maanantai 25. marraskuuta 2013

Pieni pala Ranskaa Joanne Harrisin hengessä

Kaupunki on sateinen ja loskaisen harmaa. Kirpeän marraskuinen tuuli nipistää nenän päätä, hiukset kiertyvät märässä tuulessa paksuiksi sotkuisiksi kimpuiksi ja valuvat masentuneina olkapäille. Kesällä niin valoisa ja elämää täynnä oleva Laukontori on hiljainen ja autio, laiturityömaan työkoneetkin seisovat paikoillaan talvea enteilevässä hämärässä aamupäivässä. Ihmisiä ei räntäisellä koiranilmalla tunnu liikkuvan missään ja miksi liikkuisikaan - varpaathan siinä vain kastuvat. 


Tällaiseen merkityksettömään syksypäivään tuo merkityksen vain erityinen kokemus. Jotta tällaisen päivän voi muistaa myöhemmin, se tarvitsee sellaisen, aivan erityisen lounaspaikan. Pienen, erilaisen, vähän taianomaisen, ei-todellisen paikan, joka tuntuu heti tutulta vaikket olekaan käynyt siellä koskaan aiemmin. Aina ei tarvitse lähteä kauas päästäkseen siihen kaivattuun toiseen maailmaan. Tälläkin kertaa se toinen maailma löytyy keskeltä omaa kotikaupunkia, alatorin laidalta omassa rauhastaan. Wistub Alsace on pieni ovi, kolme ikkunaa ja kaksi tummanvihreää markiisia 1900-luvun alussa rakennetun klassisen, Laukonhoviksi nimetyn, kauniin kerrostalon alakerrassa. Viinitupa ei huutele räikyvillä mainoksilla tai tarjouskylteillä, sinne astuvan pitää osata etsiä paikkaa, pitää tietää mitä tahtoo.


Kodikas ravintola on tyhjä torstaina kello 11:30. Meitä se ei haittaa, vain ravintoloitsijan puolesta harmittaa. Ja lounaan jälkeen myös kaikkien niiden tuhansien tamperelaisten, jotka lounastavat jossain muualla kuin Wistub Alsacessa. Tunnelmallinen ravintola ja sen ystävällinen henkilökunta ansaitsisivat jonon oven taakse syksyiseen viimaan koko lounasajaksi. Iltaisin, ravintolan auettua muutaman tunnin kiinniolemisen jälkeen uudelleen, siellä sellainen kuulemani mukaan usein onkin.

Ripustamme takkimme oven viereen hengariin ja valitsemme itsellemme ikkunapöydän, esimieheni ja minä. Tilaamme kolmen ruokalajin lounaskokonaisuudet keskustellaksemme lounaan äärellä töistä. Tällaisessa miljöössä työstä puhuminen olisi vakavalaatuinen rikos ellei työ olisi niin mielenkiintoista ja mukavaa kuin minun työni on. Me valitsimme hyvän paikan lounaallemme, minä valitsin hyvän paikan työn tekemiselle aikoinani: Myös esimieheni on lukenut Joanne Harrisin Appelsiinin Tuoksun ja tietää heti mitä tarkoitan, kun kuiskaan kuvitelleeni Framboise Dartigenin kotikyläänsä perustaman ravintolan näyttäneen valkoisine punaruudullisine liinoineen aivan Wistub Alsacelta. Vaikka kirjassa maaseutukylän sijaintisuunta Ranskan kartalla onkin koillisen sijasta luode.

   

Ravintolan pienestä ovesta sisään astumistamme seuranneet kolme tuntia lentävät ohitsemme ihanien tuoksujen ja herkkien makujen siivittäminä. Haukipullia hummerikastikkeen kera, paistettua lohta ja kukkakaalipyrettä, jälkiruoaksi Crème brûlée ja tummapaahtoinen ranskalainen kahvi. Kuuntelen taustalla soivaa ranskankielistä musiikkia ja hymyilen ruokalistalle, jossa Crème brûléen sijasta jälkiruoan kohdalla lukee paahtovanukas. Paahtovanukas ainoassa ravintolassa, jossa nimi todellakin oikeutetusti saisi olla alkuperäiskielellä kaikkien silti ymmärtäen sen! Päivitettyyn listaan nimi on muutettu, toisen maailman tunnelmani on rikkumaton siihen saakka, kun esimieheni kanssa astumme takaisin hyytävään tuuleen ja palaamme onnistuneesta lounaasta onnellisina työpaikallemme. Tiimipäivämme lounaspaikka on valittu. Tänne haluamme tuoda kaikki läheisimmät työkaverimme nauttimaan olostaan myös.

torstai 14. marraskuuta 2013

Pikapyrähdys 70-luvulla

Syksyisissä päivissä on enää hyvin vähän valoa. Alkaa taas olla se aika kun aamulla töihin mennessä on pimeää ja iltapäivällä töistä tullessa on pimeää. Kun viikonlopun vapaapäivänä heräilee rauhassa ja nauttii aamupäivän kiireettömyydestä kotisohvalla, on muutaman tunnin jälkeen sitten jo kiirehdittävä, jos aikoo nähdä ulkona yhtään mitään. Ja nimenomaan nähtävää tässä kaupungissa riittää. Voi kunpa lumi tulisi pian... Vallitsevan harmauden kunniaksi teen tällä kertaa päivityksen, jossa on vain vähän kuvia ja paljon tiivistä, harmaata tekstiä.

Kun kymmenen vuotta sitten ensimmäistä kertaa harkitsin muuttamista Tampereelle, olivat kaikki Tampereen alueet minulle tasapuolisesti outoja. Hervannasta olin kuullut, samoin Pispalasta, ja Amurista ja Atalasta, kun ne sitkeästi esiintyvät ristikoiden tehtäväruuduissa. Mutta kun piti päättää mistä kaupunginosasta katselisi asuntoa itselleen, eivät nimet tai ilmansuunnat sanoneet minulle mitään. Länsi-Tampere? Etelä-Tampere? Mitä niissä on erikoista, miksi niihin haluaisi muuttaa? Mitä alueita niihin kuuluu, mihin pääsee hyvin ja mihin ei, kuinka niissä paikoissa eletään? En vertaillut tarpeeksi, niinpä päädyin 70-luvun laatikkotaloon Multisiltaan.

Tuolloin kauan-kauan sitten harrastin kotikaupunkini eri alueisiin tutustumista bussin ikkunasta. Katselin tavallisten ihmisten tavallisten päivien tavallisia reittejä, silmäilin bussiin nousevia ihmisiä ja maisemia poisjäävien pysäkkien ympäristöissä. Bussilla matkustaessa sai hauskaa näkökulmaa eri kaupungin osien elämään vaikka itse ei siihen osaa ottanutkaan, kävi vain kääntymässä siellä täällä bussien mukana. Uusin, minulle vielä täysin tuntematon kaupunginosa on Rahola, Rahola tuli tärkeäksi vasta näin yhdeksän Tampere-vuoden jälkeen Herra K:n myötä. Tämän reissun me teimme omalla autolla, sillä mitkään joukkoliikennevälineet eivät kulje Herra K:n reittejä. Linja-auton ikkunat eivät näytä rakkaani lapsuuden maisemia, ei niitä katuja, jalkapallokenttiä, vuosikymmeniä sitten paikalla sijainneita jääkiekkokaukaloita ja metsiköitä, joihin pieni poika on luullut eksyvänsä ikiajoiksi. Oman tiensä kulkija, sellainen Herra K on aina ollut.


Aikuisena maailma pienenee, auton ikkunasta näkee tuon pienestä pojasta valtavalta metsältä tuntuneen puustoalueen reunat, kaikki yhtä aikaa. Se hymyilyttää. Kuinka sellaiseen plänttiin on kukaan koskaan voinut pelätä katoavansa? Jättimäiseltä seikkailumaalta tuntunut leikkipuisto on ruohottunut sorakenttä, jonka keskellä törröttää keinuteline, liukumäki ja hiekkalaatikko. Lapsena kaikki on niin suurta ja ihmeellistä, se taika harmittavasti hälvenee vuosien kertyessä, mutta kokonaan mielikuvitus ei onneksi kuitenkaan katoa. Herra K:n opastuksessa sain silmieni eteen palan hänen lapsuuttaan tiilitalon yläkerran ikkunoista, puoleksi painuneesta pihavajasta, kulmakunnan kavereiden entisten kotitalojen ullakoista ja urheilukentästä, jolla hän vietti ison osan vapaa-ajastaan. Kuvittelen, miten kentän viereisellä mäenharjanteella ovat 70-luvun isät ja äidit kannustaneet lastensa ja naapurin lasten harrastuksia. Eläviä tarinoita, ihania kertomuksia menneistä päivistä, voin nähdä nuo kaikki liki 40 vuosikymmentä sitten tapahtuneet hetket tässä päivässä!

Vaikka Rahola kauas Pyhäjärvelle avautuvine maisemineen ei muuten merkityksellinen paikka kaikille olisikaan, on siellä yksi kohde, joka ehdottomasti kannattaa käydä kokemassa: Leo Haikosen kauppa. Vaviskoon hypermarkettien ylivalta, yksi pieni kauppa on ja pysyy, se on ollut paikallaan jo yli 50 vuotta!


Ulkoapäin vanha kaupparakennus on harmaa ja repsottavine teippauksineen vähän jo väsyneen näköinen. Auringon haalistamat, käsinkirjoitetut mainoslauseet luiden kilohinnasta ja kappalehintaisista päärynöistä saavat minut hymähtämään, päältä päin katsottuna se ei taida olla kovin taianomainen paikka sekään. Matalasta ovesta sisään astuessani kaikki kuitenkin muuttuu: näen ensimmäisenä puisen kassatiskin ja sen takana olevan puisen, pyöreänuppisen kaapin. Mieleeni tulvahtavat muistot lapsuuden kesämökkipaikan kyläkaupasta, johon muutaman kerran kesässä me sisarukset pääsimme vuorotellen isän kanssa mehujääostoksille. Pastellin sävyisiksi maalatut puuhyllyt ja hyllyjen harvat tavarat, lasitiski, josta kauppias annostelee asiakkaalle hänen haluamansa irtokarkit. Yksi vaihtoehto shampoota, yksi vaihtoehto vessapaperia,yksi vaihtoehto sipulikeittoa ja pakastepizzaa. Kahvia kuitenkin jopa Reilun kaupan versiona ja oluita kohtuullisen iso valikoima noin pieneksi kaupaksi.

Herra K tervehtii kauppiasta ja hymyilee leveästi, hän muistaa tämän alakouluaan vastapäätä olevan kaupan hyvin ja muistaa kauppiaankin, usein lapsille kiukkuisen. Meille aikuisille kauppias on kuitenkin ystävällinen, hän aloittaa keskustelun valkaisuaineiden hinnoittelusta ja valikoiman hallinnasta kyykistellessään lattianrajassa hintalappukoneen kanssa. Vanhoissa koneissa on kuulemma varmuus, uudet eivät kestä mitään tänä päivänä. Kauppias nyökkää hyväksyvästi pienen kaupan toisella puolella pelastusveneeltä näyttävään pakastealtaaseen päin ja kertoo heti perään vasta uusitun pankkikorttilaitteen olevan taas rikki.

Punaisella kaakeliseinällä on haalistunut olutmainos, siinä mainostettavaa tuotetta ei ole saanut enää vuosiin mistään, mainos lienee unohtunut seinälle aikoinaan. Huomaan toivovani ettei mitään muuta olisi unohtunut samalta ajalta, mutta hylkään ajatukseni saman tien. On upeaa, että joku asia maailmassa pysyy vielä muuttumattomana, että joku jaksaa yrittää. Kauppias aikoo jatkaa kauppaansa niin kauan kuin jaksaa, mihin saakka, sen näkee kuulemma sitten myöhemmin. Sukupolvenvaihdosta ei pienelle kyläkaupalle ole luvassa. 

Kello kilahtaa, pieni lettipäinen tyttö tulee isänsä kanssa ovesta sisään. He valitsevat hyllystä pillimehun, sinisen, sen vadelmanmakuisen. Hymyilen omille lapsuusmuistoilleni karkkipussia valitessani.Tätä tekstiä kirjoittaessani napsin ostamiamme ranskanpastilleja, ne maistuvat maailman parhailta, muistijälki niiden ostospaikasta on lämmin. Pussi maksoi kaksi kertaa enemmän kuin marketissa ja kolmekymmentä senttiä enemmän kuin hyllyssä seuraavana ollut samanlainen pussi, mutta se ei haittaa.

Kaupasta ja sen persoonallisesta pitäjästä kerrotaan juttuja, juttuja sanotuista ja tehdyistä asioista olisi varmaan pienen kirjallisen verran, jos ne kaikki keräisi yhteen. Vaari ja varavaari tuntevat niistä monta monituista. Kauppias ei halua kauppaansa kuvattavan sisältä, ihmiset kun kirjoittelevat nykyisin nettiin kaikenlaista ilkeää. En kerro kirjoittelevani nettiin minäkin, mutta kunnioitan hänen toivettaan olla kuvaamatta. Siksi nähdäksenne tuon Metsäkylänkadulla sijaitsevan pienen kaupan puisine hyllyineen ja kermamunkkeineen, teidän on mentävä käymään siellä itse. Minulla siitä ei ole kerrassaan mitään ilkeää sanottavaa.

perjantai 1. marraskuuta 2013

Millainen mies

Perjantai. Vapaa iltapäivä, vapaa ilta, kokonainen vapaa viikonloppu! Luvassa on pari lasia viiniä, hyvää ruokaa ja mukavaa pientä tekemistä yhdessä, vain minä ja minun kotikaupunkini. Myös Herra K tietenkin - ja se on parasta, sillä Herra K:n viehätys ei haalistu ajassa. Se ei ole kulunut hippustakaan, ihailen edelleen kaikkea hillityssä ja ystävällisessä Herra K:ssa, nautin jokaisesta henkäyksestäni hänen seurassaan aivan yhtä paljon kuin alussakin. Herra K on ihmeellinen mies, se ihastus pysyy vaikka moni muu asia ympärillä muuttuukin.

Työpaikkani vaihtui vuosi sitten, nyt muuttui onneksi vain työtila. Pidän työstäni ja uusista tiloista valtavasti, uuden työhuoneeni ikkunasta voin katsella Tamperetta sen kattojen yläpuolella ja inspiraatiota etsiessä miettiä miltä maisema on mahtanut näyttää entisinä aikoina. Työhuoneessani on tehty töitä yli 140 vuotta, jo 1870-luvulla kun paikalla sijainneessa verkatehtaassa kehrättiin, kudottiin, värjättiin ja vanutettiin kankaita tamperelaisten rouvien hameisiin ja takkeihin kauan aikaa sitten.


Kattojen lisäksi ikkunastani näkyy alla virtaava Tammerkoski. Näin syksyisinä päivinä se on mustan ja kylmän näköinen, mutta jos ajatuksissani voisin, ottaisin veneen ja soutaisin koskea ylävirtaan menneisiin vuosiin läpi Takon patoluukkujen, jatkaisin matkaani taaksepäin Hämeensillan alitse ja rantautuisin Frenckellin tehdasalueen eteen. Istuisin rantaan punatiilisen rakennuksen viereen ja kysyisin sen suunnitelleelta arkkitehdiltä vastauksen siihen mitä olen miettinyt jo useamman vuoden ajan, siitä saakka kun työmatkani kulki Satakunnankatua Tuomiokirkonkadulta Kuninkaankadun kulmaan. Miksi Frenckellin tehtaan torni on puolikas? Miksi ihmeessä se on puolikas, mitä puolikkaalla tornilla on aikoinaan tehty? Onko puolikkuus ollut muotia silloin vai mikä on syy sen omituiselle muotopuolisuudelle?

Tornista ei löydy minkäänlaista mainintaa oikeastaan mistään ja siksi meinasin aiemmin jo kallistua siihen ajatukseen, että torni on alkujaan ollut kokonainen ja jostain syystä puolitettu aikojen kuluessa. Mutta sitten löysin vanhan piirustuksen tehdasalueesta ja kas: Jo noissa Tampereen kaupungin arkkitehtina työskennelleen Birger Federleyn vuonna 1904 tekemissä piirustuksissa tehtaan torni on puolikas. Hahaa, mahtavaa! Torni on siis alunperinkin tehty puolikkaaksi! Mutta miksi? Millainen taiteilija tuo Federley on ollut kun tuollaisen erikoisuuden on jälkipolville halunnut jättää? Millainen mies oli aikanaan Birger Federley?


Tarinoiden mukaan myös Birger Federley oli hillitty ja ystävällinen mies. Kuten Herra K, ei Federleykään ole haalistunut ajan kuluessa, sadan vuoden jälkeenkin hänen nimeensä törmää tuon tuostakin Tampereen historiaa tutkiessa. Monet kaupungin katukuvassa tutut rakennukset ovat hänen käsialaansa: Palanderin talo Keskustorilla, Pikilinna Tammelassa ja Laukonlinna Laukontorilla. Vanha kulkutautisairaala Koulukadulla, Nordean ja Säästöpankin nykyiset talot Kauppakadulla ja Aamulehden vanha talo Hallituskadulla. Monen muun talon ohella myös oranssin sävyn saanut Kymmenen miehen talo Hämeenkadun yläpäässä on Federleyn aikanaan suunnittelmaa uusinta uutta. Siinä talossa oli valmistuessaan vesiklosetit joka asunnossa, kaupungin ensimmäiset lämmitettävät kylpyammeet ja palvelusväelle omat porraskäytävät. Se oli hieno talo se.

Federleyn rakennuksista kaksi ovat minulle erityisen rakkaita, ne olivat sitä jo ennen kuin tiesin niiden olevan hänen piirtämiään, jo ennen kuin tunsin Herra K:takaan. Olen katsellut Laivayhtiön taloa Hämeenpuiston päädyssä ja Tuomisen kivimuuria Tuomiokirkon takana kauan, ne ovat olleet yksiä kauneimmista koskaan näkemistäni taloista. Ihailen niiden monitasoisia kattoja, pyöreitä torneja ja kulmia, erikokoisia upeita ikkunoita ja loputtoman mielenkiintoisia yksityiskohtia ja se on kummallista, sillä en muuten hirveästi pidä vihreästä. Tuomisen kivimuurin naapurina on Federleyn entisen yhtiökumppanin ja kollegan, Lars Sonkin, piirtämä Tuomiokirkko, sen kirkon kuvan minä piirsin 7-luokan kuvaamataidon tunnilla ja ihailin sitäkin, mutta tänä päivänäkään en ole käynyt siellä sisällä. Olen istunut puistossa ja katsellut alueen rakennuksia tuntikausia asuessani kirkon naapurissa, mutta en vieläkään ole mennyt kirkkoon sisään. Ehkä tänä jouluna, kuka tietää.


Millainen mies oli Birger Federley, millaisia olivat ne miehet ja naiset, jotka asuivat hänen piirtämiä talojaan? Näytin Herra K:lle kiinteistövälitysfirman sivuilta myynnissä olevan kattohuoneiston Laivayhtiön talossa eilen illalla ja nyökytin päätäni päättäväisenä: Sinne me muuttaisimme sitten kun olisimme vanhoja ja myisimme vanhan ihanan omakotitalomme. Sadan vuoden päästä joku kotikaupunkinsa turisti kulkisi talon ohi ja miettisi samaa kuin minä tänään: Milllainen mies oli Federley ja millaisia ihmisiä on asunut hänen piirtämissään talossa entisinä aikoina. Minä hymyilisin hänelle pilven reunalta ja kuiskaisin, että minunlaisiani, ota siitä selvää.