torstai 23. tammikuuta 2014

Kolme vuotta kotikaupungin turistina

Olipa hauska sattumalta huomata, että tänään on blogini syntymäpäivä! Kuinka sopivasti merkkipäivä osuikaan juuri tälle päivälle - ehdin jo aamulla töihin kävellessäni miettiä hyvää syytä tehdä tänään jotain mukavaa ihan vaan tamperelaisen pakkaspäivän kunniaksi. Tällaisena aurinkoisena päivänä tekee mieli katsella ympärilleen ja ihailla luontoäidin aikaansaannoksia. Kuurapartoja puiden oksissa, jääkukkia siltojen kaiteissa, valkoista höyryä, joka kiemurtelee kirkkaalle taivaalle talojen katoilta ja tehtaiden piipuista.


Kolme vuotta. Se on aika pitkä aika, siinä ajassa ehtii tapahtua paljon kaikenlaista suurta ja pientä. Päivälleen kolme vuotta sitten minä ihmettelin kuinka saatoin tuntea itseni edelleen niin täydellisen oululaiseksi vaikka takanani oli jo seitsemän vuotta Tampereella. Mietin kuinka kauan oikein kestää kotiutua johonkin niin, että todella tuntee kuuluvansa sinne, olevansa sieltä kotoisin. Mietin tulisiko minusta koskaan tamperelaista, olisiko minusta tamperelaiseksi.

Nyt tiedän vastauksen ihmettelyyni. Ihmisestä riippuen siinä kestää päivästä vuosikausiin, minun kohdallani tarkemmin määrittelemätön aika seitsemän ja kymmenen vuoden välillä. Se tapahtuu salakavalasti sen jälkeen, kun olet alkanut miettiä asiaa ääneen ja aktiivisesti tehdä jotain haluamasi muutoksen eteen. Se tapahtuu, kun olet löytänyt uudesta paikasta jotain sellaista, ettet halua päästää siitä enää irti, kun haluat juurtua kiinni siihen, tarrata paitsi ihmisiin, myös rakennuksiin, lyhtypylväisiin ja kahviloiden ovenkahvoihin vain kertoaksesi, että ne ovat sinun, että sinä pidät niistä sellaisina kun ne ovat.


Kotikaupunkini. Minun Tampereeni, rauhallinen, talvinen. Aivan niin kuin kolme vuotta sittenkin, Tampere on minulle yksityiskohtia ja niiden muodostamia osakokonaisuuksia. Se on kävelyretkiä, pitkiä mukavia lounaita, ystävällisiä ihmisiä ja kahviloita. Se on omaleimaista punaista tiiltä, se on kaupungin kahtia jakava ainutlaatuinen koski ja kapeaa kannasta reunustavat isot järvet. Se on kolme teatteria ja kaksi jääkiekkoseuraa, joiden paremmuudesta ei voi kuin vain kiistellä. Ja ennen kaikkea muuta, se on kiehtovia tarinoita kaikkien noiden takana. Vielä en ole kuullut niitä kaikkia.

Kiitos Herra K, että sait minut jäämään Tampereelle.

torstai 16. tammikuuta 2014

Talvi tuli vihdoin Tampereelle

Talvi on vihdoin täällä! Lunta, pakkasta, kirkkaita kuulaita päiviä ja jäätä. Jää, tuo kadut, talot, auton ikkunat ja kokonaiset järvetkin kohta peittävä ihana pohjoinen ulottuvuus!

Vaikka jää ja pakkanen ovat kaikkein talvisimpia asioita koko maailmassa, on jäätelö silti kesäherkku. Jäätelö on viilentäjä, olon raikastaja ja mielen piristäjä aivan niin kuin jäiset ja kirkkaat talvipäivätkin ovat. Jäätelöstä tulee iloinen olo, aurinkoinen ja kesäinen fiilis nenänpäästä varpaisiin saakka. Ehkä juuri tuon mielikuviin iskostuneen kesäisyyden takia tällaisena kylmänä pakkaspäivänä jäätelön syöminen on vähän kapinallista, valikoiman puutteen takia ikään kuin kiellettyäkin - ja siksi juuri erityisen hauskaa ja jännittävää. 



Jäätelö luo kevyen kontrastin lämpimille ja mausteisille pataruoille ja keitoille, kuumalle kaakaolle ja höyryävälle teelle, joita sään puolesta muuten tekee mieli nauttia. Sen sijaan että kääriytyisi vilttiin ja vetäytyisi sohvan nurkkaan kotona yksin, kannattaa kopata ystävä kainaloon ja lähteä kaupungille. Kunnon jäätelöannoksen syöminen piristää keskellä sydäntalveakin. Se pistää väkisinkin hymyilyttämään - varsinkin näin tammikuussa, kun kanssaihmiset pitäytyvät herkuttelusta ja yrittävät jälleen kerran laihduttaa uuden vuoden kunniaksi annettujen lupaustensa takia.



Jo puoleen valtakuntaan levinneen Ingmanin Spice Ice -ketjun nerokas idea karkeilla ja kekseillä tuunattavista jäätelöannoksista on mitä loistavin, mutta monivärisine logoineen, piirroshahmoineen ja muovisine kuppeineen ketju on aavistuksen lapsellinen ja huvipuistomainen. Tampereella jäätelöbaarille on kuitenkin aikuisempi vaihtoehto: Koskikeskuksessa sijaitseva Jugi.

Kun ensimmäisen kerran kuulin kenkäostosseuranani olleen neidin puhuvan Jugista, tuli mieleeni sketsisarja Putous ja siinä esiintyvä oululaiskoomikko Jukka Rasila, enkä pääse tuosta mielikuvasta millään irti. Jugi, jugi, jugi. Ei, en pääse vieläkään, vaikka hurmioiduinkin sirosta ja violetinvaaleasta kahvilasta ihan sen itsensä ja tarjoamiensa herkkujen takia. Olen kävellyt tavalliselta trendikahvilalta näyttävän Jugin ohi monta monituista kertaa pysähtymättä ihmettelemään sitä sen enempää. Minä erehdyin sen suhteen, aliarvioin sen täysin! Se oli sittenkin erilainen, sen myötä minulle aukesi aivan uusi maailma.



Jugi on maailmalla tunnettu frozen yogurt -nimisenä herkkuna, suomeksi se on joko jääjogurttia tai jogurttijäätelöä, tavallista jäätelöä terveellisemmäksi listattua maistuvaa ja lähes rasvatonta jäädykettä. Sen nauttiminen on tällä hetkellä hyvin muodikasta, kutsuttiin sitä sitten millä nimellä tahansa. 

Koskikeskuksessa sijaitsevan Jugin tiskillä asiakas maksaa ostoksensa valitsemansa kuppikoon mukaan ja kokoaa haluamansa annoksen jugibaarista itse. Annoksen voi nauttia joko kahvilan pöydässä tai sitten kävellessä syöden take awayna niin kuin Amerikassa on tapana tehdä. Kun jujun tietää, homma on helppoa: Asiakas ottaa maksetun kokoisen kupin telineestä, pursottaa siihen koneesta haluamansa makuista jugia tai kahta, ja lisää annoksen päälle valitsemansa lisukkeet hedelmistä, mysleistä, pähkinöistä. Tai kekseistä, karkeista, suklaarouheista ja kastikkeista.

Mmm! Vasta uskomattoman iloisen ja hyvän (sekä siis myös terveellisen) jääherkun nauttimisen jälkeen tutustuin tarkemmin tuon aikaisemmin silmissäni niin kovin tavalliselta näyttäneen ostoskeskuskahvilan toiminta-ajatukseen. Jugi aukeaa jo aamulla kahdeksalta ennen kuin muut Koskikeskuksen liikkeet. Sieltä saa aamiaista - hedelmiä, puuroa, terveyskahvia ja -teetä, muutakin kuin pelkkiä jogurttijäätelöannoksia siis. Pitää testata tuo aamupala-osuus joku päivä, kun jostain syystä ei ruoka-aikaan tule oltua kotona.

maanantai 13. tammikuuta 2014

Muistoja Olympiavuodesta 1952

Tampereen keskustan laidalla, Pyhäjärven rannalla, kohoaa monumentaalinen rakennelma, jota ei oikeastaan voi ohittaa vaikka kuinka koettaisi katsoa toiseen suuntaan. Huolimatta sen suuruudesta ja keskeisestä sijainnista minä onnistuin ohittamaan tuon jättiläisen kahdeksan vuoden ajan. Harmaalla ja sateisella säällä rakennelma näyttää 60-lukuisen rumalta betonikolossilta, mutta kauniilla säällä hyvinkin sirolta ja viehättävältä, ja varsinkin iltaisin ihan siltä, että sillä saattaisi olla parikin tarinaa kerrottavanaan kunhan joku tulisi ja kuuntelisi. Ensimmäisinä Tampere-vuosinani varoin tarkoin astumasta lähellekään tuon ulkoilmatapahtumien mekan helmoja, kenties pelosta, kenties kunnioituksesta. Mutta kun ensimmäisen kerran  Ratinan Stadionilla vihdoin kävin, olen sen jälkeen vieraillut siellä useaan otteeseen niin urheilun kuin musiikinkin ansiosta.


Vielä 1900-luvun alussa Ratinan stadionin paikalla oli Pyynikin ja Kalevankankaan harjuja yhdistävä korkea hiekkaharju. Kaupungin kasvaessa tuolle paikalle piti rakentaa kaupungin hallintorakennuksia, mutta kun hyvähiekkaista harjua alettiin käyttää hiekanottopaikkana mm. vedenpuhdistamoiden suodattimia varten, suunnitelma hallintorakennuksista unohtui. 

Vuosia jatkuneen hiekanoton seurauksena Ratinanniemen harjun tilalle syntyi suuri kuoppa. Vuonna 1932 kaupungin asemakaava-arkkitehti esitti ajatuksen urheilustadionin rakentamisesta Ratinanniemen kuoppaan, mutta stadion-ajatus kaikkine lisärakennuksineen oli tuolloin aivan liian yltiöpäinen eikä sitä sen enempää suunniteltu. Vuonna 1936 Ratina sai kuitenkin ensimmäisen urheilupaikkansa kun kuopan pohjalle jäädytettiin sähkövalaistu luistinrata kaupunkilaisten käyttöön. Seuraavana kesänä paikalla vieraili tivoli, ja näin Ratinanniemen  hyödyntäminen erilaisiin huvitilaisuuksiin oli alkanut.


Puolustusvoimat otti Ratinan kentän haltuunsa sodan ajaksi, se palautettiin takaisin Tampereen kaupungille vuonna 1945. Kuluneen hiekkakentän keskelle kylvettiin ruoho kesällä 1949, mutta vasta vuonna 1951 kaupunginvaltuusto sai hyväksyttyä typistetyn suunnitelman urheilustadionin rakentamisesta. Kesän 1952 Olympialaisiin mennessä stadion-suunnitelmasta ehdittiin toteuttaa vain välttämättömin osa. Tilapäiset rakennelmat eivät täyttäneet kansainvälisten suurkisojen tiukkoja vaatimuksia, joten Helsingin Olympialaisten jalkapallo-otteluista Tampereella pelattavaksi saatiin vain muutama karsintasarjan ottelu sekä pari peliä alkusarjasta. Katsojia noissa peleissä oli kussakin kuitenkin lähes parikymmentätuhatta, Tampereella Neuvostoliiton joukkuetta vastaan tasalukemiin päättyneen alkusarjapelinsä pelannut Jugoslavia pääsi lopulta loppuotteluun saakka saaden kisoista hopeaa.

Olympialaisten jälkeen stadionin jatkorakentamissuunnitelmaa muutettiin jälleen vuonna 1955. Pysäköintipaikkojen puutteellisuuden ja muiden pohdintojen takia aloitus viivästyi ja rakennelmien lopullinen valmistuminen kesti 11 vuotta. Vuonna 1966 valmistuneella, vuonna 2004 peruskorjatulla stadionilla on nykyisin urheilukentän lisäksi 16 800 istumapaikan katsomo, paini-, joukkuevoimistelu-, liikunta- ja kuntosalit sekä erilaisia kokous- ja kahvilatiloja. Muun muassa uimahalli, maauimala, hotelli ja verkkopalloilukeskus jätettiin aikoinaan rakentamatta Ratinanniemen tilanahtauden takia. 


Iltahämärässä luminen stadion on hiljainen. Portit ovat auki, niistä pääsee vapaasti kävelemään sisään ilman sen suurempia lupia. Menneistä ajoista kuiskuttelevat patsaat, monumetit ja muistolaatat ovat vaikuttavia, ainakaan minä en osannut arvata stadionin olympiahistoriaa ollenkaan. 

Vuosikymmenten kuluessa Tampereen Stadionilla Ratinassa on järjestetty jos jonkinlaisia urheilu- ja musiikkitapahtumia, onpa tehty kaksi maailmanennätystäkin (keihäänheitossa Jorma Kinnunen 1969 ja Tiina Lillak 1983). Ratinanrannan puistotöiden yhteydessä stadionin ympärille on rakentumassa mm. hiihtolatu ja Ratinan sillan alle kuntoilupuisto kaupunkilaisten iloksi ja onneksi. Suurtapahtumien välisinä aikoina myös itse stadion on kaupunkilaisten käytössä, kesäisin yleisurheilupaikkana ja tänä talvena ensimmäistä kertaa Winterpark -talviulkoilupuiston tiimoilta jääkiekkokenttänä.

Kiitos Herra K, eilisiltainen extraspecial Open Ice -tapahtuma oli minulle vielä sata kertaa upeampi kokemus kuin joulukuinen ulkoilmaliigakamppailu Tapparan ja Ilveksen välillä.

torstai 2. tammikuuta 2014

Uusi vuosi alkaa siitä mihin edellinen loppui

Kulunut vuosi oli elämäni paras, paras tähänastisista tietysti, tulevista kun ei ennalta vielä tiedä. Toissa päivänä päättynyt vuosi toi mukanaan paljon kaikenlaista suurta ja pientä, kerrytti valtavan määrän lämpimiä muistoja sydämeen talletettavaksi. Vuosi 2013 antoi minulle aivan uudenlaista varmuutta tulevaisuuteni suunnasta, kaikesta siitä mitä kenties haluan tai mitä en ainakaan halua tehdä nyt kun uskallan ottaa askeleita salaisia haaveitani kohti. Vuosi myös opetti paljon ihmisistä ja niistä asioista, joita erityisesti täytyy muistaa vaalia silloinkin kun aikaa on vähän. Kiitos kaikista ihanista päivistä, Herra K! Kiitos isoveljeni pohjoisessa, kiitos pikkusiskoni perheineen ja kiitos kaikki rakkaat ystävättäret tavallisissa päivissä lähellä ja kaukana.


Vanha sanonta on oikeassa siinä, että tytön voi saada pois jostain, mutta sitä jotain ei koskaan kokonaan pois tytöstä. Minut voi saada pois kaupungista, mutta kaupunkia ei koskaan minusta. Eikä minusta saa pois rakkautta kahviloita kohtaankaan, ei edes silloin, kun vain hyvin harvoin ehdin niissä kiireettä istuskella. Olen citygirl varmaan niin kauan kuin elän vaikka asuisinkin kauempana ydinkeskustan hälinästä ja nauttisin rauhastani.

Hymyillen mietin muutaman vuoden takaista aikaa, jolloin kiireettömät kaupunkilaisiltapäiväni ja viikonloppuni koostuivat lähes yksinomaan lempikahviloissani istuskelusta joko omissa oloissani tai yhdessä ystävän kanssa. Cafe Europassa erityisesti, mutta myös La Famillessa, Kahvila Runossa, Taikapavussa ja nykyisen Kaffilan paikalla sijainneessa Wayne´s Coffeessa. Osasinko silloin arvostaa tuota mahdollisuutta tarpeeksi? Osasinko nauttia kaikista niistä hetkistä niiden ansaitsemalla tavalla? Tuon ajan jälkeen Tampereelle on tullut hurjasti lisää ihania omaperäisiä kahviloita, ihanimpana Pyymäen Oma Kahvila Tuomiokirkon kadulla aivan Hämeenkadun kulmassa. Onneksi uusille, vahvan muistijäljen jättäville, kahvilapöydässä ystävän kanssa käydyille ajatuksia valottaville syvällisille keskusteluille löytyy jostain aina aikaa.

  =  
 
Neljän naisen iloiseen ja äänekkääseen jälleennäkemiseen Pyymäen Oma Kahvila oli tarpeeksi suuri ja avara, mutta kunkin henkilökohtaisten kuulumisten vaihtamiseen tarpeeksi intiimi kuitenkin. Oman pöydässä pystyy puhumaan kodeista ja perheistä, entisestä yhteisestä työstä ja kunkin uusista urista. Siinä pystyy kuiskuttelemaan salaisuuksia ja ihmettelemään tämän päivän kuntapolitiikkaa avoimen hämmästyneenä ilman pelkoa siitä, että muut asiakkaat häiriintyisivät. Vaikka me istummekin kuppiemme ääressä monta tuntia, on muille nopeammille asiakkaille silti tilaa nauttia kahvilan tarjonnasta myös.

Sisustukseltaan tyylikäs Pyymäen Oma Kahvila on siitä mukava paikka, että siellä välttyy valinnan vaikeudelta. Huumaavalta tuoksuvan vitriinin edessä ei tarvitse osata päättää ottaako kahvin kaveriksi suolaista vai makeaa, Pyymäellä voi ottaa molemmat. Juustopuusti 1,80€, Omenalehti 2,50€ ja kahvia 2,40€ iso mukillinen. Minä rakastuin Pyymäen Omaan heti ensi kosketuksella, kiitos Katja, kun johdatit meidät yhteen. Tänä vuonna on vielä 364 iltapäivää ja iltaa aikaa nauttia kaikista Tampereen ihanista kahviloista ja eheyttävistä keskusteluista ystävien kanssa kahvikupin äärellä. Puhumisella ja keskustelulla on ero, aivan niin kuin on Kahviloilla ja kahviloillakin. Vain aniharvassa jaksaa istua koko illan.