tiistai 31. tammikuuta 2012

Ja teidän nimenne oli...?

Koskessa virtaa vesi vinhaa vauhtia, ilmaa lämpimämmästä vedestä nouseva paksu valkoinen usva kehystää sen juoksun. Valitsen virrasta pienen pyörteen ja koetan pysytellä sen vauhdissa Koskipuiston rannan puistotietä kävellessäni. Askeleeni kiihtyvät huomaamattani, päästän pyörteestä irti ja hymyilen, virta on minua nopeampi. Tänään. Huomenna voimat voivat jo olla toisinpäin, pakkanen ja kosken rantojen jäätyminen näissä pakkasissa hidastavat veden virtaumaa päivä päivältä. Aikamoinen voima sillä kuitenkin tuntuu edelleen olevan, miksei olisi, onhan se aikanaan pyörittänyt ties kuinka monen tehtaan turbiinit tuolla vähän vajaan kilometrin matkallaan kahden suuren järven välissä. Katselen veden juoksua uomassaan 18 metriä korkeammalla olevasta Näsijärvestä alas Pyhäjärveä kohti, nostan katseeni ja mittailen kiireettä edessäni sillan toisella puolella kohoavaa taloa silmilläni. Hei, minä tunnen sinut jo. Olet Tempon talo, yksi niistä taloista, jolla on nimi. Kuka tai mikä olikaan Tempo? Ja keitäs te kaikki muut olette?
 

Aamulehteä tässä eräänä aamuna taas lukiessani jäin pohtimaan tuota hauskaa ominaispiirrettä tamperelaisessa uutisoinnissa ja tamperelaisten tarinoissa, tuttavallisuutta, johon olen kiinnittänyt huomioni usein ja joka on minua joskus ei-niin-tamperelaisena jopa ärsyttänytkin: Sekä ihmisten kertomuksissa että lehtien uutisjutuissa kuvataan tapahtumapaikat usein nimillä, ei niinkään niiden osoitteilla. Jutuissa kerrotaan, että tuhoisa tulipalo on ollut Commercen talossa tai Voimatalossa tai että uusi liike on avattu Hjelmin tai Hildénin taloon, tapahtuma järjestetään Palanderin talon edessä tai että kosken patoa korjataan Tempon talon kohdalta. Missä? Mitä? Mihin minun pitää mennä? Kuka on Hjelm, mitä tarkoittaa Commerce tai missä tämä Hildén on aikaan asunut? Kalle Palander, eikö se ole Torniosta kotoisin?

Tempo oli Tampereen ensimmäinen tavaratalo, tuota erikoista uutta suurliikettä varten rakennettiin Hämeensillan eteläpäähän ihan oma rakennuksensa. 1930-luvun lopussa valmistunut talo on edelleen paikallaan Takon tehtaan vieressä koskenrannassa, tavaratalo siinä kuitenkaan ei. Seinänaapurinaan verrattaen modernilla ruskeankellertävällä funkkistyylisellä Tempon talolla on koristeellinen jugend-henkinen, viime vuosisadan alussa valmistunut kauppias Sumeliuksen talo, jonka julkisivu avautuu Hämeenkadun ja Keskustorin suuntaan. Sumeliuksen talon upea yksityiskohta käsittämättömän kauniiden tornien lisäksi on kattoa reunustavat rautakukkaset, pulupiikit ilmeisesti. Kauppias Sumeliuksen naapurina on edellisen vuosisadan vaihteessa asunut kauppias Selin, Selinin 1880-luvulla rakennettu uusrenesanssitalo on Keskustorin Laukontorin puoleisella laidalla se matalampi, jossa vielä 1970-luvulla toimineen virvoitusjuomatehtaan tilalla sijaitsee tänä päivänä Hesburgerin lisäksi Coffeehouse ja Puclic Corner. Selinin ja Palanderin välissä on kapea katu, tuon kadun toiselle puolelle valmistui kaupunginviskaali Palanderin wieniläisjugend-linna monessa erillisessä osassa, piirustusten vaihtamisesta kesken projektin käytiin oikein oikeuttakin välissä. Nykyisin mm. Pentikin ja Sonerakaupan kotipesänä toimivan mahtipontisen rakennuksen erikoisuus on yläkerroksen ateljee, jonka viskaali aikoinaan rakennutti vartavasten taiteilijavaimolleen Viivi Palanderille. Avioliitto kuitenkin kariutui pian talon valmistumisen jälkeen ja vaimo muutti Pariisiin rakastuen siellä kuvanveistäjään. Nykyisin ateljee on Tampereen kaupungin vierailevien taiteilijoiden residenssi, siellä töitään on tehnyt mm. Kimmo Kaivanto.


Keskustorin laidalle mahtuu vielä yksi upea jugend-palatsi, kauppatalo Commerce, jonka valmistumisvuonna 1899 annettu ranskankielinen nimi kuvaa juuri sitä mitä talo tänäkin päivänä edelleen on - vaikka nuorempi polvi tunteekin sen paremmin Mäkkärin talona, palaneen Mäkkärin talona. Historiaa siinäkin kuitenkin, avautuessaan tuolle paikalle vuonna 1984, oli juuri tuo Mc Donalds Suomen kaikkien aikojen ensimmäinen Mäkkäri. Commercen talo oli valmistuessaan Tampereen ensimmäinen korkeapainevesijohtotalo, vesi saatiin nousemaan jopa viidenteen kerrokseen saakka. Vastavalmistuneen kauppatalon ensimmäiset liikkeet olivat Lyytikäisen kellosepänliike ja lasisilmäkauppa, Tenlenin kangaskauppa, Spoofin siirtomaatavarakauppa, Procopén asianajotoimisto sekä Tampereen rohdoskauppa. 1900-luvun alussa Commercen taloon avattiin Hotelli Central, talossa sijaitsi myös Tampereen ensimmäinen elävien kuvien teatteri. Kieltolain aikaan talon kätköistä huhuttiin löytyneen myös salakapakka, mutta tuon Morkuksi tai käärmeluolaksi kutsutun paikan oikeaa nimeä ei kai muista enää kukaan.

Keskustorin mielenkiintoisten komistusten lisäksi tuttavallisesti rakennuttajansa tai käyttötarkoituksensa mukaan nimettyjä tunnettuja taloja on kaupungissa vaikka kuinka paljon. Keskustorilta Hämeenkatua ylös puistoon päin kulkiessaan etsijä löytää Hildenin talon ja Hjelmin talon, Raatihuoneen kulmalta Kauppakadulle poiketessaan Sandbergin talon, Tirkkosen talon, Ylioppilastalon ja Pankkitalon, alas Laukontorille suunnatessaan Laukonhovin, -kulman ja -linnan ja sitten Hämeensillan yli Kyttälän puolelle kulkiessaan mm. Haarlan ja Ruuskasen palatsit. Joku toinen päivä etsin taloja lisää, kaivan esiin niiden tarinoita ja ihmettelen, miten nuo massiiviset kivilinnat ovat järkähtämättöminä pysyneet paikoillaan, säästyneet meille ja toivottavasti säästyvät meidän lapsillemme ja heidän lapsillensakin vielä. Vanhojen talojen vahingot satuttavat aina, muistan, miten järkyttyneenä seurasin uutisointia Commercen talon tuhosta toissa vuonna. Paloravintola avaa ovensa huhtikuussa.

Minkähänlainen talo tänä päivänä pitäisi rakentaa, että se jäisi kantamaan minun nimeäni läpi tulevien aikojen? Ukkini aikoina tuo vielä onnistui tavallisten kerrostalojen avulla, hymyillen ajattelen, että ainakin yksi talo kylmässä pohjolassa kantaa sukuni nimeä. Jos ei talo, niin leivos sitten, mutta minkähänlainen leivonnainen pitäisi kehitellä ja miten sitä sitten markkinoida, että sillä jäisi maailman muistiin? Leivoksia vanhojen talojen kunniaksi, olkaa hyvä, teekutsut entisaikojen malliin. Ja Teidän nimenne oli...? Bebe, rouva Bebe, Ranskasta:

PIENET BEBE-LEIVOKSET
n. 30 kpl:

Pohja:
100g voita tai margariinia
2 rkl sokeria
1 keltuainen
2 dl jauhoja

- Vatkaa voi ja sokeri kuohkeaksi. Lisää keltuainen ja lopuksi jauhot. Pyörittele taikinasta tanko, jonka jaat veitsellä 12 osaan. Pyöritä palaset palloiksi ja painele pallot pieniin foliovuokiin tai pienten muffinien muotteihin. Paperivuoat ovat liian pehmeitä bebeille. Paista pohjia 175'C n. 15 minuuttia niin että pohjat saavat hiukan väriä.

Täyte:
1 dl maitoa
1 keltuainen
1 rkl perunajauhoja
2 rkl sokeria
2 tl vanilijasokeria
100g voita tai margariinia
(hilloa)

- Sekoita perunajauho pieneen määrään maitoa, mittaa sitten kattilaan loppu maito, keltuainen ja sokeri, lisää nauhana maito-perunajauhoseos ja kiehauta. Sekoita koko ajan ettei maito ota pohjaan. Jäähdytä kiisseliksi kiinteytynyt täyte ja mausta se vanilijasokerilla. Vaahdota huoneenlämpöinen voi sähkövatkaimella pehmeäksi ja lisää voin mukaan vanilijakiisseli.
- Täytä jäähtyneet pohjat vanilijatäytteellä. Alimmaiseksi pohjalle voit halutessasi laittaa pienen-pienen nokareen vadelma- tai mansikkahilloa.

Kuorrutus:
2 dl tomusokeria
n. 1 valkuainen
karamelliväriä
nonparellejä

Valmista kuorrutus sekoittamalla valkuainen vähä kerrallaan tomusokeriin. Kuorrutus saa olla paksua, jotta se kovettuu valumatta paikalleen. Annostele kuorrutusta leivoksen päälle varovasti lusikalla tasaiseksi levittäen. Koristele valmiit leivokset nonparelleillä.

torstai 26. tammikuuta 2012

Design on Lyhtypylväs

Kävelinpä erään aurinkoisen keskiviikkoisen iltapäivän kunniaksi Tampereen poikki Tammelasta Hämeenpuistoon asioita hoitaessani. Aurinkoisella ilmalla kävely on ihanaa, muutama pakkasaste ja poskia nipistävä tuulikaan ei haittaa silloin, kun taivas on kirkkaan sininen ja olo keväisen kevyt. Silloin kun askel ei paina, katse kääntyy kuin itsestään ylöspäin. Mitä silloin näkee?  Kun katselee ylöspäin omien varpaidensa ja loskaojaksi tallaantuneen jalkakäytävän sijasta, näkee vanhojen talojen rapatut seinät ja koristeelliset ikkunalaudat, mainoskyltit ja kauppojen nimet, kauniit kattoreunojen koristeet. Lipputangot, puhelinlangat ja sinisen taivaan. Ja lyhtypylväät.

  
Todellakin, lyhtypylväät! Lyhtypylväisiin ei juuri tule kiinnitettyä huomiota tavallisesti, ne kun ovat harmaita, pelkistettyjä ja huomaamattomia, pakollisia ajoratojen reunustajia niiden tuoman valon tähden. Tuona aurinkoisena iltapäivänä minulla oli ikävä ystävääni, ihmistä, joka yhteisillä ulkomaan kaupunkilomillamme on bongaillut koukeroiset ja koristeelliset lyhtypylväät matkamuistoikseen kameran kortille ja ihastellut ääneen milloin minkäkinlaisen pylvään ylväyttä. Niinpä katselin lyhtypylväitä aivan erityisellä haikeudella, mietin mitä tavallisuudesta poikkeavilla design-pylväillä missäkin paikassa on haluttu kertoa. Katseltavaa oli paljon ja ihastuksiakin löytyi, en yhtään ihmettele ystävääni, joka rakastaa lyhtypylväitä. Pitäisi soittaa hänelle ja kertoa, että hän on mielessäni usein, kysyä mitä hänelle hänen omassa kotikaupungissaan kuuluu.

Missä on Tampereen kauneimmat lyhtypylväät? Kenen tuotantoa mitkäkin valonlähteet ovat ja miksi juuri ne on valittu siihen paikkaan missä ne seisovat? Kuka tekee päätöksen erikoisten pylväiden tilaamisesta ja miksi niitä joihinkin kohtiin päätetään laittaa? Miksi Hämeenkadun pääraitin lyhtypylväät ovat kuitenkin niitä perustankoja, mitäänsanomattomia ja harmaita kuikulaisia vain? Miksi Koskipuistossa on ainakin kahdenlaisia lyhtypylväitä, toiset vanhanaikaisia, kaarevia palloja ja toiset suoria, moderneja patukoita? Voisiko tylsistä harmaista lyhtypylväistä koristelemalla saada aikaan jotain muuta kuin mitä ne perustarkoitukseltaan ovat, vain valaisimia? Jakokaapeistahan on jo tehty taidetta. Voisiko lyhtypylväillä esitellä kaupungin historiaa, tätä päivää ja nykyisyyttä, tuoda nähtäväksi eri vuosikymmeniä ja vuosisatoja omine liikkeineen ja aatteineen? Miksi ei voisi?


Ja sitten, jymypaukku! Tällä aurinkoisen keskiviikon iltapäiväkävelyllä minulle selvisi vuosia mieltäni vaivannut arvoitus, kauan sitten kuulemani huhu maailman pisimmästä rotvallikivestä, joka sijaitsee Tampereella. Olen etsinyt tuota mystistä kiveä enemmän ja vähemmän aktiivisesti vuosia, kysellyt asiaa aina aika-ajoin vähän sieltä ja vähän täältä. Toiset ovat tituleeranneet koko huhun vitsiksi, jota en ulkopaikkakuntalaisena vaan tajua, toiset taas olleet sitä mieltä, että kaikki Tampereen rotvallikivet ovat tasapuolisesti maailman pisimpiä, koska tulevat samasta louhimosta ja leikkurikoneesta eikä missään muualla maailmassa noita katukiveyksiä kutsuta rotvalleiksi. Tälle asialle on kertakaikkiaan skoolattava, kilisytettävä hieman Talvea talven kunniaksi: keskiviikon kävelyretkellä lyhtypylväitä katsellessani silmäni osuivat vahingossa erään talon seinässä olleeseen erääseen tiettyyn kylttiin, jossa luki seuraava teksti:

"TAMPEREEN PISIN ROTVALLIKIVI
Moro-lehden tekemien tutkimusten mukaan
Tampereen pisin rotvallikivi sijaitsee
Erkkilänkadun varrella juuri tällä kohdalla
Tampereen kaupunkimittausyksikön laitteilla
on todettu, että kiven pituus on 663 cm.

26.10.1999
A Moro"

Tiedoksi vielä niille ei-tamperelaisille, joille sana rotvalli on outo: Rotvalli on jalkakäytävän reunakivi, autotieltä eli kadulta nouseva eräänlainen korotus, johon voi vahingossa vaikkapa pyörällä törmätä; kuten eräässä Peteliuksen ja kumppaneiden sketsissä meni "mukkasir rotvallir reunaaj ja pipa lens". Tampereen kiälen sanakirja. http://www.tampere.fi/ekstrat/taidemuseo/muistomerkit/rotvalli.htm

Koska samaisella kävelyretkelläni bongasin myös mainoksen, jossa kerrottiin Scandic Hotellien ravintoloiden tekevän yhteistyötä Jamie Oliverin kanssa ja Jamien tulleen menuiden muodossa näin ollen myös Tampereen keskustaan, menin äkkiä kotiin ja tein kunnon talvipäivän pastan hänen ohjeellaan:

CAMEMBERT-PASTA by Jamie Oliver
4 annosta:

250g laatikko Camembert-juustoa (valkohomejuustokiekko pienessä puurasiassa)
2 kynttä valkosipulia
1 tuore rosmariininoksa
100g parmesan -raastetta
400g kuivapastaa
150g tuoretta pinaattia
oliiviöljyä
suolaa, pippuria

- Lämmitä uuni 180 C:hen. Avaa juustopakkaus ja poista kaikki muovikääreet. Jos juusto tuli puisessa rasiassa, laita juusto ilman kääreitä takaisin rasian pohjaosaan, siinä se on kätevä laittaa uuniin ja paistaa. Kaiverra veitsenkärjellä juuston päällyskuoresta irti kiekkomainen kappale niin, että juustoon syntyy kuoppa pinnalle lisättäville yrteille ja mausteille.

- Pilko valkosipuli ja irrota rosmariinista lehdet, laita ne kaikki juuston kuoppaan, rouhi päälle mustapippuria myllystä ja kaada vielä perään kunnon loraus oliiviöljyä. Paista juustoa uunissa 25 minuuttia tai pikkaisen pidempään kunnes se alkaa saada väriä pintaansa.

- Sillä välin kun juusto paistuu, keitä pasta paketin ohjeiden mukaan. Kun pasta on valmista, lisää joukkoon huuhdellut pinaatinlehdet, pinaatti ei tarvitse kuin puolisen minuuttia keittämistä. Valuta sitten pasta ja pinaatti lävikössä, säästä keittovesi varalta, että pastaa tarvitsee myöhemmässä vaiheessa hieman notkistaa.
Laita pasta takaisin kattilaan, kaada mukaan kunnon loraus oliiviöljyä ja lisää parmesaaniraaste. Jos pasta näyttää tässä vaiheessa kovin kuivalta ja takkuiselta, lisää tilkka aiemmassa vaiheessa säästämääsi keitinvettä. Mausta suolalla ja mustapippurilla ja sekoita.

Nosta juuri uunista tullut Camembert pöytään ja annostele pasta lautasille. Jokainen ruokailija lusikoikoon annokseensa itselleen sopivan määrän jumalaisen makuista yrttimaustettua uunissa paahdettua valkohomejuustoa.

perjantai 20. tammikuuta 2012

Kirjailijoiden ja kirjallisuuden koti

Lunta, lunta, lunta. Langoille kaartuvia ja kaatuilevia puita, pakkasessa jäätyviä linjoja. Sähkökatkoja. Muutettuani omakotitaloon Tampereen naapurikuntaan rakkaideni kanssa, olen saanut tutustua minulle entuudestaan tuntemattomaan ilmiöön. Vesiputkien jäätymisen pakkastalvina minä vanhantalon pitkäaikaisena asukkaana tiedän, mutta sähkökatkoja en pienessä pesässäni Tampereen keskustassa kokenut koskaan. Aiemmin ihmettelinkin, ketä ovat ne kymmenettuhannet pirkanmaalaiset, jotka ilman sähköjä kodeissaan värjöttelevät päiväkausia pahimmillaan. Nyt tiedän, olen yksi heistä, vaikkakaan taajaman keskustassa asuvana en kovin pitkäaikainen katkosasuja kerrallaan kuitenkaan. Parituntia tunnelmointia illassa on toistaiseksi riittänyt.


Yllättävässä sähköttömyydessä on omat hyvät puolensakin, aivan niin kuin kaikissa sattumuksissa usein on. Yllättävä sähköttömyys panee keksimään perusarjesta poikkeavaa tekemistä yhdessä ja erikseenkin tietenkin. Meillä on hyllyssä jättimäinen laatikollinen kynttilöitä, pitkiä, pätkiä, pyöreitä ja tuikkuja, varmaan vuoden varastoksi ainakin, kiitos tunnelmointi-intoni aina ostoksilla käydessäni. Ja meillä on kolme takkaa taloa ja ruokaa lämmittämään, puulla lämpiävä pihasauna myös ja muuripata veden lämmittämiseen, joten hätäkös tässä iltoja luonnontulen loimussa viettäessä. Oma kirjastokin löytyy, 14 hyllymetrin verran kirjoja yläkerrassa. Tekemistä siis riittää kirjailtoja vanhan talon sohvalle viltin alle käpertyen viettäessä, tv:tä kun ei ilman pistorasian virtaa voi katsella eikä läppäreiden akut kestä tuntien surffailua välilatauksetta. Lautapelit eivät meidän perheessä koskaan ole menneet muodista, ne saavat aivan uudenlaisen hauskan tunnun kynttilänvalossa porukalla pelattaessa. Ja viimeksi tänään kuuntelin, miten isä soitteli pojalleen hetkisen akustista kitaraa suihkusta tulon jälkeen pojan katsellessa isäänsä haltioissaan siniraidallisen kylpytakin hupun suojista. Minäkin katselen ihaillen, Herra K:ssa on sitä jotain todella arvokasta.

Tampere on kunnostautunut musiikki- ja teatterikaupunkina ja saanut paljon kiitosta siitä, mutta Tampere on myös suomalaisen kirjallisuuden koti. Väinö Linna, Lauri Viita, F. E. Sillanpää, Eeva-Liisa Manner ja Kalle Päätalo ovat kaikki viettäneet ainakin osan elämästään täällä. Samoin puuvillatehtaan työntekijän tytär Minna Canth sekä nykykirjailijat Katariina Romppainen, Niina Hakalahti, Johanna Sinisalo, Seppo Jokinen ja Wexi Korhonen. Mikähän tässä sisämaakaupungissa on tehnyt sen, että täällä on kirjoittajien hyvä ollut olla, syntyä ja kasvaa tai asettua asumaan aikuisella iällä? Työ niin tehtailla kuin niiden rakennustyömailla tietenkin, ja sitten yliopisto sekä muuten vilkas kulttuurielämänä näyttelijöineen, kuvataiteilijoineen ja muusikoineen. Tampere on ollut ja on edelleen luova ja inspiroiva ympäristö.


Perjantai on loistava päivä metsästää töiden jälkeen lisää luettavaa, ties vaikka tunnelmallisia kynttiläiltoja olisi viikonloppuna taas luvassa, sen verran säätiedotus lunta lisää lupaa. Tarvitsisin Katariina Romppaisen Pitkät päiväunet ja lisää wexikorhosia kokoelmaani, mutta noita kirjoja ei saa kirjakaupoista, niin kuin ei monia muitakaan ei-uutuuksia. Niitä pitää etsiä divareista ja antikvariaateista - noita pieniä kirjojen kierrätyskauppoja Tampereella onneksi riittää.Olen aina rakastanut antikvariaattien tuoksua, sitä tunnetta, ettei koskaan tiedä mitä aarteita niistä löytää. Herätteitä, todellisia hyvänmielen löytöjä, sellaista ahmittavaa, joka ei lihota. Jos kirjastot ovat ihania, ovat antikvariaatit sitä kuuluisaa something else -osastoa.

Tampereella minulla on kolme ehdotonta suosikkia vaikka toki aina tartun uuteen mahdollisuuteen kun se vastaan kadulla tulee. Joskus ihan yllättyy, kun aikaisemmin huomaamatta jäänyt divari onkin yhtäkkiä nurkan takana. Divarien omistajat ovat todellisia kirjojen rakastajia ja mielettömiä tuntijoita, antikvariaatit kirjallisuuden koteja sanan täydellisessä merkityksessä. Oli pieni putiikki kuinka täynnä kirjoja tahansa, tuntuvat persoonalliset omistajat aina tietävän mitä heillä valikoimissaan on ja mistä hyllystä tai pinosta mikin kirja löytyy. Jopa erilaiset painokset ja myyntikappaleiden kunnonkin he osaavat kertoa kysyjälle ulkomuististaan. Toisaalta, tiedänhän minä itsekin omistani hyllymetreistäni, tunnen oman mystisen järjestykseni, tiedän mikä kirja puuttuu mistäkin välistä ja kenelle olen sen lainannut. Toissa viikolla asioin Laukontorin rannassa, viime perjantaina poikkesin Lukulaarissa Puutarhakadulla ja tänään Komisario Palmussa Satamakadulla. Komisarion lukuvinkkejä ja muiden lukijoiden kirja-arvosteluita voi lukea myös Facebookissa Lue kirja! -ryhmän sivuilla.

Sähkökatkon yllättäessä saa ruokaa tehtyä kätevästi takassa tikun nokassa, kynttilänvalossa lumihankien keskellä perjantain kunniaksi tehty makumatka maailmalle saattaa siis olla astetta mielenkiintoisempi:

MIXED SOUVLAKI - kreikkalaiset lihavartaat
6 annosta:

Naudan ulkofileetä ja porsaan sisäfileetä, yhteensä noin 800g

Marinadi:
1 punasipulia hienonnettuna
1 murskattua valkosipulinkynttä
3/4 dl oliiviöljyä
4 rkl sitruunamehua (½ sitruunan mehu puristettuna)
1 rkl punaviinietikkaa
2 tl kuivattua oreganoa
1 tl kuivattua minttua
½ tl rouhittua mustapippuria

- Leikkaa lihat tasakokoisiksi kuutioiksi, sekoita marinadin ainekset keskenään kannelliseen astiaan ja laita lihat sinne marinoitumaan ainakin pariksi tunniksi, mieluiten yön yli.
- Laita puiset grillitikut likoamaan hyvissä ajoin ennen lihojen pujottamista niihin. Kuusi palaa per tikku oli loistava määrä vartaita pitaleipiä varten tehdessä.
- Grillaa vartaat huolellisesti kypsäksi asti (possua kyydissä) käännellen niitä grillissä ahkerasti.


TAKASSA RITILÄLLÄ VALMISTETTU PITALEIPÄ
12 annosta:

8 dl vettä
50g hiivaa
2 tl suolaa
2 tl sokeria
4 rkl oliiviöljyä
16 dl vehnäjauhoja

- Murenna hiiva kädenlämpöiseen veteen, sekoittele sitten mukaan suola, sokeri ja oliiviöljy sekä ensimmäinen neljännes jauhoista. Vaihda sitten sekoitusväline ronskisti puhtaaseen käteen ja jatka vaivaamalla mukaan loputkin jauhot neljäsosittain ja viimeinen neljännes sitten desi-pari kerrallaan. Alusta taikina kimmoisaksi palloksi, lisää jauhoja yli ohjeen jos tarve niin vaatii. Anna taikinan sitten nousta tunnin verran liinan alla ennen leipomista.
- Repaise kohonneesta taikinasta kourallinen, pyöritä se palloksi käsissäsi ja venyttele pallo sitten litteään muotoon. Heitä lituska pitanen grilliritilälle ja käännä muutaman minuutin päästä kun pohjapuoli on ensin paistunut. Mieto puoliteho kaasugrillillä tehdessä riittää, takassa puilla tehtynä säätely on vaikeampaa, mutta supertulista hiillosta ei tosiaan tartte olla.

Tällaisenaan nämä eivät juuri miltään maistu, mutta souvlakivartaiden kanssa ovat lyömättömiä. Ruoantekoruoaksi pitat soveltuvat myös erinomaisesti tzatzikiin tai ezmeen dipattuina. 


TZATZIKI

1 prk turkkilaista jogurttia (250g)
1 kurkku
1 valkosipulin kynsi

- Raasta kurkku karkealla terällä ja valuta se siivilässä tai puristele kunnolla kuivaksi.
- Silppua valkosipulin kynsi  ja sekoita ainekset yhteen. Anna maustua hetki jääkaapissa ja tarjoile sitten kreikkalaisen ruoan kylkiäisenä rapeakuorisen maalaisleivän kanssa.


Mmmm... Sanat eivät riitä kertomaan miten hyvää tästä tuli. Possu oli yllättäen parempaa, johtunee ehkä siitä, että naudanliha saatto mennä pikkasen ylikypsän puolelle. Mutta maku oli niissäkin kohdillaan koostiksen aavistuksenomaisesta puumaisuudesta huolimatta!

keskiviikko 18. tammikuuta 2012

Kun kortteli oli viinamitta eikä yksi saari maksanut sen enempää

Taivaalta tulee lunta, sitä tulee ja tulee ja tulee ja se on ihanaa! Suomalainen talvi on ehdottomasti valkoinen - se oli valkoinen kotona pohjoisessa, miksi se ei siis olisi sitä myös kotona Tampereella. Neljä toisistaan poikkeavaa ja erilaista vuodenaikaa on kova juttu, se vaan on ihanaa. Yhden ollessa päällä, kaipaa aina toista, talven tuiskuissa vimmaisen viiman vinkuessa nurkissa lähipiirini ihmiset ovat intoutuneet haaveilemaan auringonlämmöstä, suunnittelemaan kevään ja ensi kesän lomiaan ja miettimään mihin kukanenkin mieluiten haluaisi matkustaa. Tänä aamuna bussissa minäkin huomasin ajattelevani kesää, sitä, miten tulevana kesänä minun on mentävä Viikinsaareen taas. On otettava päivä, pakattava herkullinen piknik-kori ja vietävä pieni porukkani kummityttöineen ja niiden äiteineen ja isineen rennon kesäisen päivän viettoon tuolle pienelle ulkoilusaarelle, joka on aivan oma maailmansa kiireisen kaupungin kyljessä. Viime kesänä en muistanut sinne mennä.


Viikinsaari vain 20 minuutin laivamatkan päässä Tampereen ydinkeskustasta on jotain extraspesiaalia, jotain sellaista, joka täytyy ehdottomasti jokaisen itse kokea. Saaren vehreä ulkoilualue on kaupunkilaisten vapaasti käytettävissä, samoin sen useat uimarannat, leikkipaikat, pelikentät ja grillikatokset. Viikinsaareen voi tehdä omatoimisen piknik-retken, poiketa merkityltä polulta ja asettua viltteineen rauhalliseen lahdenpoukamaan. Viikinsaaressa voi myös nauttia tyylikkään kesälounaan tai päivällisen sisällä upeassa vuonna 1900 rakennetussa pitsiravintolassa tai romanttisen illallisen ulkona kesäravintolan isolla terassilla. Välimuotokin kesäpäivän viettämisen mahdollisuuksiin on, ravintolan vierestä etsijä löytää pienen grillin hampurilais-ranskalaistarjottavineen, jäätelöineen ja pillimehuineen. Viikinsaaren satamalaituriin pääsee omalla veneellä tai sitten Laukontorin rannasta reittilaivalla, meno-paluu Tammerkoski -nimisellä paatilla kustantaa kymmenisen euroa aikuiselta ja viitisen euroa lapselta. http://www.hopealinja.fi/


Tänä päivänä saari Tampereen kaupungin kulttuuriosaston ylläpitämänä tarjoaa kaikille kaupunkilaisille monipuolista ohjelmaa yhteislauluilloista lavatansseihin, ulkojumppatunteihin ja ohjattuihin askartelupäiviin sekä omatoimiliikkujille mahdollisuuden jalkapallo-, sulkapallo- tai lentopallopeleihin, minigolfiin, tikanheittoon tai muihin pihapeleihin. Tai sitten ihan vaan ulkona olemiseen joko luontopolun kiertämisen merkeissä tai muuten luonnonrauhasta nauttien. Viikinsaari on kaunis, vehreä ja monipuolinen puisto, se on tarjonnut virkistyskeitaan tamperelaisille jo 1850-luvulta lähtien höyrylaivaliikenteen yleistyttyä Pyhäjärvellä. Noihin aikoihin saareen perustettiin ensimmäinen kesäravintola herrasväen huvittelupaikaksi ja siellä vietettiinkin iloista elämää vuosien ajan. Ravintoloitsijana toimineen leipuri- ja kondiittorimestari Tallqvistin kuoltua 1880-luvun lopussa saari jäi kuitenkin oman onnensa nojaan, ensin sen valtasivat lähitalojen vuohet ja varsat, ja sen jälkeen joutoväki, joka maleksi saarella viinaa juoden ja toistensa kanssa tapellen. Kun Tampereen kaupunki osti saaren Tallqvistin perikunnalta 15 000 markan hinnasta - summa otettiin kaupungin anniskeluvoittovaroista - oli paikka hoitamatta ja rempallaan. Vanha kesäravintola oli tuhoutunut tulipalossa muutamaa vuotta aikaisemmin, joten kaupunki rakennutti raunioiden tilalle uuden, sen saman, joka saarella seisoo vieläkin. Saarelle on sittemmin rakennutettu myös ulkoilmalava ja tanssipaviljonki, ja vuonna 1899 "Wiikinsaaren poliisiwahtikonttuurin" yhteyteen tehty vankka putkarakennus on muutettu ekumeeniseksi hiljentymishuoneeksi, joka varmasti on yksi Tampereen seudun suosituimpia vihkikappeleita. Vuosisadan alussa kaupunkilaisia ilahduttanut kesäteatteri ja keilarata on jo purettu pois, lopetettu on Työväenyhdistyksen aikaiset soutu- ja purjehduskilpailut myös. Vuonna 1919 ensimmäisen kerran kisattu Viikinsaaren ympäriuinti on kuitenkin edelleen Suomen vanhin uintimaraton. 


Viikinsaaren värikäs historia alkaa jo ajalta 7000 eaa, jolloin saari syntyi Pyhäjärveen maan­kohoamisen seurauksena. Kivikauden asutuksen jäljiltä on saarella tehty hajalöytöjä, mm. Viikinsaaren kaksoiskirves ja kaksoistaltta. Niitä en kuitenkaan ole koskaan missään päässyt omin silmin näkemään, pitäisi ehkä etsiä josko maakuntamuseossa tiedettäisiinkin niistä jotain. Hirmuisesti tarinoita saareen liittyen on kuitenkin kaikkien luettavissa ja niihin ehdottomasti kannattaa tutustua. Kotiseutuhistoria viehättää ja koskettaa pienin yksityiskohdin läheisemmin kuin maailmoja syleilevät yleismyllerrykset vuosituhansien saatossa. Varhaisin kirjallinen maininta Viikinsaaresta löytyy Pirkkalan syyskäräjien pöytäkirjoista vuodelta 1596, tuolloin käräjöitiin heinän varastamisesta saarelta kahden pirkkalalaisisännän kesken. Saaren nimi oli silloin vielä Kaidesaari (tai Iso Kaidesaari, koska länsipuolella sijaitsevaa Lehtisaartakin on kutsuttu Kaidesaareksi), aiemmin se lienee ollut myös kuulopuheissa Jomasariksi (Jumalsaari) kutsuttu. Viikinsaaren nimen se sai siirryttyään Nokian Viikin kartanon omistukseen 1800-luvun alussa. Saari kuului Pirkkalan Nuolialan talon maihin, mutta viinaan menevä leskirouva myi sen pienestä viinakannusta (1 kortteli = 0,327 litraa) Viikin kartanolle, ja saarta alettiin kutsua nykyisellä nimellään. "Sinne meni Kaidesaari niin että kalahti", leskirouvan kerrotaan kironneen viimeisen viinapisaran tuosta kannusta kurkusta alas kaataessaan. Rakkaalla lapsella on monta niemä: Kansalaissodan aikana saarelle säilöönkuljetetut punaiset kutsuivat saarta Pirunsaareksi, valkoiset, joiden joukko-osasto siellä sijaitsi, Sahaliniksi. Vuonna 1960 saarta kaavailtiin myös silloisen kaupunginjohtajan puolalaiselta ystäväkaupungilta lahjaksi saamien kahden leijonanpennun (Tam ja Pere) sijoituspaikaksi. Asiantuntijoiden kehoituksesta eläintarha perustettiin kuitenkin mantereelle, nykyisen Tampere-talon paikalle. http://www.tampereenhistoria.fi/Viiki.html

 

Oh, uppoan tarinoihin niin helposti! Jään haaveilemaan, tunnustelemaan tunnelmia menneistä ja tulevista ajoista ja elelemään niitä mielessäni uudelleen. Nautitaan nyt talvesta kuitenkin ensin ja odotetaan rauhassa, että Pyhäjärvestä sulaa jäät ja reittiliikenne saareen taas toukokuussa alkaa. Vaikka omaa saarta ei itselleen ostaa noin vain voikaan, pääsee Viikinsaarelle laivailemaan pienen viinakannun hinnalla. Sitä suunnitellessa on talven pitkät illat ihanaa aikaa puuhastella kotona, nauttia vaikkapa kauniin kesäravintolankin arvolle sopivaa ruokaa ihan vaan piristääkseen tavallisia lumisateisia päiviään hieman. Ja saadakseen hyvän tekosyyn nauttia lasin punaviiniä ruoan kanssa:

 
LEHTIIHVI, MAUSTEVOI JA PASTA PARMESAN 
2 annosta:

Maustevoi:
kourallinen persiljaa
2 valkosipulinkynttä
100g voita

- Ota voi pehmenemään huoneenlämpöön. Silppua valkosipulit ja persilja ja sekoita ne notkeaan voihin. Lusikoi seos Elmukelmu -palalle ja kääri kelmu rullaksi. Kierrä pötkön päitä erisuuntiin kuin karamellipaperia niin että pötkö kiristyy tasaiseksi patukaksi. Laita pötkö pakastimeen puoleksi tuntia, leikkaa siitä sitten kiekot juuri paistettujen pihvien päälle. Maustevoi säilyy pakastimessa tiiviisti suljettuna pitemmänkin ajan seuraavaa käyttökertaa odotellen.

Pasta parmesan:
250g (1 pkt) tuorepastaa
oliiviöljyä
1 tuore punainen chili
1 iso kynsi valkosipulia
pieni nippu persiljaa
2 dl ruokakermaa
1 dl parmesan -lastuja
½ sitruuna

- Pilko chili (poista siemenet), hienonna valkosipuli ja silppua persilja. Keitä tuorepasta ohjeen mukaan kiehuvassa vedessä noin 2 minuuttia. Kuumenna oliiviöljy pannulla, lisää sitten öljyyn valkosipuli ja chili, ja kippaa huuhdeltu ja valutettu pasta maustuneeseen öljytilkkaan. Pienennä lämpöä ettei pasta tartu pannuun kiinni. Hetken sekoittamisen jälkeen lisää kerma, parmesan ja persilja, hauduta muutama minuutti vielä ja nostele pasta sitten annoslautasille. Purista sitruunanpuolikkaasta mehua kruunaamaan komeus.

Lehtipihvit:
2 ohueksi leikattua ja hakattua porsaan pihviä
mustapippuria
suolaa
paprikajauhetta

- Mausta pihvit molemmin puolin ja paista pannulla öljyssä tai voissa kauniin ruskeiksi. 

Näyttävä ja todella hyvän makuinen ruoka ei aina ole vaikeaa tai vaadi paljoa aikaa. Tämä ruoka on nopea, pienellä alkusalaatilla ja viinilasillisella extrattuna aikas juhlavakin vielä. Kesää ja grillikautta odotellessa.

sunnuntai 15. tammikuuta 2012

Kahvilan kodikasta lämpöä pakkaspäiviin

Talven pakkaspäivät ovat ihmeellisiä, valkoinen lumihanki ja kirkas auringonpaiste tekevät mielen aivan erityisellä tavalla iloiseksi, toiveikkaaksi ja kevyeksi. Kaamos on voitettu, aurinko nousee jälleen. Pakkaspäivinä kannattaa pistää nokkansa ulos ovesta silläkin uhalla, että sitä hieman nipistää. Kun aurinko leikkii keskustan vanhojen kivi- ja tiilitalojen seinissä ja Tammerkoski höyryää valkoisena sumuna yhdistäen kaupungin kaksi erilaista puolta, tietää todella olevansa Tampereella ja tietää jotain olevan tapahtumassa. Tuntee, että mahdollisuus kaikkeen uuteen on olemassa ja saa varmuuden: Kun luonto ja ihmisten rakennelmat kestävät tämän hiljaisuuden ja kylmyyden, ei mikään mahti maailmassa voi nujertaa minuakaan.

Talven pimeyden taittuessa kevään valoisuudeksi maailma syntyy uudestaan ja siitä uudistumisesta saa itsekin voimaa. Sitä nousee jaloilleen ja venyttelee aivan kuin uutta minuutta etsien. Niin minulle kävi viime keväänäkin, samoin edellisenä. Elämäni saa suuria suuntia yllättävin tammi-helmikuisin tapahtumin, ja se tuntuu kevättalvissa erityisen arvokkaalta. Kun sydämenasiat ja rakkaat harrastukset ovat jo saaneet omat heräämisen keväänsä, odotan jännittyneenä mitä saan aikaiseksi kolmannen sektorini kanssa tänä vuonna. Puheenaiheet ystävieni kanssa ovatkin liikkuneet niissä kuvioissa viimeaikoina, silmät alkavat nähdä asioita uudessa valossa auringon kohotessa taivaalla päivä päivältä korkeammalle talven taittuessa kevääksi. Pimeys väistyy, tilalle tulee mahdollisuus, ja minä toivottavasti näen sen pian. Ihmiset ovat iloisempia, pirteämpiä, he alkavat suunnitella lomiaan ensimmäisten auringonsäteiden valossa. Minä mietiskelen elämääni.


Viikon lopulla taas yhden kauniin pakkaspäivän kunniaksi etsin ystäväni kanssa uutta kahvilaa perjantai-iltapäivän kuulumistenvaihtotreffeillemme. Meillä molemmilla oli tunne, että tarvitsemme jotain uutta, jotain eriä kuin tavallisesti jotta saamme näkökulmaa tähän kaikkeen, jotta saamme konkreettista tuntumaa omaan elämäämme astumalla hetkeksi ulos tavallisista ympyröistämme valmiina näkemään itsemme toistemme silmin. Kun etsii uutta, mutta samalla sellaista joka kuitenkin on oman näköistä ja tuttua, se ei ole vaivatonta. Heittelimme pitkään toinen toisillemme kahviloiden nimiä ja saimme aikaiseksi aikamoisen listan tamperelaisia kahviloita, joista kuitenkin joku oli aina liian kaukana ja joku liian lähellä, yksi taas liian tuttu, toinen liian erilainen ja kolmas muuten vaan tunteitaherättämätön. Kuin vahingossa löytyi se, joka oli meille molemmille oli täydellinen: usein ohikävelty, usein kohtikatsottu, monta kertaa mietitty mutta ei kertaakaan vielä poikettu. Kahvila Taikapapu Tuomiokirkonkadun kävelyosuudella Akateemisen kirjakaupan vieressä. http://www.taikapapu.net/

Tuo pieni kadunpätkä Stockmannin tavaratalojättiläisen kyljessä on jotenkin hauska pala kotikaupunkiani. Sen varrella sijaitsee kaupungin parhaan kirjakaupan lisäksi pieni ihastuttava sisustusliike ja raikkaalla tavalla erilainen kukkakauppa. Niin ja sitten tuo entisen Wayne's Coffeen tilalle perustettu todella lämpimän ja mukavan tuntuinen pikkuruinen kahvila lampaantaljoilla pehmustettuine talviterassituoleineen ja loistavine kahvivalikoimineen. Kadunpuolikkaan voisi koko viehättävyydessään siirtää ranskalaiskortteliin Taikapapuineen päivineen, niin hurmaava pieni olohuonemainen 7-pöytäinen kahvila-kahvimyymälä oli. Aivan kuin olisin tullut ystävän luokse kylään, samalla tavalla välitön oli tunnelma pienessä huoneessa vaikka emme uutta etsiessämme todellakaan olleet paikan vakikalustoa. Grammamääräisinä mukaan myytävien kahvipapujen ja teesekoitusten lisäksi kahvilan valikoimiin kuuluvat täytetyt leivät, pienet leivonnaiset sekä salaatit. Harmi, ettei heti töiden jälkeen ollut nälkä niitä testata vaikka muiden asiakkaiden näin tuotteita ostavankin.

Mukavan ja avartavan ystävän kanssa vietetyn parituntisen jälkeen kirjakaupan kautta kotiin kipaistuani teki mieleni salaattia ja sen kaveriksi tuoksuvaa leipää, samalla tavalla herkullisen tuoksuvaa kuin mitä kahviloissa salaatin kanssa saa. Viikonloppuvapaa on ihana aloittaa keittiöstä, niinpä etsin Jamien kirjoista sopivan kokeiltavan viinilasillisen ääressä hyvässä seurassa nautittavaksi ja maanittelin Herra K:n sen jälkeen sohvalle saman viltin alle lukemaan:


KANASALAATTI 
2 isoa annosta:

1 runsas ruukku jääsalaattia
300 g kananfileetä
1 iso kynsi valkosipulia
luraus soijaa
4 tomaattia
½ kurkkua
1 pkt Apetit -juustokuutioita öljyssä (makuna aurinkokuivattu tomaatti)
1 dl paahdettua sipulirouhetta
rouhaus mustapippuria

- Pese ja pilko kanafileet, kuumenna paistinpannu ja paista kananpalat hienonnetun valkosipulin kanssa soijalla maustettuna.
- Revi salaatti kulhoon, pilko joukkoon tomaatit ja kurkku, ja kippaa kyytiin juustokuutiot öljyineen päivineen. Mittaa sekaan myös paahdettu sipulirouhe ja kun kanat ovat jäähtyneet, sekoita mukaan myös ne. Mausta muutamalla rouhauksella mustapippuria, tarkista maku ja tarjoile. Nauti sellaisenaan tai patongin kanssa.

Olen aina tykännyt salaateista ja uusien variaatioiden löytäminen ilahduttaa joka kerta. Peruspohja on aika monessa salaatissa ihan se sama tuttu ja turvallinen (salaatti-kurkku-tomaatti), vain höysteet vaihtuvat ja tämä vaihdos todella toimii. Paahdettu sipuli antaa salaatille kivan maun ja tuoreeltaan rapsuu suussa aivan erinomaisesti. Tätä salaattia voi muuten tehdä vaikka sankollisen kerralla multibloimalla reseptin ja tarjota sitten vieraille kesäjuhlissa. Varoitus siis kaikille tutuille - tulevissa juhlissa tätä voitte joutua maistamaan.


VALKOSIPULI-PERSILJACIABATTA by Jamie Oliver

1 esipaistettu ciabatta (miksei tavallinen valmiiksi saakka tehty ranskiskin kävisi)
2 isoa valkosipulinkynttä
kourallinen tuoretta persiljaa
oliiviöljyä

- Leikkaa leivän pintaan syvät, melkein pohjaan saakka yltävät viillot parin sentin välein. Pilko valkosipuli ja silppua persilja.
- Ota leivinpaperiarkki, kastele ja rypistä se vesihanan alla pehmeäksi mytyksi. Puristele liika vesi pois ja levitä paperi uunipellille. Kaada arkille runsaasti oliiviöljyä, persiljasilppu ja valkosipuli ja nosta ciabatta kaiken keskelle. Levittele käsin yrttistä öljyä ciabattan päällekin ja työnnä sitä leikkaamiisi viiltoihin. Kääräise sitten paperi leivän ympärille ja laita paketti uuniin 200'C, 15 min aivan kuin esipaistetun ciabattan paketissa neuvotaan tavallisestikin tekemään.
- Nosta herkullisen tuoksuinen paketti suoraan uunista tarjolle, kääreenä ollut leivinpaperi suojaa korin tai tarjoilualusen.

Loistava lisuke tavallisen patongin tai maalaisleivän tilalta salaatin kylkeen. Miksi ei samalla vaivalla tosiaan tekisi arjesta hieman maistuvampaa, aikaahan tämä ei vie yhtään tavallista esipaistettua ciabattaa enempää.

perjantai 6. tammikuuta 2012

Leppoisia lomapäiviä


Uusi vuosi tuo mukanaan uusia unelmia. Uusia unelmia tai sitten uutta puhtia ja uusia haluja toteuttaa niitä vanhoja, jo pitkään mielessä muhineita haaveita. Olen aina rakastanut haaveilua, onnistunut usein pyhittämään unelmoimiselle ja ihanien asioiden ajattelemiselle tunteja päivistäni, varsinkin vapaapäivistäni. Mikään ei ole rentouttavampaa ja mahtavampaa kuin istua ison kahvikupin kanssa nojatuoliin ja selailla lehtiä. Istua ja olla vaan, selailla matkalehtiä, sisustuslehtiä, mitä tahansa lehtiä, lehtiä, joista voi saada ajatuksia. Jos muuta ei ole saatavilla, ihan Pirkka tai Yhteishyvä -lehtikin käy, koskaan ei voi tietää mitä hauskaa missäkin lehdessä on esitelty tai mitä ihanaa esinettä vaikka vaan taustakuvana käytetty. Siksi pitkätkään junamatkat eivät ole minusta tuntuneet liian pitkiltä – junassa saa olla vaan ja haaveilla, selailla lehtiä ja löytää pieniä aarteita niiden sivuilta.


Monissa tamperelaiskahviloissa on hyvä lehtivalikoima, Cafe Europassa ja Kahvila Runossa jopa aivan lyömätön, mutta yksi vika niissäkin kuitenkin on: koska kahviloiden lehtiä lukee moni muukin kuin vain minä ja nuo lehdet omistaa joku muu kuin minä itse, niistä ei voi repiä kuvia haaveilukokoelmaansa varten, ei leikellä paloja sieltä täältä ja taittaa talteen. Siksi ostan lehteni kirjakaupoista tai aseman lehtimyymälästä, asemalla tai Akateemisessa on paras lehtivalikoima minun makuuni. Kirppareiltakin saa lehtiä, unelmat kun eivät vanhene - haaveilu ei koskaan mene pois muodista vaikka lehtien päiväykset olisivatkin jo menneet useampi vuosi sitten. Herra K tuo minulle lehden silloin, kun olen hänen mielestään pienen oman hetken tarpeessa, ja se on hykerryttävää. Herra K:n tuomat lehdet tuntuvat kaikkein parhailta selailtuna yläkerran sohvalla rauhassa maaten Adelen tai Lissien tai Natalien säestämänä.


Löysin Stockmannilta kerran kirjan. Rasian, joka näyttää kirjalta. Rakastan tuota rasiaa, jonka selkämyksessä lukee sattuvasti  ”Treasure Island” – Aarresaari. Pieni kirjannäköinen rasia sisältää aarteeni, kaikki nuo lehtileikkeet, revityt pienet kuvat, jotka olen vuosien varrella hyvänmielen tuojikseni eri lehdistä koonnut. Kokoelmaa on hauska selailla silloin tällöin, katsella talteen ottamiaan ajatuksia ihanuuksista ja mikä parasta, huomata, että niistä moni on jo toteutunut. Valkoinen kaakelitakka ja sinne erikokoisia valkoisia kynttilöitä palamaan hämärinä iltoina – checked. Eriparisia puutuoleja valkoisiksi ja mustiksi maalattuina – checked. Erikokoisia eriparisia kirjahyllyjä täynnä ihania kirjoja – checked. Suuri Anopinhammas mustassa tyylikkäässä ruukussaan – checked. Eriväristen ja eritavoin koristeltujen tyynyjen pinoja – checked. Valkoisia ruusuin koristeltuja kahvikuppeja, suurikuvioinen upea tapetti, valkoiset valokuvakehykset, mustat pitsikoristellut lapaset, vanhanaikainen lävikkö, tietynmallinen parmesan-raastin ja yksinkertaisen kaunis spaghettikauha. Essence –viinilasien kokoelma, hyvät arvostelut saanut viini, mahdollisesti minulle sopiva hajuvesi, maalaisromanttinen lipasto makuuhuoneeseen takan viereiselle seinälle. Valurautainen parilapannu, jonka joulupukki vihdoin toi. Rasia on aika täysi jo vuosien haaveilun tuloksena.

Aina unelmien ja pienten haaveiden ei tarvitse olla kalliita. Pienistä putiikeista tekee joskus löytöjä, mutta yleensä merkkituotteet maksavat niin paljon, että kaikkeen ei ole koskaan varaa vaikka kuinka kuukausipalkastaan säästäisi. Onneksi on Ikea. Tampereella on Ikea! Tamperelaiset ovat vapaita valitsemaan, pääkaupunkiseutulaisten sisartensa ja veljiensä tavoin tamperelaiset pääsevät ostosretkelle vaikka joka päivä jos niin tahtovat ja voivat tehdä edullisia löytöjä, täyttää pieniä koloja kotiensa sisustuksessa Ikean tarjoamin mitä moninaisimmin ratkaisuin. Tein lomaviikkoni kunniaksi pienen ostosretken, vietin oman illan shoppaillen Ikeassa kerrankin kiirettä, kerrankin ilman aikataulutusta, ilman velvollisuutta olla missään mihinkään tiettyyn aikaan. Kiertelin rauhassa Ikean näyttelytilat tutkien ja ideoita etsiskellen tilasta tilaan kulkien ja taas takaisin palaten. Nautin suurin siemauksin siitä tunteesta, että olin itse sisustuslehtien sivuilla, kävelin kuvien läpi sivulta toiselle ja katselin ja koskettelin esillepantuja tavaroita etsien niistä mieleisiäni ja rakennellen niistä omannäköisiäni yhdistelmiä aivan kuten lehtiä selaillessani teen. Jotkut käyttävät Ikeoista tai Ideaparkin tapaisista ostosparatiiseista nimitystä ”aikuisten huvipuisto” ja se tietyllä tavalla onkin niille aika sopiva nimitys. Hupiahan se on ostosten tekeminen usein miten, suurta hauskuutta liikkeestä toiseen ryntäily ja ystävien kanssa kilpaa kirkuminen, kun jotain sopivaa sattuu löytymään. Huvipuistovertaus on omaan nautiskeluuni liian vauhdikas, mutta tuo sisustuslehtien sivuilla konkreettisesti kuljaileminen tuntuu omanlaiselta ajatukselta. Usein nautin kierroksestani parhaiten omassa rauhassani aivan itsekseni ilman, että minun tarvitsee jakaa huomiotani kenellekään muulle kuin itselleni ja omille mieltymyksilleni. 


Kaikkea ei minunkaan tarvitse saada, useimmiten selailu tosiaan riittää. Katselu on kivaa ja niiden muutamien mieleisten juttujen talteen nappaaminen tekee hyvän mielen pitkäksi aikaa. Kun työnsin ostoskärryjä Ikeasta autolle parkkialueen toiseen päähän vetisessä räntäsateessa nilkkoja myöten loskassa kahlaten, kengät läpimärkinä ja varpaat umpijäässä tavaroiden levitessä pitkin parkkista, ajatus kotisohvasta ja lehden selailusta suuren kahvikupin kanssa tuntui metri metriltä paremmalta kuin konkreettinen ostosreissu. ”Nettikaupat, rakkaani, nettikaupat”, Herra K nauroi minulle osanottavasti, kun kotiin päästyäni vedin äitin kutomat töppöset jalkaan ja torkkuviltin niskaani pasteijoita iltapalaksi tehdessäni.

JAUHELIHA-RIISIPASTEIJAT:
20 kpl:

1 kg voitaikinalevyjä
400g jauhelihaa
3 dl riisiä
1 sipuli
1 valkosipulinkynsi
mustapippuria
chilijauhetta
paprikajauhetta
soijakastiketta
1 muna voiteluun

- Ota voitaikinalevyt sulamaan työtasolle. Keitä riisi. Kuori ja silppua sipuli ja valkosipuli, ja paista ne jauhelihan kanssa pannulla. Mausta paistos reilulla soijalla, mustapippurilla ja paprika- sekä chilijauheella, riisi kun muuten on mautonta ja voitaikina lieventää mausteisuutta huomattavasti myös.

- Sekoita vesihanan alla kylmäksi jäähdytetty ja sitten kuivaksi valutettu riisi jauhelihapaistoksen kanssa pasteijatäytteeksi . Puolita sulaneet voitaikinalevyt ja taita ne kolmioiksi. Sulje toinen kolmion sivuista huolellisesti puristelemalla, lusikoi täytettä sisään ja sulje pasteijan toinenkin sivu yhtä huolellisesti. Voitele täytetyt pasteijat munalla ja pistele haarukalla reikiä pintaan läpi asti. Paista pasteijat 225’C noin 15 minuuttia.