste oli oikeassa.

Ystäväni ihmetteli Fazer-ihastustani kahvilasta kertoessani, sanoi, että hänestä siellä kahvilla käyminen tuntui siltä kuin olisi istunut jonkun vieraan ihmisen kylpyhuoneessa. Hymähdän. Kahvilan pöydät ovat marmoria tai vaaleaa puuta, seinät peiliä, ikkunaa tai kaakelia ja kymmenistä valaisimista johtuen siellä on valoa enemmän kuin monessa muussa kahvilassa yhteensä. Minä pidän valosta ja pidän yksinkertaisesta sisustuksesta, siitäkin löydän jotain kansallishenkistä. Paikan valoisuuteen Herra K:kin kertoi kiinnittäneensä huomiota, kun töihin bussilta kiiruhtaessaan oli katsellut puolikahdeksalta arkiaamuina ovensa avaavaa kahvilaa aiemmin.

 


Nyt kun meillä Tampereella on Fazerin kahvila, aion käydä siellä mahdollismman usein, se kun oli avara ja ihana ja sinne pääsi hyvin Runotytön kanssa vaunuillakin. Salaattitiski jäi vielä testaamatta, katkaravut, parmesan-lastut ja raikkaan vihreä tuoreus kutsuu luo uudestaan. Ja aamiainen. Ja viikonloppuaamujen brunssi. Jos vasta nyt tapaisin Herra K:n, valitsisin treffipaikaksemme Fazerin. Siinä yhdistyisi moni myöhemmin tapahtunut kaunis ja ihana asia.