sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Kolmen taivaan Tampere - osa III

Eräänä kauniina päivänä päätin astua suuren askeleen elämässäni ja kokea jotain uutta, jotain vanhaa ja samalla myös jotain lainattua. Ei sinistä tällä kertaa, eikä niitä muitakaan lorun juttuja, mutta uutuuden viehätys ja vanhan tutun jutun tuoma tyydytys yhdessä ystävältä lainatun erilaisen ajatuksen kanssa. Siinä sitä olisi taas koettavaa yhdeksi päiväksi. Ensimmäisenä, pysäköintitaivaana, parkkiluolakokemus oli tuo jotain uutta -osuus ja ruokataivaana lounas intialaisessa ravintolassa jotain vanhaa. 

Osa 3: Jotain lainattua. Taivaita on niin monenlaisia, niin monen tasoisia ja monen värisiä, että jokaiselle varmasti löytyy oma taivaansa. Minulle Tampere on ainakin kolmenlaisia taivaita, tavarataivas on niistä se kolmas. 

Kerran joulun aikaan asemalle kävellessäni huomasin Rautatienkadun ja Hämeenkadun kulmaan avatun uuden liikkeen, jonka ikkunat pursusivat värikkäästä tavarapaljoudesta. Sisään liikkeeseen kurkistellessani näin ikkunasta niin keittiötarvikkeita ja kattauskoristeita kuin koriste-esineitä, säilytysratkaisuita ja toimistotarvikkeitakin. Ja missä väreissä! Kaikissa sateenkaaren väreissä kirkkaimmista keltaisista tummimpiin sinisiin.

En ole koskaan aikaisemmin ajatellut, että kodin sisustusta pitäisi muuttaa erilaiseksi vuoden aikojen mukaan, mutta työkaveriltani ajatuksen lainattuani päätin kokeilla, kevät kun ei tänä vuonna tunnu muuten edistyvän laisinkaan. Kevät on täällä, se on täällä vaikka todellakaan ei siltä näytä. Kun ikkunasta ulos katsoessa ei kevään tuloa vielä huomaa, täytyy tuo muutos tehdä itse kodin sisäpuolelle. Millä? No keväisen kirkkailla ja heleillä väreillä tietenkin.

Tampereelta löytämäni tavarataivaan nimi on Tiger. Se on hassu nimi, sillä mielessäni juuri tiikeri on kaikista eläimistä se, joka ei muotoaan tai luonnettaan pysty miksikään muuksi muuttamaan vaikka kuinka haluaisi. Mihinkäs se tiikeri raidoistaan pääsisi, toteaa vanha sananlaskukin, silti minä hain muutosta kotiini juuri tiikeristä. Mikä ihme on Tiger? Kiireinen myyjätär ei asiaa minulle ehtinyt valaista, mutta heidän nettisivunsa vastaavat kysymykseeni näin: "Tiger on vuonna 1995 perustettu tanskalainen design-kauppaketju, jolla on yli 200 myymälää kahdeksassatoista maassa. Tigerin värikäs, oivaltava ja inspiroiva valikoima sisältää kaikkea arjen käyttötavarasta hauskoihin trendituotteisiin. Valikoimaan kuuluvat toimistotarvikkeet, kodintuotteet, askartelutarvikkeet, lelut ja pelit, kosmetiikka, lahjatavarat – ja jopa mausteet ja tee. Tiger on hauska shoppailuelämys. Tiger muuttaa tasahintoineen käsitystäsi siitä, mitä kaikkea yhdellä, kahdella tai viidellä eurolla voikaan saada."


Totta. Kun joulun alla katselin Tigerin näyteikkunaa, minun oli pakko päästä sinne sisälle. Silloin ikkunassa loisti pienine valoineen kokoelma minikokoisia joulutaloja, samanlaisia, joita olin kerännyt ikkunalaudalleni aiemmin Ranskasta, Virosta ja Helsingistä. Ja niiden hinta oli täällä vain neljä euroa. Ostin kokoelmaani kolme uutta taloa, kierreportailla, lumikoristeilla ja koulunkellolla varustetun. Kahdella eurolla Tigeristä sai pääsiäisen alla juhlakattaukseensa serviettitelineitä, lautasia ja pupukuvioisia juomalaseja, neljällä eurolla leivoksen muotoisia säilytysrasioita ja seitsemällä eurolla jättikokoisen säästöporsaan. Kimaltelevilla strasseilla koristellusta taulukehyksestäkään tuskin saa maltaita maksaa. 

Työkaverilta lainattu ajatus sisustuksen keväistämisestä toimi, samoin toimi täydellinen tavarataivas myös. Seuraavan kerran kun tarvitsen pienen ja yllättävän lahjan pakettiin, tiedän mihin suuntaan ensimmäisenä, omaan kotiini en kaikkea krääsää kuitenkaan tahdo kantaa.

Kolmen taivaan Tampere - osa II

Eräänä kauniina päivänä päätin astua suuren askeleen elämässäni ja kokea jotain uutta, jotain vanhaa ja samalla myös jotain lainattua. Ei sinistä tällä kertaa, eikä niitä muitakaan lorun juttuja, mutta uutuuden viehätys ja vanhan tutun jutun tuoma tyydytys yhdessä ystävältä lainatun erilaisen jutun kanssa. Siinä sitä olisi taas koettavaa yhdeksi päiväksi. Ensimmäisenä, pysäköintitaivaana, parkkiluolakokemukseni oli tuo jotain uutta osuus. 

Osa 2: Jotain vanhaa. Ruoka on rakkauteni, vanha ja minulle niin ihanan tuttu juttu, sen kanssa löydän aina jotain uutta ja mukavaa tekemistä olinpa missäpäin maailmaa tahansa. Tampere on ruokataivaani, erilaisia mahdollisuuksia pieneen ruokanautintoon löytyy hirmuisen monenlaisia: on eri kulttuureista, eri tyylisuuntauksista ja eri raaka-aineista vaikutteensa hakevia, eritavalla asiakkaitaan palvelevia ravintoloita. Viimeisin lounaslöytöni, intialainen ravintola Swagath, sijaitsee Aleksanterin kadulla.



Intialainen ruokakulttuuri on tuhansia vuosia vanha, yksi vanhimmista maailmassa, siksi juuri intialainen ruoka ja Swagath sopii täydellisesti joksikin vanhaksi kolmen taivaan täydelliseen päivääni. Hämeenkadulta poikkeavalla pikkukadulla tummanpunaiset markiisit ja kauniit ornamenttikuvioiset ikkunateippaukset kertovat toisen taivaani olevan lähellä. Uudet toimitilat saanut, Tampereella jo perinteinen ravintola on sisustettu hyvällä maulla, se erottuu monien monien muiden ravintoloiden joukosta omakseen. Jännästi suomalaiseksi latokartanomaisella tavalla jotenkin, mutta ehdottomasti intialaiseksi suurikuvioisine tekstiileineen, koukeroisine lamppuineen ja kullattuine tauluineen.


Tuoksu on tärkein, eikä siitä voi erehtyä. Huumaava mausteisen ruoan tuoksu tulee sisäänastujaa vastaan jo ovella ja se on niin intialainen kuin Tampereella intialainen vain voi olla. Lounasajan 9 euron värikäs seisovapöytä kutsuu luo, kaikkea on päästävä maistamaan ja sitä kaikkea on päästävä maistamaan pian! Ensi silmäyksellä ravintola vaikuttaa isolta ja avaralta, mutta jos lounasaikaan on liikenteessä, pöytä melkeinpä pitää varata etukäteen tai sitten tulee varautua jonottamiseen. 

Ruokailijat ohjataan pöytiin, pienet seurueet pieniin pöytiin ja isommat ryhmät isoihin pöytiin, hukkatuoleja ei saa jäädä. Silloin kuin ruuhka on kovin, samassa pöydässä ruokailee iloisesti sekaisin useampia seurueita. Aluksi se tuntui kummalliselta, mutta metallisten lokerolautasten kalistessa haarukoiden ja veitsien alla se alkoi hymyilyttää: jos jakaminen on ainoa tapa saada palasensa tästä taivaasta, on tilasta oltava valmis tinkimään pöytä jaettava muiden ihmisten kesken, tähän taivaaseen kun pyrkivät niin monet muutkin. Mitähän oikea uskontojen, sukutarinoiden ja historian värittämä intialainen ruokaperinne erilaisine sääntöineen, ohjeineen ja uskomuksineen sanoo taivasajatteluuni...

Kolmen taivaan Tampere - osa I

Eräänä kauniina päivänä päätin astua suuren askeleen elämässäni ja kokea jotain uutta, jotain vanhaa ja samalla myös jotain lainattua. Ei sinistä tällä kertaa, eikä niitä muitakaan lorun juttuja, mutta uutuuden viehätys ja vanhan tutun jutun tuoma tyydytys yhdessä ystävältä lainatun erilaisen jutun kanssa. Siinä sitä olisi taas koettavaa yhdeksi päiväksi.

Osa 1: Jotain uutta. Tampereen keskustassa vavahteli ja rytisi päivittäin aamuin illoin usean vuoden ajan, minäkin tunsin ikkunoiden helähtelyt ja tavaroiden tärinän astiakaapissani kun kaupungin keskustan alle louhittiin valtavaa luolaa. Viime syksynä tuo lähes tuhannen auton parkkihalli vihdoin valmistui kadulla kulkijoiden jalkojen alle, piiloon maan uumeniin tilaa viemästä. Se, onko uusi parkkiluola taivas vai helvetti, jää jokaisen omaksi päätettäväksi. Jotta pystyin itse päättämään, piti minun kokea se.


Pohjoisessa kasvaneena minun ei tarvinnut autoilijaurani alkuvaiheissa pysäköidä luoliin tai edes halleihin, nuo ahtaat ja ahdistavat parkkeerausmuodot tulivat mukaan kuvioon vasta kun muutin Tampereelle miltei kymmenen vuotta sitten. Nykyisin niin hallit kuin parkkitalotkin ovat minulle tuttuja jo, muutaman vuoden stressaavan harjoittelun ja lievämuotoisen panikoinnin jälkeen osaan perussäännöt ja kulttuurin mukaisen käyttäytymisen parkkihalleissa. Edes ahtaat käytävävälit tai pienet ruudut eivät pelota minua enää, olen sinut itseni ja Herra K:n farmariauton ulottuvuuksien kanssa.

Uutta, P-Hämpin nimellä kulkevaa luolaa ei kenenkään tarvitse pelätä: Se on avara, autio ja tyhjä, aivan niin kuin maa aikojen alussa. Vaikka minua vähän jännittikin, ja opasteissa todella olisi ollut toivomisen varaa, ei se haitannut kun kukaan ei ollut katsomassa seikkailuitani. Minulla oli tilaa vaihtaa suunnitelmaa ajaessa ja vapaus valita oma paikkani sen mukaan missä aioin asioida. Vähän aavemaista luolan hiljaisuus toki oli, mutta sen siisteys, värilliset valot ja taustalla soiva rauhallinen musiikki sen sijaan tuntuivat raikkaalta vaihtelulta pölyisiin ja tahraisiin parkkitaloihin verrattuna. Naisellisiltakin jotenkin, tyylikkäiltä, ajatelluilta.


Hiljaisessa hallissa kävellessäni jäin miettimään, miten loskaisena ja sateisena päivänä parkkihallia voisi käyttää suojaisena ja kuivana tunnelina ostospaikkojen välillä radan puolelta toiselle paikkaa vaihtaessa. Siellä ei pilaisi nahkasaappaitaan eikä kastelisi hiuksiaan. Hissillä vaan maan alle ja suunnistus seuraavalle hissille. Oikoreitti maan alla... Kuinkahan monta euroa tulisi hintaa sille, että ruuhkaisena iltapäivänä oikaisisi autolla parkkihallin kautta Rongankadulta Tullintorille? Mitä muuta luolassa voisi tehdä? Mihin muuhun sitä voisi hyödyntää, kun autoja siellä ei hallin täytteiksi asti ollut... Rock-konsertti maan uumenissa, muotinäytös, tanssiaiset, kirpputori tai design-myyjäiset, onhan halli yhdenlaisen kaupunkisuunnittelun keulakuva kuitenkin. Mikä on mahtanut olla tämän pysäköintitaivaan hinta, monenko kaupunkilaisen pitää pysäköidä autonsa P-Hämppiin vuodessa, että luola koskaan maksaa itseään kaupunkilaisille takaisin?

Jotain uutta - ensimmäinen kerta autoni kanssa maan alla. Mielipiteeni hallista? Kyllä, ottamatta kantaa hankkeen järkevyyteen tai kannattavuuteen niin ajatuksellisesti kuin rahallisestikaan, tällaisenaan luola on pysäköintitaivas. Tilava, avara ja todella miellyttävä ajokokemus, jota lämpimästi suosittelen kaikille Tampereella autolla liikkuville. Mutta onneksi tällaisia luolia ei yhteen kaupunkiin mahdu kahta.

keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Etelä-Euroopan kevät onneksi on jo täällä

Vaikka lunta on maassa vielä paksu kuori, eikä muuttolinnuista ole tietoakaan, on kevät silti täällä. Pääsiäinen, oma syntymäpäiväni ja lähestyvä vappu ovat kaikki varmoja kevään merkkejä, sellaisia, jotka eivät ole riippuvaisia luontoäidistä ja sen oikuista. Kevätfiilikseen sää sen sijaan vaikuttaa: Mitä kirkkaammin aurinko paistaa, sitä pirteämpi ja iloisempi on mieli.

Etelämmässä kevät on jo pitkällä, muualla Euroopassa lämpötilat ovat komeasti plussan puolella vaikka me täällä pohjolassa vielä tarvommekin lumikinosten keskellä kirpeissä pakkasaamuissa. Italiassa tuulet ovat jo lämmenneet ja meren rannat on sulat - Tampereella tuon Italian kevään löytää Vinoteca Piemontesta Suvantokadulta.



Valoisan ja aurinkoisen pienen ravintolan lounasaika alkaa vasta klo 12, ravintola avaa ovensa ilmeisesti eurooppalaisittain vähän myöhemmin, mutta lounasta tarjoillaan hauskasti aina kello 17 saakka. Kunkin viikon vaihtuva lounaslista on nähtävillä netissä, jo etukäteen voi fiilistellä kaikkia niitä makuja ja tuoksuja, joita lautaselleen ravintolassa saa. Aurinkoista keltaista, iloisen vihreää, pirskahtelevan raikasta, sesonkimakuja Piemonten maakunnasta Pohjois-Italiasta.



Lounasta rakkaan ystävän kanssa syödessäni katselen uteliaana ympärilleni. Millaisia ihmisiä ravintolassa päiväsaikaan käy? Millaisia siellä käy illalla, kuulunko minä sinne? Asiakkaita on laidasta laitaan, miehiä ja naisia, bisnespukuisia ja rastatukkaisia. Ravintolan kalustus on minimalistinen, tausta musiikkina soi yksi suosikkini Katie Melua. Erilaiset ihmiset täyttävät tilan iloisella puheensorinallaan ja aterintensa kilinällä, avoimesta keittiön ovesta tulvii salin puolelle tirinää ja tuoksuja. Keskellä päivää aurinko paistaa ikkunasta sisään, illalla salissa varmasti on hämärämpää. Tunnelma lienee iltaisin hyvin erilainen, intiimimpi jotenkin, kun ikkunat muuttuvat tummiksi ja peilaavat vastapäisen puistonäkymän sijasta ravintolaa takaisinpäin. 

Vinotecan ilta jää kiehtomaan ajatuksiani tässä eteläeurooppalaisessa keväisessä päivässä. Minun täytynee siis joku kerta testata keittiömestarin kokonainen menu kaikkine suositeltuine viineineen illan hämärissä. 

Aikaa on, Gastropub -ketjuun kuuluva ravintola on pitänyt paikkansa jo kaksi ja puoli vuotta, kokemani perusteella se tuskin on ihan heti katoamassa mihinkään. Sitä iltaa odotellessa nautin parsaviikoista omassa keittiössäni, keväisen eurooppalaisista parhaassa mahdollisessa seurassa.