maanantai 21. maaliskuuta 2016

Minkä väristä on rakkaus?

Kun maassa on vielä paksu valkoinen hanki ja pakkanen paukkuu öisin talvisissa lukemissa, on toisilla jo mielessä kesä, aurinko ja iloiset juhlat. Morsiamet istuvat pöytiensä ääressä ja haaveilevat. Tai oikeastaan eivät enää vain haaveile vaan ovat täyttä häkää toteuttamassa haaveitaan. Listaavat, vertailevat, googlaavat ja soittelevat mahdollisia varauksiaan, tarkastavat messutarjontaa ja etsivät täydellistä pukua, täydellistä kirkkoa, täydellistä hääpaikkaa ja täydellistä menua. Teemasta, väristä ja kukista käydään kiivasta mietintää. Toiset uskovat puhtaaseen, lumivalkoiseen rakkauteen. Toisille rakkaus on hempeää pinkkiä, toisille syvää viininpunaista. Joillekin tuoretta, raikasta, keväisen vihreää. Viime keväänä näihin aikoihin keittiömme pöydälle ilmestyi Herra K:n muistilappu, jossa oli alekkain lista liian pitkään tekemättöminä olleita asioita: Auton korjaus, ilmanvaihtokoneen suodattimien vaihto, saunan oven öljyäminen ja häät. Tuossa järjestyksessä.


 

Toisille parasta häissä on vähintään vuoden kestävät suunnittelu- ja askartelutalkoot, kaikki se juhlaa edeltävä aika, kun ystävien kanssa väkerretään kutsuja ja koristeita, karkkeja, ohjelmia ja ohjeita, ja mietitään liinoja, kynttilöitä, kukkalaitteita ja valokuvatauluja täydellistä päivää varten. Kaikki hääparit eivät kuitenkaan halua rakentaa juhlia alusta saakka itse, eikä kaiken itsetekeminen yllättäen aina ole budjetillisestikaan järkevää. Juhlapaikkoja vertaillessa on tärkeää huomioida mitä kaikkea hinta pitää sisällään. Toisessa paikassa hinta on vain tilavuokra ilman kalusteita, musiikkivälineitä, liinoja, astioita, ruokaa tai kukkasia, kun taas toisessa paikassa hintaan sisältyy kaikki mahdollinen. Pienistä puroista kasvaa iso virta, itsetekemisessäkin. Me Herra K:n kanssa emme halunneet askartelu-, rakentelu- ja järjestelyrumbaa. Omana päivänämme me päädyimme täydelliseen paikkaan täydellisellä ruoalla ja täydellisellä palvelulla, johon kuului viinejä ja konjakkeja lukuunottamatta aivan kaikki. Muu saikin sitten olla ihanan epätäydellistä, juuri niin kuin elämä on. Päivästä tuli meidän näköinen, päivä, joka mukavuudellaan ja hauskuudellaan ei muuttanut yhtään mitään - kaikki kun oli jo sellaisenaan täydellisen hyvä.


 



Vaaleanpunainen kivitalo keskellä Puutammelaa on vanha tuttavuus. Se oli aikoinaan alueen puutalojen keskuudessa harvinaisuus, ainoa kivinen rakennus koko kaupunginosassa. Miksi, sitä ei tiedetä varmasti, mutta tarina kertoo talon omalle perheelleen ja kahdelle muulle perheelle 1920-luvulla rakentaneen miehen olleen muurarimestari, ja rakennusmateriaalin siksi puun sijasta kivi. Vuosia eripuolilla maailmaa asunut pariskunta osti huonossa kunnossa olleen ja jo purkutuomion saaneen talon Tampereen kaupungilta ja remontoi sen entisaikojen loistoonsa uudelleen. Koti pariskunnalle löytyi maatilalta kaupungin ulkopuolelta, joten Villa Sofiasta tuli juhlatalo, joka yhdistää isäntäparin elämän ja maailmalla vietetyt vuodet kotikaupunkiimme ruoan kautta. Siellä me olemme Herra K:n kanssa molemmat viettäneet mukavia hetkiä ja sinne me haluamme palata takaisin vielä kerran, yhdessä, ystäviemme kanssa. Tilaisuus Villa Sofiassa hoitui yhdellä sähköpostiviestillä ja yhdellä suunnittelukäynnillä kaikki: Todella hyvä ruoka hääkakkuineen, kattaus koristeineen, pöytäkukat sekä hääparin ja sulhaspoikien kukat ja valokuvauspaikkakin. Vaikka Villa Sofian hengessä haaveilimme ensin häistä, joissa ruoka kokattaisiin vieraiden kanssa yhdessä ennen ateriointia, päädymme lapsivieraspaljouden takia perinteiseen juhlatapaan ja valitsemme päivän ohjelmaan ruoanlaiton sijasta kaksi muuta rakkauttamme, stand-up-komiikan ja livemusiikin.




Kolmesalisessa yläkerrassa pitkä pöytä jatkuu läpi vanhojen puisten pariovien. Seisovasta pöydästä haetaan alku-, pää- ja jälkiruoka, hääkakun kanssa nautitaan kahvit ja konjakit. Koko talo on meidän käytössämme, alakerran tiiliholvikaton alla aukeaa baari ja tanssiluola päivällisen jälkeen. Ulkona paistaa toukokuinen aurinko, korkealla aidalla ylimääräisiltä katseilta suojattu kaunis piha valkoisine penkkeineen ja pöytineen vihertää jo. Lapset purkavat ylimääräistä energiaansa juoksemalla puiden alla, seinustalla on kahdet lastenvaunut päiväunilla olevine matkustajineen. Tuota päivää on mukava muistella. Keväinen kesä, aurinko, hymyilevät ihmiset - kaunis pieni puutarha, joka kruunasi juhlapaikan. Kaupungissa on hyvin vähän juhlapaikkoja, joissa olisi minkäänlaista pihaa käytettävissä. Monesta paikasta pääsee kyllä ulos kadulle tai parkkipaikalle, mutta jos juhlaan on kutsuttu mukaan lapsia, ei vilkkaasti liikennöityjen katujen läheisyys tunnu turvalliselta.

Kirkko yhteisen työmatkan varrelta, kampaaja se sama, joka kampaa meidät muutenkin, pappi tuttu entisestä työpaikasta ja nykyinen työkaveri nouseva tähti stand-up -komiikassa. Jos olette järjestämässä juhlia tulevalle vuodelle, suosittelen lämpimästi tutustumaan Tilaisuus Villa Sofian mahdollisuuksiin ja kurkkaamaan Koomikkopappi Sampsa Simpasen sivut. Kerran vielä kiitos Villa Sofian Heinille ja Petralle, ja iso kiitos Sampsalle. Kun on pitkään tykännyt käydä kuuntelemassa erilaisia koomikoita, oli unohtumaton kokemus olla stand-up-keikan keskipisteenä ja vinoilun kohteena. Koomikkopappi sopii jutuillaan hääjuhlaan, äärimmäisellä ammattitaidolla muokatut ja esitetyt jutut todella kaikki jollain tavalla liittyivät meihin ja käsillä olevaan juhlaan sukulaisineen.

torstai 17. maaliskuuta 2016

Roosanvärisiä lupiineja - kirjallisia kohtaamisia Tampereella

Hotelli Ilveksen yökerho, keskellä viikkoa kello kahdeksantoista. Tuntuu kutkuttavan kummalliselta kävellä valoisassa illassa alas tummanpunaisen plyysin päällystämiä portaita, joita koskaan ennen en ole nähnyt niin siisteinä. Kattokruunuja, tiiliseiniä, kultareunaisia peilejä, komean koukeroisia nojatuoleja, sohvaryhmiä... Kertaakaan aikaisemmin en oikeastaan ole katsellut yökerhoa näin tarkasti ja kirkkain silmin, väentungoksessa ja värivalojen hämärässä siihen ei ole ollut mahdollisuuttakaan. Paikka näyttää oikeastaan aika viihtyisältä tällä tavoin, arvokkaammalta kuin yön synkkyydessä. Kirjallisuusklubi pukee Ilveksen alakertaa.



Narikkaa ei ole, mutta pieni kirjakauppa on ja baaritiski, joka on avoinna. Mitä kirjaillassa tilataan? Vakoilen. Olutta, punaviiniä, irish coffeeta, tavallista kahvia. Pakko ei ole tilata mitään, mutta jos haluaa kirjallisuuskeskusteluita kuunnellessa jotain nauttia, saa tiskiltä tilata oman kukkaron mukaan sitä mikä itselle parhaiten maistuu. Roosalupi. Roosalupi. Maistelen tuota sanaa ja mietin sen tuntua. Tiedän sen olevan Tampereen murretta ja lausuttavan suomeksi Proosaklubi. Ihan täydellisesti se ei ulkotamperelaiseen suuhuni taivu, mutta tykkään ajatuksesta nimen takana. Se on rento ja lupsakka nimi, kuvaa hyvin sitä tunnelmaa, joka Pirkkalaiskirjailijat ry:n isännöimässä (tai emännöimässä) tapahtumassa vallitsee. Roosalupille ei tarvitse pukeutua minkään erityisen koodin mukaisesti. Sinne tulemista varten ei tarvitse lukea yhtään kirjaa eikä tuntea yhtään kirjailijaa - edes nimeltä. Klubi on kaikille uteliaille avoin ja pääsymaksuton, kirja-arpajaisia varten kannattaa kuitenkin muutama kolikko varata mukaan. Illan päätteeksi arvotaan aamupalalahjakortin lisäksi puheena olleet kirjat, niihin on mahdollisuus saada omistuskirjoitus niin halutessaan.


Fantasiaa, jonkinlaista filosofista inhorealismia ja urheilua, ei aiheita, joita nirsoksi heittäytyessäni ensimmäisenä lähtisin kuuntelemaan, mutta avoimin mielin osallistuessani huomaan olevani yllättävän kiinnostunut. Illan Roosalupi on järjestyksessään seitsemäs, kolmas tälle keväälle. Kirjallinen kohtaaminen lukijoiden ja tekijöiden välillä järjestetään joka kuun viimeinen keskiviikko, seuraavasta kerrasta alkaen jälleen Sokos Hotel Tammerin perinteikkäässä salissa, kun remontti siellä on saatu valmiiksi. Illan kulku on joka kerta saman kaavan mukainen: Avaussanat yhdeltä pirkkalaiskirjailijalta, sen jälkeen kaksi haastattelijan kanssa käytyä keskustelua, toinen tamperelaisen kirjailijan, toinen vieraaksi muuten valitun kirjailijan kanssa. Kaikki illan esiintyjät ovat klubilla yleisön kohdattavissa esiintymisensä jälkeen, kysymysten esittäminen on vapaamuotoista ja sallittua. Tampere on yksi Suomen suurista kirjoittajakaupungeista.

Herkkä ja hento Siiri Enoranta avasi kirjaillan Ilveksen yökerhossa kertomalla viikonloppuna Vihtorin Kirjamessuilla jaettavaan Tulenkantaja -palkintoon ehdolla olevasta kirjastaan Surunhauras, lasinterävä. Seuraavaksi Alexandra "Sasa" Salmela haastatteli filosofian tohtori Heikki A. Kovalaista tämän tuloillaan olevasta kirjasta Mädän elämän alkeet ja lopuksi Sami Hilvo keskusteli varsin mukaansa tempaavalla tavalla kirjailija Karo Hämäläisen kanssa Hämäläisen kirjoittamasta Paavo Nurmesta kertovasta romaanista Yksin. Kaikkia kolmea olisin halunnut kuunnella lisääkin vielä, kirjallinen kaksituntinen ulkomaailmasta ulkopuolisena vierähti aivan liian nopeasti! Oli upeaa kuulla tarinoista tarinoiden takana, tunnustella miten kirjoittajat lukivat kirjoittamaansa tekstiä ja saada tietää miten he analysoivat sitä itse.


Ensi kertaan on kuukausi aikaa, sitä odotellessa kirjojen ja kirjailijoiden kanssa pääsee kosketuksiin Sokos Hotel Ilveksessä tulevana viikonloppuna pidettävillä Vihtorin Kirjamessuilla. Seuraavan Roosalupin ohjelmaa voi etukäteen vilkuilla esim. Facebookista Roosalupin omilta sivuilta, Pirkkalaiskirjailijoiden sivuilta tai Lue Kirja! -sivustolta, johon se ensimmäisten joukossa ilmestyy. Kiitos patistuksesta, Hannu Peltonen - olen enemmän kuin onnellinen, että tuli lähdettyä mukaan Roosalupille ensimmäisen kerran.

sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Hylätyt talot, autiot pihat

Olipa kerran kummallinen tontti ja kummallinen talo ja talon piha täynnä kummallisia asioita. Niin kummallisia, että niitä piti tarkastella lähempää porttien ollessa kutsuvasti auki. Olimme Herra K:n, Runotytön ja Turkulaisen kanssa katsomassa urheilutapahtumaa Koulukadun kentällä, kun muistin joskus miettineeni lähellä sijainneen vanhan talon historiaa. Ehdotin Turkulaiselle, että kävisimme katsomassa sitä samalla kuin nukuttaisimme Runotytön. Ehdottaessani pientä kävelyä en tiennyt mitään siitä hauskasta seikkailusta, johon talon porteista sisään astuessamme joutuisimme.





Korkea, ränsistynyt lauta-aita, ränsistynyt vaalea piharakennus ja erikoiset mustat piiput, ne olivat kaikki, mitä muistin näkemästäni talosta. Mikä tuo talo on aikanaan ollut ja miksi se edelleen on korjaamatta isolla tontillaan melkein keskellä kaupunkia? Sen verran kaunis se on kuluneenakin ollut, että se on jäänyt mieleni pohjille kutittelemaan. Matala rakennus on entisen kulkutautisairaalan vuonna 1892 rakennettu pesutupa, nykyisin Pyynikin Aikamatkat, vuonna 1977 syntyneen korttelitaiteilija Mika Pettissalon koti, paja ja taidegalleria. Pajan takana kohoava valkoinen kivirakennus on vuonna 1909 rakennettu kulkutautisairaalan tulirokko-osasto, joka sairaalatoiminnan lopettamisen jälkeen vuonna1985 palveli TOASin opiskelija-asuntolana aina vuoteen 2009 saakka. Niiden vieressä sijaitseva punatiilinen rakennus on sairaalan talousrakennus, Pirkanmaan Musiikkiopiston harjoitustila nykyisin ja tontin kulmalla nököttävä neliskanttinen puutalo vuonna 1909 rakennettu kulkutautisairaalan sauna. Pyöreä punatiilinen savupiippu on kuulunut sairaalan 50-luvulla rakennettuun voimalaitokseen, maan alla sijaineeseen öljypolttimoon. Ruumishuone, tarkastusosasto ja kaksi potilaspaviljonkia on tontilta jo purettu, olemassa olevista rakennuksista kaikki muut saunaa lukuunottamatta ovat myös saaneet purkutuomion.

Kulkutautisairaalalla on pelottava kaiku, ehkä juuri siksi Papinkadun ja Pyhäjärvenkadun kulmassa sijaitsevalla tontilla käyvät nuoret hakemassa jännitystä pimeinä syysiltoina. Sisään kulkutautisairaalaan ei kuitenkaan pääse, eikähän se sairaalta enää näyttäisikään kun on asuntolakäytössä viimeiset vuotensa ollut. Sauna on muurattuine lauteineen ja kiukaineen kuulemma saunan näköinen edelleen. Sairaalan ensimmäisenä toimintavuonna 1897 hoidossa oli 274 potilasta, joista 42 kuoli. 12 vuotta myöhemmin valmistuneella tulirokko- ja kurkkumätäosastolla valkoisessa kivitalossa oli 50 potilaspaikkaa. Kokonaislukua sairaalan olemassa olon aikana hoidetuista ja menehtyneistä en löytänyt, mutta ei sillä ole merkitystäkään - tärkeämpää on se, että paikka ei ole pelottava, että Pettissalon taide on itseasiassa hyvinkin humoristista ja lempeää.









Jos olisin tontilla käydessämme tiennyt taidegalleriasta ja omaleimaisen kierrätystaiteilijan filosofiasta, olisin koputtanut oveen ja astunut sisään, käynyt tervehtimässä taiteilijaa ja kurkistamassa hänen maailmaansa. Olisin halunnut tietää teoksista enemmän, saada niille nimet ja kuulla tarinat niiden syntymisen takana. Hylätty pihapiiri on kierrätystaitelija Pettissalon leikkikenttä, ylistys lapsenmielisyydelle ja leikille, luontoystävällisille ajatuksille. Lasten kanssa Pettissalo myös työskentelee, Pyynikin Aikamatkoilla on pidetty erilaisia taidepajoja, majanrakennuspäiviä ja Pop up Puistoa, nautittu maaseutumaisuudesta keskellä kaupunkia. Paikka on kaikille avoin galleria, lukemani haastattelun mukaan taiteilija tarjoaa taiteensa takaisin yhteiskunnalle, joka on maksanut hänen koulutuksensa ja maksaa hänen työttömyyskorvauksensa, jonka turvin hän taidettaan tekee.

Ionilinkoja, robotteja ja eläinperformansseja, eri materiaaleista rakennettuja hahmoja, jotka tuntuvat kasvaveen ilmentymispaikalleen. Aikakonetta, kin taitelija yhdessä näkemässäni videossa valmistaa, kerrostumateosta omasta taiteilijan urastaan. Uskoopa satuun tai ei, Pyynikin Aikamatkat Pyhäjärvenkadulla on ehdottomasti käymisen arvoinen paikka. Kummitteleeko siellä? Sitä olisin myös saattanut Pettissalolta hänet kohdatessani kysyä, utelias kun senkin suhteen kuitenkin olen. Ehkä seuraavalla kerralla sitten.

lauantai 12. maaliskuuta 2016

Hyväntekeväisyyttä, ilmassa hyvää keväisyyttä

Tampereella tapahtuu kaikenlaista kaiken aikaa, on kirjallisuutta, kaupallisuutta, urheilullisuutta ja kauneutta, usein jopa kaikkea yhtä aikaa. Yksi tapahtuma, jossa herra K on halunnut päästä jo useampana vuonna käymään, on tänä viikonloppuna viidettä kertaa järjestettävät Reiskahöntsyn MM-kisat. Mitä ihmettä on Reiskahöntsy? Pakko oli lähteä Runotytön ja Turkulaisen kanssa mukaan katsomaan mistä Koulukadun tekojäällä pelattavassa tapahtumassa oikein on kyse.
 

 

Tapahtumana Reiskahöntsykisat ovat juuri niin humoristinen ja pehmeä kuin hyvin käytetyt Reino-tossut vain voivat olla. Sympaattinen, hauska, tamperelainen. Kuka tahansa voi koota hyväntekeväisyysturnaukseen oman joukkueensa (6 kenttäpelaajaa + maalivahti ja mahdolliset vaihtopelaajat) ja ilmoittautua mukaan. Tapahtumassa kerätyt varat lahjoitetaan Tampereen Ensi- ja turvakoti ry:lle. Reiskahöntsypeli pelataan jäällä jääkiekkomailalla ja pehmeällä Aino- tai Reino-kankaasta tehdyllä pallolla Ainot tai Reinot jalassa. Säännöt ovat yksinkertaisen herrasmiesmäiset, peliaika 15-20 minuuttia. Tauoilla voi nauttia makkaraa, pillimehua tai lettukahvit, kaljaa tarjoillaan kylttien mukaan läheisessä anniskeluravintolassa.



Kentällä ja kentänlaidalla on hymyileviä ihmisiä, kireitä pipoja ei hetkittäin pilkistävässä kevätauringossa näy missään. Väliäkö sillä, jos peli vahingossa lopetetaan 5 minuuttia liian aikaisin ja jatketaan loppuun pienen tauon jälkeen, pääasia, että kaikilla on hyvä fiilis. Katselen ympärilleni ja hymyilen minäkin, ihailen Koulukadun kentän lamppuja, katsomoa ja sen alla kulkevaa pukukoppikäytävää. Herra K:n tarinat kiekkotalvista 80-luvun Tappara-junnuna heräävät kenttää katsellessa eloon...


Koulukadun tekojääkenttä kaksine kaukaloineen ja betonisine katsomoineen on pala tamperelaisen ja suomalaisen jääkiekon historiaa. Kenttä on Ilveksen toimesta jäädytetty talvisin kiekkokäyttöön 30-luvulta lähtien. Vuonna 1956 valmistuneen tekojääradan ansiosta jääkiekon SM-sarjan jää parani ja harjoittelukausi piteni, halleja ei tuolloin ollut vielä missään. Koulukadun kenttä jäähdytettin vieressä sijainneen, Pommacista ja Amiraalioluesta tunnetun Pyynikki Oy:n virvoitusjuomatehtaan jäähdytyskoneilla. Reiskahöntsyjen avajaispuheen pitäneellä Tampereenkielisten uutisten huumorikaksikolla, Höntällä ja Toipparilla, oli muistoja takataskussa noilta ajoilta. Koulukadun kentän yleisöennätys on Tapparan ja Lukon välisestä SM-sarjan ottelusta vuodelta 1964, jolloin peliä oli seuraamassa 10 655 katsojaa. Puolet enemmän kuin sisähalleista näinä päivinä keskimäärin on. Yli 10 000 katsojan lukuihin on aikanaan yltänyt myös Kanadan ja Neuvostoliiton jääkiekkomaajoukkueiden vierailuottelut. Paljonkohan katsojia Reiskahöntsyt kokonaisuutena tänä vuonna kerää? Vielä ehtii mukaan, sillä pelit jatkuvat huomenna sunnuntaina.