lauantai 11. helmikuuta 2023

Arjen alle katseilta katoava kauneus

Kuvanveistäjä Wäinö Aaltosen Suomen neito 1929, Hämeensilta, Tampere

Kun työpaikallani viime viikolla nimettiin valmistumassa olevan remontin alta kuoriutuvia uusia neuvottelutiloja, saatiin oikein porukalla miettiä tamperelaisia merkkinaisia, joita neuvotteluhuoneiden nimissä on ko. paikassa perinteisesti kunnioitettu. Käytössä oli jo monta isoa nimeä Kunnaksesta Canthiin, Lönnistä, Mannerista ja Roineesta Nopolaan ja Polvaan

Uusina niminä arvokkaaseen joukkoon astui suuria naisia melkein saman verran lisää. Kirjailijoita, näyttelijöitä ja laulajia. Vain yksi suuri jäi harmittavasti vielä puuttumaan! Ehkä seuraavassa remontissa sitten hän. Muistuttakaa, että muistan silloin ehdottaa suomalaisten sydämiin itsensä laulanutta Mansen isoäitiä. Hänen kuuluisi saada oma musta ovensa muiden mustien ovien joukkoon.

Se, mitä tämän nimeämisasian myötä jäin kahvilassa kiireettömänä launtaina istuessani miettimään, on se, miten kaikki suurikin aina aika ajoin unohtuu. Että tarvitaan syitä erikseen pysähtyä tällaisten asioiden äärelle ja ajatella niitä. Esimerkiksi juurikin miten monta merkittävää eri alojen osaajaa ja taiteilijaa onkaan yhteen kaupunkiin sen historian aikana mahtunut. 

Noista nimensä neukkareille antaneista naisista kaikki ovat kansallisesti tunnettuja, osa kansainvälisestikin ison uran tehneitä. Heidät pitäisi muistaa koko ajan, kaikkien heidän nimensä nousta spontaanisti huulille jo ennen kuin kukaan edes kysyy. Samaa sokeutumista tapahtuu kaikkialla, kaikilla elämän osa-alueilla koko ajan. Kun asiat ovat liian tuttuja, liian jokapäiväisiä, niihin ei hoksaa enää kiinnittää huomiota vaikka ne seisoisivat edessäsi.

Kävelen useita kertoja viikossa Hämeensiltaa pitkin jompaan kumpaan suuntaan ja ajan useamman kerran kuukaudessa Hämeenpuistosta Ratinaan päin Eteläpuiston ohi autollani. Ja ratikalla Pyynikin kirkkopuiston sivuitse. Vähintään puolivuosittain kävelen Laikun pihankin läpi Keskustorin ja Tammerkosken reunamailla. Montako kertaa hidastan vauhtiani vähääkään edes vilkaistakseni noissa paikoissa seisovia taideteoksia? Merkkiteoksia, kuvanveistäjä Wäinö Aaltosen tunnettuja töitä, joista yksi oli valmistuesaan Pohjoismaiden suurin veistos ja yksi valittu maailman kauneimmaksi patsaaksi New Yorkin maailmannäyttelyssä vuonna 1939. Arjen alle hautautuu aika paljon kauneutta, kun se on aina siinä, koko ajan nähtävillä.

Suunnitellessaan kaupunkilomaa sitä googlaa jo etukäteen kaiken tärkeän nähtävän, mutta omasta kotikaupungista harvemmin ottaa selvää minkäänlaisista taideasioista. Kyllähän minä pirkkalaispatsaiden nimet ja tarinan tiedän, ja sen, että ne Wäinö Aaltosen käsialaa ovat. Ja pystytetty paikoilleen tehtailija Aaltosen lahjoituksena kaupungin 150-vuotisjuhlan kunniaksi - juhlan, joka lopulta jäi juhlimatta Kuru-laivan kaaduttua syysmyrskyssä Siilinkarin kohdilla ja lähes 140 palkkapäivänään rahansa hakemassa käyneen matkustajan hukuttua aivan kaupunkilaisten silmien alla. Mutta että maailman kaunein veistos meillä täällä.



Aaltonen teki paljon näköispatsaita ja muotokuvia, osa hyvin tarkkojakin. Kaksi niistä on mielestäni erityisen kiinnostavia vaikkeivat Tampereella sijaitsekaan: Aleksis Kiven patsas Senaatintorilla ja Paavo Nurmen patsas Olympiastadionilla. 

Taiteilijalla on taiteilijan vapaus, lupa yhdistää töissään klassista symbolismia, hengen ylevyyttä ja kansallista heroismia kohteiden maanpäällisiin piirteisiin. Nurmen kerrotaan halveksuneen patsastaan, ei sen antiikinaikaista alastomuutta vaan sitä, että hän oli patsaassa juoksevan päkijäastujan sijaan kanta-astuja (Aaltosen silmä tarvitsi juoksijan askellukseen oikeanlaista lennokkuutta). Ja Kivestä ei ole varmuudella olemassa yhtään kuvaa, vain Aleksiksen koulutoveri Lindforsin kynäilemäksi arveltu mahdollisesti Kiveä esittävä piirros tai silhuetti. Aaltosen näkemys taiteentuottamisen tuskan painamasta Kivestä on piirtynyt verkkokalvoillemme niin vahvana, että harva meistä edes epälee sen todenperäisyyttä.      


Jos Wäinö Aaltosen tekemiset (patsaat, taulut, mitalit ja kuvitukset) kiinnostaa, kannattaa suunnata Tampereen taidemuseoon ja käydä tutustumassa kahden kerroksen näyttelyyn, pysähtyä hetkeksi hänen töihinsä ja tarinoihin niiden takana. Aaltonen taitaa olla taidemuseossa toukokuun loppu puolelle saakka. 

Ps. Wäinö Aaltonen on syntyisin Turun seudulta ja asunut joko siellä, Helsingin seudulla tai Ruotsissa koko ikänsä. Tampereen kanssa hänellä ei ole muuta tekemistä kuin nuo tänne tilatut upeat työt.