lauantai 26. marraskuuta 2016

Perinteinen, satumainen maanantai

Tampereella on yksi aivan erityinen paikka, jonka olemassa olon aina silloin tällöin unohdan. Mutta kun sen muistan, unohdun sinne. Niin meille kävi viime maanantaina, kun Runotytön kanssa olimme kävelemässä tuosta paikasta ohi, mutta palasimmekin takaisin ja vietimme siellä toista tuntia ilman minkäänlaista kiirettä pois.


Finlaysonin alueen takana, Näsinkallion alla sijaitseva Tallipiha on aivan oma maailmansa ruuhkaisesta kaupungista irrallaan. Se kutsuu luo vaikkei tuntisikaan sen historiaa tai tietäisi sen rakennuksista ja niiden entisistä omistajista mitään sen enempää. Harmaassa alkuiltapäivän hämärässä Tallipihan lämpimät valot loistavat jo kauas. Se näyttää joulumaalta. Tallipihasta kirjoitin yhden ensimmäisistä blogiteksteistäni, Tallipihalla rakastuin Nottbeckien tarinaan.


Aamumme oli kiireinen, sellainen perinteinen maanantai, pullollaan kellon kanssa aikataulutettua asioiden hoitoa. Saatuamme asialistamme kaupungilla hoidettua, otti Runotyttö unet vaunuissa. Unien jälkeen me hidastimme askeleemme ja ihmettelimme kaupunkia pikkuneidin ehdoilla: busseja, ihmisiä, korkeita taloja ja koiria, joita omistajineen tuli kaduilla vastaan yllättävän paljon. Kohokohta Runotytön kaupunkireissulle on aina puisto, ja koska Pikku Kakkosen puisto on remontissa, kiipesimme me Näsikalliolle Tiitiäisen satupuistoon huomataksemme, että se olisi remonttia vailla myös. Maahan kaivetut trapoliinit olivat poissa käytöstä ja liukumäet niin lommoilla, että niiden alastuloihin kertyy isoja vesirapakoita pienestäkin sateesta. Haitulan hatuista ja kaniineista puuttui isoja palasia ja tägejä oli sutaistuna vähän siellä sun täällä. Hiekkalaatikkoa reunustavat hauskat puulinnut olivat menettäneet värinsä ja haljenneet nekin niin, että niitä oli pienen hankala halata. Siitä huolimatta halata piti, ihmetellä, että "ohhoh, ohhoh", kun linnulle oli tullut pipi. Harmi, että Kirsi Kunnaksen kunniaksi tehty puisto ei ole kunnossa lapsia varten. Mitä siitä nyt on, kolme vuotta, kun se vasta avattiin? Onneksi Haitulan nappikeinu kuitenkin keinui ja kova tuuli suhisi korkeissa kuusissa niin, että niitä oli ilo katsella ja kuunnella. Ja tunteellisen siilin nokka oli tallella, se oli tärkeää sekin.



Puistossa touhutessa tulee Runotytölle nälkä ja äidille kahvin himo. Tiitiäisen satupuiston vieressä mäen päällä olisi kahvila siinäkin, mutta me ajelimme vaunuilla satumetsän läpi takaisin mäen alle. Siellä, kutsuvasti loistavien valojen keskellä, meidät otti vastaan taikamaa, jonka olimme aamulla jo kerran ohittaneet. Joulu! Suklaan, kahvin ja leivonnaisten tuoksu tulvi aidan taakse saakka vastaan. Pihan pienissä kojuissa oli myynnissä nuken vaatteita, "vauva, vauva!", Runotyttö hihkui innoissaan ne nähdessään ennen kuin äkkäsi aitauksessaan seisovan aasin. "Iii-haa?", Runotyttö osoitti aasia ja katsoi äitiä kysyvästi. "Aasi", äiti vastasi ja Runotyttöä nauratti. Kun Tallipihaltakin löytyi leikkipuisto hiekka-astioineen ja yhden myymälän perältä vielä lampaita karsinassaan, oli Runotytön into lentoon lähtevää luokkaa. Voi pienen lapsen riemua! Ja äidin onnellista oloa. Tallipihalla vaan on niin kaunista. Ja niin rauhallista. Ja se kahvilan voisilmä pulla, mmmm.


Joka kerta Tallipihalla vieraillessani minut yllättää se leppoisuus ja ystävällisyys, joka siellä vallitsee. Aivan kun sinne tullessa tupsahtaisi menneeseen taaksepäin. Kiire on kadonnut, aika pysähtyy, tuoksut voimistuvat, valot pehmenevät ja ympäristön äänet muuttuvat lempeämmiksi. Tallipihan joulu on aloitettu jo 19.11. Pihan puodit ovat avoinna joka päivä klo 10-19 jouluaatonaattoon asti, kahvila klo 10-20. Viikonloppuisin Tallipihalla on joulumyyjäiset pienine kojuineen, tonttuineen ja karuselleineen, arkipäivisinkin joulukuun 3. päivästä lähtien. Joulutunnelman aikaan saamiseksi ei tarvitse muuta kun astua portista sisään ja unohtua tuohon ihmeelliseen tunnelmaan.


Havukransseja, joulukoristeita, kortteja, kalentereista, saippuoita, magneetteja, pipoja ja valonauhoja, nukkekodin kalusteita ja taontatöitä. Runotyttö valitsee isosiskolle ja itselleen suklaat huumaavalta tuoksuvasta Suklaapuodista. Punapaitaisen nalleherkun jalka katoaa parempiin suihin varovaisen maistelijan nakertaessa siitä palan: "Nam-nam". Äidillä on tunteellinen olo. Omat lapsuusmuistot lempeästi kynttilöiden valaisemista ja hiljaisen musiikin taustoittamista rauhallisista jouluista kohtaavat tallipihalla ensimmäisiin jouluihinsa tutustuvan Runotytön tulevat muistot.



Hiljainen Näsinpuisto Tallipihan ympärillä antaa tilaa hengähtää hetkisen ennen kun paluu kaupungin ruuhkaan ja liikenteen melskeeseen on väistämätön. Kun Paasikivi-Kekkosen liikenne on ohjattu maan alle, puiston rauha on käsinkosketeltava. Katselemme maisemaa ja juttelemme äsken kokemastamme. Vain lumi puuttuu, jotta iltapäivä olisi täydellinen. Hidastan askeleitani. Näsinpuiston sammaleiset kalliot ovat kuin satukirjan metsästä, Runotyttö näkee niiden kauneuden. Keitähän kallioiden koloissa saattaisi asustaa?

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Tuoksua, tunnelmaa ja käsinkosketeltavaa jännitystä

Käsi ylös kuinka moni on käynyt raveissa? Kun kysyin kysymyksen ystäväpiirissäni, vastaus yllätti minut. Melkein kaikilla ystävistäni on lapsuusmuistoja hevosurheilusta tai ainakin he tuntevat jonkun, joka harrastaa raveja joko hevosten kautta tai sitten pelaamisen ilosta. Internet-aikana, jolloin kaikki, myös Toto-pelaaminen ja ravit, on mahdollista saada tietokoneen ruudun kautta omaan olohuoneeseen, unohtuu helposti tärkein: Kokemus! Tuoksut, tunnelma ja se maailma, joka erilaisten tapahtumien ympärillä pyörii. Lajia rakastavat ihmiset, joille tuo maailma on koko elämä, iso osa sitä ainakin. Saadessani kutsun Teivon joka tiistaisiin raveihin, en voinut olla vastaamatta siihen myöntävästi. Olin utelias. Sen verran hyvin muistan oudolta ja kummalliselta tuntuneen hevosten hajun, kumean kavioiden töminän ja pienen tytön suurilla silmillä ihmetellyn aikuisten miesten innostuksen isän ja hänen ystäviensä mukana raveissa käydessäni, että se sama oli päästävä kokemaan aikuisena.


Raviradalla saavutetaan unelmia, ainakin haaveillaan siitä niin käsinkosketeltavalla tavalla, ettei se voi olla tuntumatta alueen ilmapiirissä. Elokuvissa usein kaikki pannaan sen yhden kupongin ja sen yhden tietyn hevosen varaan. Voittaja saisi prinsessan ja puoli valtakuntaa, mutta seikkailujen pyörteissä sankari kadottaa kallisarvoisen kuponkinsa. Pimenneessä illassa jättimäisen radan kirkkaat valot kertovat unelmista, niistä, jotka kenen tahansa on mahdollista saavuttaa jos vaan tarpeeksi kovasti uskoo niihin. Ja jaksaa yrittää. Ennen ravien alkua pääsimme Herra K:n kanssa kurkistamaan kulissien taakse, näkemään vilauksen ravitapahtuman toisesta puolesta, siitä, missä on pelaamisen sijasta kyse urheilusta. Treenaamisesta ja kilpailemisesta, välineistä, valmentamisesta ja oikeanlaisista olosuhteista. Rakkaudesta lajiin, kovasta työstä, jossa tehtyjä tuntimääriä ja kilometrejä ei lasketa. Enää Teivon ravirata ei ole meille vain kyltti Tampereelta Vaasaan vievän tien varressa.


Hevosten kuljetusautot, lämmittelykierrokset, viimeistelytoimet ja valjastus. Tallit, hevosten hoitajat, valmentajat, ohjastajat ja omistajat. Minut yllättää tieto siitä, että ravit on Suomen toiseksi seuratuin urheilulaji heti jääkiekon jälkeen. Toiseksi seuratuin! Taakse jäävät niin jalkapallo, koripallo, hiihto, mäkihyppy, tennis ja formulat kuin ralliautoilukin, jonka hulluksi tekevään voimaan kerrotaan suomalaisten sekoavan. Olemme rallikansaa. Vai sittenkin kiekko- ja ravikansaa? Teivon raviradan huoltoalueella kävellessä raveissa ja ralliautoilussa tuntuu olevan jotain muutakin samaa kuin alkukirjain. Varikkoalue ja tiimit, ajoasut, vauhti ja voima, ja jännittävät lähdöt, joita yhdessä ravi-illassa ajetaan kymmenkunta. Opin, että eri rotuisille hevosille (suomenhevoset ja lämminveriset) on omat lähtönsä, kahdenlaisia lähtöjä kahden mittaisina: Ryhmäajoja ja tasoitusajoja joko 1600 metrin tai 2100 metrin mittaisina. Ensimmäisessä kaikki hevoset lähtevät puomiauton takaa yhteislähtönä, jälkimmäisessä taas tietyn palkintosumman kasaan jo saaneet hevoset antavat etumatkaa sellaisille hevosille, jotka vielä eivät ole onnistuneet niin hyvin. Siksi raveissa kaikki on mahdollista, yllättäjille on aina tilaisuus.



Istuessamme pöytäämme raviradan Grand Prix -ravintolassa, saamme opastuksen klo 18:10 alkavien ajojen pelaamiseen. Ensikertalaisina meille opetetaan käsiohjelman lukeminen ja esitellään voittaja-veikkaus, kahden parhaan veikkaus (kaksari) ja Toto5-peli, jossa pelaajan on osattava nimetä viiden perättäisen lähdön voittajat oikein, nämä ovat kuulemma helpoimmat pelimuodot. Kun kuulemme miten pienelläkin panoksella pääsee kokeilemaan onneaan, me päätämme Herra K:n kanssa hypätä mukaan leikkiin. Pelaamme kumpikin yhden voittajan, yhden kaksarin ja sitten yhdessä yhden totovitosen. Kuponkeja täyttäessä ravien katsominen saa aivan uuden vivahteen. Enää eivät hepat vain juokse ympyrää kärryineen ja matkustajineen, ne juoksevat nyt meille. Meidän rahoillemme. Meidän unelmillemme. Alkaa oikeasti jännittää. Koffin hanaolut, Tampereen Lihajalosteen ja Edun Herkkukeitaan makkaralajitelma konjakkisinappeineen ja Pyymäen leipäkori auttavat pahimpaan voitonnälkään. Paikallisia äijäherkkuja, minä tykkään!



Pitkä rivi peliluukkuja on samanoloinen kuin elokuvissa, niin samanoloinen, että odotus väkisinkin kasvaa. Ruuhkaa ei ole, hymyilevä henkilökunta on auttamishaluista ja ystävällistä, ensikertalaista ei katsota karsaasti ollenkaan. Aivan kuin henkilökunta eläisi mukana jokaisen pelaajan pienissä ja suurissa haaveissa. Yllätysmomentin ansiosta hevosista ei välttämättä tarvitse tietää yhtään mitään, meidänkin kupongilla hauskojen nimien ja mielleyhtymien perusteella valituista lähtijöistä kaksi onnistui ja kolme jäi vain muutamien metrien erotuksella toiseksi. Olisi huisia tietää paljonko olisimme voittaneet, jos. Jos... Kuponkien kanssa jännittäminen hyvässä seurassa on kiva tapa viettää iltaa, me nautimme jännityksen aiheuttamasta kuplivasta olosta. Ilta on erilainen, täysin toisenlainen mihin olemme tottuneet, mutta sen verran mukava, että alamme Herra K:n kanssa miettiä keiden kanssa tulisimme radalle uudestaan, kuka muu voisi tykätä tästä.

Teivossa järjestetään paljon yritystilaisuuksia, koulutus- ja virkistyspäiviä ja illanviettoja, joiden variointimahdollisuudet eri kokoisten tilojen suhteen ovat lähes rajattomat. Yritysten on mahdollista ostaa raveihin oma nimikkolähtönsäkin niin, että katsomisesta tulee vieläkin jännempää. Oman työporukkamme kanssa olemme kokeilleet kaikenlaista, mutta tämä olisi vielä testaamatta. Näköalakatsomoa käytetään auditoriona ja luentosalina, johon mahtuu parhaimmillaan viitisensataa kuulijaa. Alan miettiä ensi vuoden pikkujouluja, tämän vuoden tapahtumat kun on jo suunniteltu. Raviradalle saattaa olla vähän orpoa tulla yksin, yhteinen tilaisuus voisi olla kiva alkusysäys uudelle harrastukselle tai vaan tavalle viettää aikaa silloin tällöin, jos ei vakikalustoon asti aio. Porukassa olisi helppo tulla ihmettelemään kulttuuria, joka tämän urheilulajin katsojien keskuudessa vallitsee. Kertoman mukaan 25-hengen lasikabinetissa on käynnissä syntymäpäiväjuhlat sampanjaskoolailuineen. Hmm. Sekin voisi olla jännä idea nyt kun tietää, että ystävilläni on kosketuspintaa raviurheiluun...

 

Kun me ajojen päätyttyä kävelemme Herra K:n kanssa käsi kädessä takaisin autolle, me hymyilemme. Tuhannet eurot jäivät tällä kertaa saamatta, mutta kokemus taas yhdestä erilaisesta maailmasta oli korvaamattoman arvokas ja tekee meistä rikkaita. Valtavan kokoinen, kirkkaasti valaistu kisa-areena, jossa joka tiistai ajetaan hevoskisat ja ihanan mahtipontinen marssimusiikki, joka nostattaa onnistuneiden tunnelmaa ja siivittää vielä onnistumattomia yrittämään kerran vielä. Ja sitten kerran ja vielä kerran. Isäni ystävä tunsi hevoset, niiden ajajat, onnistumiset ja päivän kunnon. Hän voitti raveissa rahaa ja osti tuolla rahalla osuuden konkurssiin ajautuneesta työpaikastaan nostaen sen takaisin jaloilleen niin, että kymmenet muutkin kaverit saivat työnsä takaisin. Tuo tarina saattaa olla vain aikuiseksi kasvaneen lapsen kuvitelmaa, mutta raviradalta kotiin lähtiessäni haluan uskoa siihen.

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Odottamaton väriläiskä

Mitä ihmettä ilmassa leijaileekaan? Lunta! Voiko jo olla talvi, voiko varmasti? Ihan vasta oli syksy, ihan äsken vielä tarkeni ulkona ilman takkia, syysauringon paisteessa oli lämmin vain muutama viikko sitten. Mutta uskottava se on. Kun vilkaisee ympärilleen, huomaa, että syksyiset värit ovat kadonneet, puiden paljaus ja maan mustuus on tullut väriloiston tilalle. Vain lumi puuttuu siitä, että talvi olisi täydellinen. Pian senkin on luvattu saapuvan. Kaikki paikat eivät loska-aikaankaan ole kuitenkaan harmaita ja harvenneita. Yksi kaupungin väriläiskä ja tyyli-ilottelu on aivan ydinkeskustassa, piilossa Palanderin talon selän takana.


Keskustorilta alas Laukontorille viettää mäki, yllättävän jyrkkä, niin jyrkkä, että Runotyttöä odottaessani mäen ylös nouseminen viimeisten työpäivien jälkeen hengästytti valtavasti. Mäen päällä Hallituskadun ja Aleksis Kiven kadun kulmassa on keltainen funkkistalo. Talon nimi on rakennuttajansa, Vesijohtoliike Huberin, mukaan Huberin talo. Vaikka itse muistankin sen parhaiten talon kulmassa sijainneesta urheiluliikkeestä, jotenkin samanlaisesta kuin oman isäni liike Oulussa oli. Vuonna 1939 piirretyn, mutta vasta sotien jälkeen vuonna 1948 kahdessa osassa rakennetun lamellitaloparin vaiheita ja tarinaa tutkiessani minua ei yllätä tieto, että rakennukset ovat Bertel Strömmerin käsialaa. Sen käsialan tunnistaa, sillä on piirretty monta komeaa taloa Tampereella. Lamelli-sana toistuu Huberin taloa koskevissa teksteissä niin usein, että päädyn googlaamaan sen ja oppimaan, että lamelli on kerrostalotyyppi. Pitkänomainen, useita erillisiä porraskäytäviä sisältävä malli, joka nykyisten hissivaatimusten mukaan on kustannussyistä vähemmän käytetty. Monta porraskäytävää kun vaativat monta hissiä ja hissien rakentaminen on kallista. Tietysti. Siksi suositaan yhdelle hissille paremmin soveltuvia pistetaloja, joissa yhteen rappuun on mahdutettu mahdollisimman monta asuntoa. Hih. On mukavaa oppia jotain uutta joka päivä, vaikkapa sitten arkkitehtuurista ja rakentamisesta. Mutta se väriläiskä! Se on urheiluliikkeen paikalla Huberin talon kulmassa nykyisin sijaitseva ravintola, Pikkubistro Kattila.



Lyhtyjä, kukka-asetelmia, kurpitsoja ja omenoita. Hämäränä aamupäivänä bistron ikkunoista loistaa lämmin valo ulos kadulle saakka, monivivahteiset tuoksut, jotka leijailevat kadulla kävelevän nenään, tulevat vastaan tänäänkin. Mutta vasta sisään astuessaan yltäkylläinen punaisen, oranssin, keltaisen, mustan ja ruskean kehä ympäröi vierailijan. Yllätyn, en odottanut moista epä-suomalaista väri-ilottelua tuossa paikassa, bistro-sana nostaa ensimmäisenä mieleen kliinisemmin, kolkommin ja avarammin sisustetun ravintolan. Minua alkaa pakostakin hymyilyttää, on hauskaa yllättyä silloin tällöin. Olen liikkeellä ilman Runotyttöä ensimmäistä kertaa päiväsaikaan, mutta virikkeellisestä ja mielenkiintoisesta sisustuksesta huolimatta jo muutaman minuutin kuluttua unohdun kuuntelemaan viereisen pöydän herrahakkaraiskeskustelua. Minun pitää muistuttaa itseäni ympäristöstäni ja asiastani, väri- ja makuterapiasta, jota esimieheni minulle Kattilassa tänään tarjoilee. Sen kunniaksi, että lupaudun tulemaan takaisin töihin kivenheiton päähän yli puolentoista vuoden tauon jälkeen.




Bistrotyylisen ikkunapöytämme koristeet ja värikäs alkusalaatti saavat minut rentoutumaan, nauttimaan lounaasta ja siitä jollain tapaa kansainvälisestä tunnelmasta, joka pienessä ravintolassa vallitsee. Media-alan muutoksia koskeva keskustelumme sopii trendikkääseen paikkaan paremmin kuin pienten lasten hammashoito. Miksi ihmeessä olen odottanut kaksi vuotta ennen kuin astuin tämän paikan ovesta sisään? Tällaisia ikkunapöytiä saisi olla kaupungissa enemmänkin - toki monessakaan talossa ei ole samanlaisia pyöreitä kadunkulmaikkunoita kuin Huberin talossa. Tähän ikkunapöytään ajattelisin sopivani Herra K:n kanssa ilta-aikaankin. Paitsi tarkemmin ajateltuna suoraan nokan edessä sisätilaa takaisin pimeällä peilaava ikkuna ei ole paras mahdollinen paikka syödä. Joutuisi tuijottamaan omaa naamaansa koko ruokailun ajan. Mieluummin katselisi ravintolaa, kumppaniaan ja muita ihmisiä. Mutta päiväaikaan tämä ikkuna on ihana.

Tuoreet raaka-aineet ja itse alusta saakka tehdyt annokset silti huokeaan hintaan, Kattilan filosofia on tätä päivää. Päivittäin vaihtuvan lounaslistan annokset, kala-, liha- ja kasvisvaihtoehto kuulostavat kaikki hyvältä. Lounaslistalla ruoat maksavat 10€ ja päivän jälkiruoka 3,50€. Kahvi tosin ei kuulu lounaaseen, se kustantaa 2,50€ erikseen. Mutta asia, joka on maininnan arvoinen, on Kattilan ruoan suolamäärä. Sopiva! Kerrankin vähäsuolaiseen ruokaan tottuneen suuta ei pistele ravintolaruokaa syödessä eikä koko loppupäivää tarvitse kitata vettä. Keittiölle iso kiitos!