lauantai 9. helmikuuta 2013

Kauhakaupalla kokemuksia

Kun aikansa haikailee maailmalle, tekee pieniä hyppyjä pois sieltä missä on, alkaa kaivata takaisin. Takaisin sinne missä on, sinne, mistä kaikki on alkanut. Viimeaikaiset kokemukseni Tampereesta ovat pohjautuneet pääosin ravintoloihin ja ruokaan, pieniin makumatkoihini, joita voi tehdä kotikaupungissa menemättä mihinkään kauas. Niin pohjautuu tämäkin kokemus, vähän erillä tavalla vaan. Punaisen tiilen, kiehtovan historian ja mutkattomuuden lisäksi Tampere on minulle kahta asiaa ennen kaikkea muuta: teatteria ja ruokaa. Torstaina yhdistimme nuo kaikki viisi juttua, kun Herra K vei minut nauttimaan palan tamperelaista kansanomaista ravintolahistoriaa ennen rakkaan ystäväni ensi-iltaa punatiilisessä Tampereen Työväen Teatterissa.



Olen kuullut kauhaa tarkoittavasta Coussiccasta paljon, monenlaisia tarinoita kerrotaan tuosta Tampereen vanhimmasta päästä olevasta ravintolasta, entisestä itäsuomalaisen kokin perustamasta korttelikapakasta, joka tänä päivänä tarjoaa listallaan samoja annoksia kuin 40 vuotta sittenkin. Mutkattomasta ja helposta ruokapaikasta, joka edelleen on täynnä viikon jokaisena päivänä. Herra K oli tehnyt meille pöytävarauksen, varauksen tekemistä suosittelen myös muille Coussiccaan aikoville. Kun torstaina ovelta jouduttiin käännyttämään nälkäisiä, voin vain kuvitella, että viikonloppuisin tuon valitettavan kohtalon kokee vielä useampi pari. Ja varsinkin isompi seurue.

Ihan alkuaikoinaan ravintola tarjosi vain yhtä ainoaa annosta, Coussiccan Vinkkaria.Wieninleikkeestä kotoisampaan muotoon väännetty nimi kuuluu pöydänkokoiselle, sitruunaviipaleen kera tarjoillulle leivitetylle vasikanlihapihville, joka vie isommankin miehen nälän takuuvarmasti. Kun kokki aikoinaan kyllästyi paistamaan vain yhdenlaista pihviä, otettiin Vinkkarin rinnalle vaihtoehdoksi kinkun ja juustoviipaleen kanssa leivitetty naudanlihasta nuijittu Sveitsinleike - Cordon bleu. Valikoiman lisääntyessä alettiin ruokalistaa kirjoittaa talouspaperisiivuille, joihin ruokailija sai pyyhkiä suunsa ateriansa päätteeksi. Listan entisestään pidetessä talouspaperilista vaihtui pöytätablettimalliseen paperiseen listaan, jollainen on käytössä tänäkin päivänä. Nuo pöytäliinan suojukset vaihdetaan aterioinnin jälkeen, vain viinilista on kansien välissä kaikille asiakkaille sama.


Aika Coussiccassa on pysähtynyt. Syrjäisessä kadunkulmassa lähellä Kalevankankaan hautausmaata sijaitseva pieni ravintola on perinteitä kunnioittavalla ja ylpeyttä herättävällä tavalla jäänyt seitsemänkymmentäluvulle. Vain autot parkkipaikalla ravintolan edessä ovat isompia ja virtaviivaisempia kuin silloin ennen. Sisällä ravintolassa ei näe kassakonetta, ei kirkuvia valomainoksia, eikä baaritiskiä. Valaistus aivan kuten puinen sisustuskin on hauskasti tupamainen, aavistuksen ruskehtava, kellertävä kuin vuosikymmeniä vanha valokuva. Pienet pöydät ovat lähellä toisiaan, muista ihmisistä ei ravintolassa pääse kauas. Tarjoilijat hymyilevät ja jutustelevat palvellessaan asiakkaita kuin kaikki olisivat vanhoja tuttuja toisilleen, muiden ihmisten annoksia katsellaan kiinnostuneena heidän valinnoistaan. Vieläkö joku kehtaa väittää, ettei aikakoneita ole olemassa?

Alkuruoaksi kuuluu päivänkeitto automaattisesti ilman sen kummempia ihmettelyitä. Pääruoaksi me valitsemme listalta Vinkkarit, tuo pöydänkokoinen, paikan ensimmäinen pihvi on pakko kokeilla perinteisellä pelkistetyllä tyylillä ilman ylimääräisiä härpäkkeitä tai kermaisia kastikkeita. Kastikkeita ei tarvita, pihvi on mehevä ja maukas, paras koskaan maistamani leike. Ikinä. Voi miksi en ole tullut Coussiccaan aikaisemmin? Tätä täytyy saada lisää. En jaksanut syödä pihvistäni kuin puolikkaan, mutta haluan silti maistaa vielä metsästäjänleikkeen, maksaa, lankkupihvin ja lähijärven kuha-annoksen... Jälkiruokaakaan en jaksa. Minun on tultava toistekin siis. 

Sydämellinen kiitos tästä ensimmäisestä kerrasta, Herra K. Ja lämmin kiitos rakkaalle ystävälle jälleen kerran upeasta teatterikokemuksesta nykyversioidun Carmenin tarinan kanssa!