keskiviikko 29. kesäkuuta 2011

Korkealla kaupungin kattojen yllä

Istun usein kesäpäivisin työpaikkani katolla lounastauolla, nautin auringonpaisteesta ja raikkaasta tuulenvireestä, talon edessä kasvavien suurten vaahteroiden lehtien suhinasta - hennon vihreiden latvaoksien, jotka ylettyvät viidennen kerroksen korkeudelle. Katselen lintuemon touhuja risupesänsä ympärillä vaahteran haarassa. Sirkutusta sieltä ei vielä kuulu, mutta ei kuulu onneksi paljoa muutakaan mistään. Liikenteen melu, pöly ja haju jää alas kadulle, ne eivät häiritse rauhaani tuolla korkealla kaupungin kattojen yllä. Miten mieletön breikki työpäivään, totaalinen rentoutuminen, pako arjesta, pakosta, rutiineista ja normeista.

 
                                                                               Kuva lainattu

Ateenan katuja kävellessäni, turkkilaisilla basaarikujilla kuljaillessani ja pitkin Bangkokia reissaillessani katselin aina ylös talojen seinän vieriä ja ihailin parvekkeilta ja kattotasanteilta pilkistäviä puita, pensaita ja kukkarykelmiä, valtavia palmuja, riippuoksaisia pusikoita ja kaikissa sateenkaaren väreissä loistavia kukkaistutuksia. Miksi Suomessa ei hyödynnetä talojen kattoja paremmin, ei tehdä puistomaisia parvekkeita, kattopuutarhoja, kasvimaita tai oleskelupaikkoja, joissa talojen asukkaat voisivat nauttia kaupunkinäkymästä, sinisestä taivaasta ja aurinkoisista kesäpäivistä yksin tai yhdessä? Työpaikkani toimistotalon kattokin olisi ihanteellinen sellaiseen, se melkeinpä huutaa kaipaavansa vihreyttä siellä vieraillessa. Penkkejä ja kukkalaatikoita nyt ainakin, jos ei palmuja sinne ihan ensitöiksi saataisikaan. Mutta vain tuuletuskanavan ympärillä kasvaa jotain, sammalta ja ritilän ympärille seppeleen muodostavia pieniä lehtiä.

Rönsyilevä ja sekasortoisen näköinen kattokasvusto kaikkine roskaavine lehtineen ei vaan taida kuulua suomalaiseen ilmastoon ja kulttuuriin, vaikkakin ihanasti jotkut ovat sitäkin jo kokeilleet. Luin netistä juuri jutun pietarsaarelaisesta talosta, johon suojaisat kasvustoparvekkeet valmiiksi tehtyinä kuuluvat kaikille asukkaille olennaisena osana tuota nimenomaista taloa. Ja sitten luin jutun helsinkiläisestä ravintola Savoysta, joka kokeilee kattopuutarha-ajatusta käytännössä ja kasvattaa osan keittiössään käytettävistä raaka-aineista ravintolan yläkerran tasanteella kaupungin hälinän yläpuolella. Lähiruokaa ekotehokkaasti ja tilaa säästäen parhaimmillaan, vai mitä ajattelette siitä. Miksipä ei?


Itsekasvatettu maistuu paremmalle, se lienee todettu jo monta kertaa. Vaikka tuotos ei olisikaan yhtä pullea ja täyteläinen ja tasaisen värinen kuin kaupanhyllyllä makaava sisarensa, on omassa jotain sellaista mitä yksikään ostettu ei koskaan voi saavuttaa. Suuri ihastukseni tuossa vanhassa kotitalossani keskellä kaupunkia oli se, että vaikka ikiomaa tarkasti rajattua pihaa siinä ei jokaiselle asukkaalle erikseen ollutkaan, saattoi jokainen tehdä yhteisellä pihalla mitä tykkää. Yksi kasvatti perunoita valtavassa keraamisessa kukkalaatikossa, toinen piti pientä ryytimaataan aidan vieressä ja porrastasanteensa pajukoreissa, kolmas taas kävi salaa napsimassa ruohosipulia ja raparperejä piharakennuksen taakse maahan kaivamistaan puskista. Neljännellä oli riippumatto suurten puiden haarassa lehtien suojassa, sinne hän päivittäin kiipesi tikapuiden avulla ottamaan päivänokosensa omassa rauhassaan kaupungin kattojen yllä.

Miksi tavallisen kerrostalon pihalla ei voi tehdä näin, mikä meitä ihmisiä estää elämästä ja olemasta vapaasti kaupunkiympäristöissä? Ilkivalta, pelko siitä, häveliäisyys, ajatus yleisten normien rikkomisesta? Elementtitaloissa asumisessa on omat sääntönsä, ne säännöt ovat yhtä koskettamattomat kuin talot ja niiden pihat itsessäänkin: Ole huomaamaton äläkä itse huomaa mitään, älä tee mitään mikä voitaisiin tulkita millään tavalla epänormaaliksi, älä pidä ääntä äläkä missään nimessä puhu ventovieraille - älä niillekään, joita näet päivittäin koska et oikeasti tunne niitä kun et ole koskaan puhunut niille, ne voivat olla mitä tahansa hörhöjä tai pörröjä... Olin itsekin aikaisemmin normien mukainen kerrostaloasukas, mielestäni paras naapuri oli naapuri, joka ei näkynyt eikä kuulunut ja yritin itsekin olla mallikelpoisesti sellainen, hajuton ja mauton työssäkäyvä ja sisällä hiljaa pysyttelevä myyrä. Harmi vain, että alakerrassa autotalliaan piti mukava pappa, joka tykkäsi koirastani ja kertoi hyviä tarinoita alueen menneistä vuosista pihalla törmätessämme. Harmi vain, että viereisen vesitornin juurella oli hyvä kivi, jolla istuessa oli mukava lukea kirjaa koiran tehdessä tutkimusmatkojaan siinä ympärillä. Ja harmi vain, että ainoa paikka, jossa pystyin spraymaalaamaan taulujeni pohjia ja kukkaruukkuja, oli tuon kerrostalokompleksin piha. Tunsin usein tuijotuksen selässäni iltahämärässä pihalla puuhastellessani, ne katseet, joita säntilliset normien mukaiset kerrostaloasukkaat loivat pihalla epämääräisiä puuhastelevaan hahmooni. Normien mukaan kerrostalojen pihoilla ei puuhastella, vain mökeillään kaupunkilaiset saavat villiintyä ja heittäytyä puuhastelemaan.

Ei ole normien mukaista istua lounastamassa työpaikan katolla, sehän voi olla vaarallistakin, mutta viis siitä. En tiedä mitään toista työpaikkaa, jossa niin saisi edes tehdä, mutta tiedän muutamia, joissa jotkut villit sielut niin tekevät, rikkovat normeja ja tekevät jotain erilaista. Tuntevat tuulenvireen kasvoillaan ja nauttivat elämästä. Muistan yläkoulusta yhden opettajan ja tämän opettajan tunnit, jotka keväisin ja syksyisin aurinkoisina iltapäivinä pidettiin ulkona. Istuttiin koulurakennuksen seinustalla rivissä tai viereisellä niityllä ringissä heinikon seassa ja opiskeltiin tehokkaammin kuin mitä sellaisina päivinä sisällä ikkunan takana koskaan olisi pystynyt sillä kelillä opiskelemaan. Tämä opettaja olisi varmasti vienyt luokkansa katolle, jos niittyä ei koulun vieressä olisi ollut. Nuo näkymättömät, allekirjoittamattomat koskettamattomuuden normitko ne todella on, jotka estävät kattopuutarhojen ja pienten pihaplantaasien perustamisen suomalaisissa kaupungeissa?  

Piknik-kulttuuri ja kaupungin puistojen hyödyntäminen virkistyskäytössä on sentään jo saanut yleisen hyväksynnän ja minä pidän siitä. Pidän Tampereen puistoista vaikka bikineitä ja auringonottoa kirkkopuistossa minäkään en karsastelematta katsele. Mutta pidän piknikeistä ja pidän siitä, että jäätelön tai noutoruoan voi istahtaa syömään nurmikolle kenenkään sitä pahakseen panematta, pidän ulkoilmalounaista ilman ravintolan terasseja, pöytäliinoja ja tarjoilijoita. Pidän pahvirasioista ja pizzalaatikoista, muovihaarukoista, serveteistä ja juomapulloista noissa extempore-tilanteissa, jotka eivät välttämättä vaadi minkäänlaista etukäteissuunnittelua, mutta antavat pienen hetken suurta nautintoa. Kunhan nuo rasiat ja paperit laitetaan ruokailun jälkeen roskiin eikä jätetä nurmikolle lokkien revittäviksi. Mutta aina joku jättää, valitettavasti tiedän sen. Tampereella on ihastuttavan monta paikkaa, josta noutoruoan saa nykyisin söpössä pahvirasiassa: Wrong Nuudle Bar keskustorilla, Fuudis Puutarhakadulla ja WokWok Verkatehtaankadulla.

Nuo kaikki kolme ovat wokkipaikkoja, joten niiden ajattelemisen kunniaksi wokataan sitten kotonakin tänään! WokWokissa ehdoton lemppariannokseni kautta aikojen on ollut Beefbox -niminen härkäruukku, tarvittiin aika monta kokeilua ennen kuin sen sai kopioitua kotioloihin sopivaksi, mutta niin se vain oikea maku löytyi sieltä. Pehmeän kookoksinen tuoksu valtaa keittiön, oi jee, tämä on hyvää:

  
BEEFBOX
4 annosta:

300g marinoimatonta naudan ulkopaistia
300g Medium-munanuudeleita (Blue Dragon)
1 punainen paprika
1 purjo (tai nippu sipulia varsineen)
1 rss tuoreita herkkusieniä
3 kynttä valkosipulia
3 rkl öljyä
½-1 tl tulista thaichilijauhetta
3 rkl makeaa thai-chilikastiketta
3 rkl japanilaista soijakastiketta
1 tlk kookosmaitoa
+
Marinadi:
½ dl öljyä
½ dl japanilaista soijakastiketta
2 rkl makeaa thai-chilikastiketta
3 kynttä valkosipulia

- Siivuta liha sopiviksi suupaloiksi ja laita palat marinoitumaan tunniksi.
- Pese ja pilko sitten purjo renkaiksi ja pese ja paloittele paprika leikkaamalla se pitkittäin neljään osaan ja sitten puolen sentin paksuiksi viipaleiksi. Kuori ja pieni valkosipulin kynnet ja viipaloi herkkusienet.
- Kuumenna öljy isolla pannulla, lisää siihen valkosipulit ja chilijauhe. Kun valkosipullit ovat hieman kuullottuneet, kippaa mukaan purjot ja paprikat. Wokkaa hetki, kiehauta sillä aikaa nuudeleille keitinvesi ja keitä nuudelit ohjeen mukaan.
- Lisää herkkusienet ja marinoituneet lihat vihannesten kaveriksi pannuun. Kun lihat ottavat värin pintaansa, lisää mukaan myös nuudelit. Mausta setti mittaamalla joukkoon thai-chilikastike ja soijakastike sekä kookosmaito.
- Wokkaile maut kasaan, tarjoa sitten vaikka hauskasti isoista mukeista ja syö ehdottomasti puikoilla!

Namia. Ihan huippunamia, tätä olisi voinut syödä ittensä kipeäksi. Boxia olis wokkausvaiheessa voinu ehkä vielä vähän maustaa dashilla limeä, pieni raikkaus ei ois välttis ollu pahitteeksi. Mutta limeä tai ei, tätä kannattaa ehottomasta kokeilla!

 
KATKARAPU-NUUDELIWOKKI
6 annosta:

4 levyä Blue Dragonin nuudeleita (300 g)
1 pss wokkivihanneksia (500 g)
180 g isoja katkarapuja
125 g cashewpähkinöitä
1 tlk kookosmaitoa
öljyä
1 sipuli
2 kynttä valkosipulia
ripaus mustapippuria
ripaus chilijauhetta
½-1 dl makeaa chilikastiketta
½ dl soijaa
ripaus kalaliemijauhetta tai luraus kalakastiketta

- Kuumenna pannu ja paahda siinä cashewpähkinöitä hetki ennen kuin kippaat ne sivuun, lisäät öljyn pannulle ja aloitat wokkaamisen. Kuulota kuumassa öljyssä ensin silputtua valkosipulia, mustapippurirouhetta ja chilijauhetta, lisää sitten mukaan sipulit ja hetkenperästä jäiset wokkivihannekset.
- Sulata pakastekatkarapuja lämpimän veden alla ja jätä valumaan siivilään, laita nuudelit tulemaan ja jatka sitten wokin kimpussa. Mausta pannulla oleva wokki soijalla, chilikastikkeella ja kalakastikkeella, lisää sitten mukaan kookosmaito ja vähän ajan kypsymisen jälkeen katkaravut ja pähkinät. Kun nuudelit ovat valmiit, kippaa ne ja koko wokkikomeus samaan kattilaan tai kulhoon ja sekoita, anna seoksen seistä hetki ja "ylimääräisen" nesteen imeytyä nuudeleihin makua antamaan. Sitten vaan nauttimaan.

Tää oli hyvää myös. Oikein hyvää! Jäin miettimään, että voiskohan ton kookosmaidon korvata ruokakermalla, kun kaikki maailman ihmiset ei välttis tykkää kookoksen makeasta mausta vaikka mie itte tykkäänkin. Voi varmaan, en näkis siinä mitään ongelmaa... Katkaravut voi korvata kanalla tai lihalla, mutta mie en menis vaihtaan - katkaravut ja pähkinät oli tän setin ehdoton sielu vaikka kookosmaidon sitten muuksi muuttaisikin.

sunnuntai 26. kesäkuuta 2011

Ahtaasti ja lähekkäin

Ota askel menneisyyteen alennusmyyntihärdellin keskellä, käännä kulkusi keskustorilta Hämeenkatua ylöspäin, jatka ohi Hämeenpuiston ja Metso-kirjaston, käänny Tampereen Taidemuseon kohdalta oikeaan kapealle kävelytielle ja jatka korkean puuaidan reunaa kunnes löydät aidasta portin. Tuolla kilometrin matkalla kaupungin keskustan vilinästä Amurin rauhalliseen ja leppoisaan elämänmenoon palaat ajassa takaisinpäin 150 vuotta, maksettuasi 6 euroa kassatytölle ja astuessasi Amurin työläiskorttelin portista sisään olet keskellä 1800-luvun puolivälin pihapiiriä. Tämä yksi puutalokortteli tuolta ajalta on säilytetty nykypäivän ihmisten ihasteltavaksi, korttelin taloissa kierrät aidon historian keskellä alueella asuneiden ihmisten tarinoissa noista kaukaisista päivistä 1970-luvulle niihin kalusteisiin, lehtiin ja leluihin, jotka mekin melkein muistamme, ainakin mummoloista, jos ei muista.


Porvareiden pelloille työläisten asunnoiksi perustettu Amurin kaupunginosa on saanut nimensä Venäjän Siperiassa sijaitsevaan Amurin kylään muuttaneiden suomalaisten siirtolaisten esikuvan mukaan, siirtolaisiahan olivat maalta kaupunkiin tehdastöihin tulevat ihmisetkin tavallaan. Amurin pienissä ja ahtaissa puutalokortteleissa asui parhaimmillaan yli 8 500 ihmistä, noin 20% koko Tampereen väkiluvusta. Yhdessä perinteisessä amurilaistalossa asui neljä perhettä - kammareita talossa oli neljä, kaikkien perheiden yhteiskäytössä yksi keittiö ja keittiön lieden neljä erillistä tulisijaa ruoan laittamista varten. Viiden asuintalon kortteleissa oli yksi huussi ja siellä täällä sitten lisäksi sauna, leipomo, vaatepesula, sepän paja, suutari tai sekatavarakauppa kaupunginosan asukkaiden palvelemiseksi. Vesijohdot ja viemäröinti talojen ulkoseinien vieriin oli amurilaistaloihin tehty jo vuonna 1895, Amuri oli hygieeninen ja omavarainen alue, kaikki tarpeellinen löytyi alueen kauppiailta ja Mustalahden torilta Finlaysonin tehtaan vierestä, kaupungissa saakka amurilaiset kävivät vain harvoin aivan erityisillä asioilla. www.tampere.fi/amuri/


Rakastan Amurin työläiskorttelin hämyistä tunnelmaa, pieniä huoneita ja sitä tuoksua, joka vanhoissa taloissa sisällä on. Museossa harvoin on ruuhkaa, varsinkaan ei harmaina, koleina ja sateisina päivinä. Vaikka kierroksen kävisi kuinka monta kertaa, sieltä löytää aina jotain uutta, aina jonkun uuden osan tarinaa, uuden ajatuksen, uuden mielikuvan, uuden pienen jutun jostain asuinhuoneiden seinälaatoissa kerrottujen tarinoiden ihmisistä. Kun kiertää rauhassa ja kiireettä, muuttuvat hahmot miltei todellisiksi, tulevat näkyviksi, oleviksi, tuntuviksi. Rautatietöissä, rakennuksilla, tukkilansseilla ja tehdastyössä Finlaysonilla, Klingendahlilla, Takolla ja Aaltosella olleet kuvitteelliset ihmiset kuljettavat tarinaa ja johdattavat katselijan läpi Suomen teollistumisen historian puutalokortteleiden kukoistuksesta niiden ajan päähän 70-luvulle kun betoniset elementtitalot tulivat syrjäyttämään matalat, tehottomat ja jo aikaa nähneet puiset asuinrakennukset, kun teollisuusyhteiskunnan rakenteet alkoivat pikku hiljaa muuttua yhä enemmän palveluyhteiskunnaksi toimistotyön, kaupan ja ostopalveluiden lisääntyessä. Amurin Työläismuseokorttelin vanhaa tunnelmaa voi fiilistellä Kahvila Amurin Helmessä maksamatta museoalueen pääsymaksua, Amurin Helmi on avoinna myös maanantaisin ja talvella, silloin kun museo on kiinni. Kahvila on ihana, leipomukset suussa sulavia ja palvelu mitä parhainta, mutta se atmösfääri, se on sielläkin se tärkein.


Kuinka monipuolisia tilaihmeitä nuo pienet huoneet ovatkaan olleet! Nojatuolit ja sohvat muuntuvat sängyiksi, venytettävien petien uumenista ja alta paljastuu kehdot ja lisävuoteet, pöydät ja lipastot toimivat monessa tarkoituksessa. Nykyihminen tarvitsee todella paljon tilaa toimintaansa verrattuna vuosikymmenten takaiseen vaikka vähemmälläkin tosiaan pärjäisi. Pidämmekö kanssaihmisemme kauempana ihan tarkoituksella tilantarpeen varjolla? Kävimme joskus mielenkiintoisen keskustelun ystäväni kanssa siitä, miten viisihenkinen perhe mahtuu kyllä kaksioon, miten kaksi huonetta riittää niin lapsille kuin aikuisillekin, jos tavaraa on hallitusti vain tarpeellinen ja niille kaikille on omat paikkansa josta ne löytyvät helposti ja johon ne on helppo laittaa takaisin. Ahtaassa asumisessa on se yksi ehdoton seikka, joka mahdollistaa sopuisan elon läpi päivien: elämässä pitää saada olla elämisen äänet. Ne jotka rakastavat rauhaa ja hiljaisuutta eivätkä kestä kunnon sirkusta, tarvitsevat sen kaksikerroksisen oman talonsa, suuren tilan, jossa rauhaa häiritsevät seikat voi sulkea yläkertaan pois silmistä ja korvista eikä naapureista ole riesaa.

Kun turistin matkani alkoi, asuin pienessä pesässäni keskellä kaupunkia. Rakastan edelleen muistoa tuosta pienestä yksiöstäni vanhassa puutalossa, siitä jossa aikuisen naisen sänky oli parvella keittiön yläpuolella ja olohuoneessa oli paitsi olohuone, myös ruokahuone, työhuone, kirjasto, takkahuone ja vierashuone. Vaalin tarkasti muistoani siitä, sen tuoksuista ja äänistä, niistä harmaalla maalatuista lattialankuista, jotka narahtivat jalan alla tiettyyn kohtaan astuessa aivan tietyllä tavalla. Pieni kolo oli turvallinen pesä, pienestä kodista pääsi aina ulos kokemaan, näkemään ja tuntemaan, sinne ei tarvinnut linnoittautua, mutta sinne oli ihana palata matkoiltaan takaisin. Kotikaupunki on täynnä erilaisia jänniä näkemisen arvoisia paikkoja, pieneen kotiinsa saa niistä palan mukanaan omissa ajatuksissaan.


Tuon vanhan puutalon naapurit ovat myös mielessäni aika-ajoin, ihmiset, joiden kanssa tultiin oikeasti juttuun, asuttiin lähekkäin ja jaettiin asioita, autettiin toinen toistamme milloin missäkin asiassa - surussa, ongelmassa, korjaamisen tarpeessa olevan ovenkahvan kanssa. Noiden naapureiden kanssa tehtiin ruokaa yhdessä niistä aineksista mitä kelläkin milloinkin oli, pieniä asuntoja laajennettiin kesäpäivisin ulos, aamukahvit juotiin pihapöydässä porukalla ja keittiöt muutettiin yläpihan grillipaikalle iltaisin. Siellä sitä kokkailtiin avotulella keskellä kaupunkia ja ruokailtiin yhdessä ison pihan suurten puiden alla entisaikojen nyyttikestien tapaan. Tuossa talossa ja sen ihmisissä oli jotain ainutlaatuista, jotain todella spesiaalia oli minun tarinatalossani, yksinäisten sydänten talossa. Se opetti minulle paljon, muistutti useista tärkeistä asioista elämässä. Noille naapureille on aina paikka minun sydämessäni, siellä he pysyvät lähellä vaikka etäisyys muuten onkin kasvanut pidemmäksi.

Kesällä grillataan, grillataan niistä aineksista joita käsille sattuu, aina kaiken ei tarvi olla niin suunnitelmallista ja valmiiksi mietittyä. Alla on pari hauskaa reseptiä, siitä vaan varioimaan ja kokeilemaan erilaisia herkkuja omassa kotigrillissä valmistettavaksi:

KESÄ GRILLISSÄ:
MAKKARAVARTAAT

Erilaisia makkaroita
Paprikaa
Sipulia
+ Tomaattia, kesäkurpitsaa, porkkanaa tai mitä vaan kaapista löytyy

- Pilko kaikki varrasainekset reiluiksi palasiksi ja pujota ne sekaiseen järjestykseen varrastikkuihin, yksi varras per syöjä. Grillaa miedolla hiilloksella 15 minuuttia niin, että sipulit ja paprikatkin ovat kypsiä.
- Tarjoile makkaravartaat uusien perunoiden ja voi-sipulisoosin kanssa, salaatin kanssa tai vaikkapa kasvisnyyttien kaverina. Välttämättä vartaat eivät tarvitse seurakseen mitään, sellaisenaankin nämä helpot grilliherkut aivan varmasti tekevät kauppansa.


KESÄ GRILLISSÄ:
KANAFAJITAKSET MUURIKALLA
4 annosta:

500g kanafileitä
2 punaista paprikaa
2 isoa sipulia
2 kynttä valkosipulia
1 pss Santa Maria Taco -mausteseosta
1 prk ranskankermaa
1 prk salsaa
jalapenoja
8 kpl tortilla -lättyjä

- Pese ja pilko kana, paprika, kuoritut sipulit ja valkosipulit. Kuumenna muurikka ja siinä öljy. Heitä kyytiin paprika ja sipulit ja hetken perästä kanat, paista kunnes kaikki on kypsää ja mausta sitten SantaMarian mausteseoksella.
- Tarjoile paistos kuumana tortillalättyjen, jalapenoviipaleiden, salsan ja ranskankerman kanssa.


KESÄ GRILLISSÄ:
KASVISNYYTIT, VALKOSIPULILEIPÄ JA KERMAVIILI-YRTTIKASTIKE

KASVISNYYTIT
per syöjä:
2 keskikokoista perunaa
1 iso porkkana
1/4 paprikaa
1/2 sipuli
1/4 ykskyntistä valkosipulia
ruokalusikallinen Olympia tai Koskenlaskija -sulatejuustoa
mustapippuria

- Pese ja kuori perunat ja porkkanat jos tarpeellista, kuori sipulit ja pilko sitten kaikki vihannekset palasiksi ja kasaa ne keoksi reilun kokoisen foliopalan päälle. Lusikallinen sulattejuustoa kasan päälle, ripaus mustapippuria ja folio nyytiksi. Kiedo toinen samankokoinen pala foliota edellisen päälle varmistukseksi. Grillaa hiljaisella tulella tai hiilloksella ½-1 tunti, testaa perunoiden kypsyys yhdestä nyyttisestä.

VALKOSIPULILEIPÄ
per syöjä:
2 siivua ranskanleipää tai mitä tahansa leipää
reilu luraus öljyä
1/4 osa ykskyntistä valkosipulia

- Pilko valkosipuli silpuksi, kaada öljyä lautaselle valkosipulisilpun päälle, sekoita, anna maustua hetki ja kasta sitten leipäsiivut siinä. Lusikoi valkosipulia vähän leipien pintaan, jos ei muuten jää kiinni. Grillaa leivät molemmilta puolilta rapeiksi.

KERMAVIILIKASTIKE
1 prk kermaviiliä
1/4 ykskyntistä valkosipulia
tuoretta persiljaa
tuoretta ruohosipulia

- Silppua yrtit ja sekoita ne kermaviiliin. Anna maustua hetkinen ennen tarjoamista. Toimii erinomaisesti lisukkeena grillatun lihan, kalan, leivän tai salaatinkin kanssa.

tiistai 21. kesäkuuta 2011

Rakkaudesta työntekoon - ja leipomiseen

Tamperelaisia suurmiehiä viime aikoina mietiskellessä huomasin yhden suuren jääneen kyllä auttamattomasti välistä Finlaysoneiden, Nottbeckien, Haarlojen ja Boijien, Idmanien ja Ahlmanien tarinoiden vilinässä. Tämä mies tuli Tampereelle vauhdikkaan teollistumisen imussa Hämeenlinnasta, teki mahtavan uran yritystoiminnassa ja eli vanhuutensa vuodet Pyynikillä - asui taloudenhoitajien ja palvelusväen avustamana yksin valkoisessa suuressa linnassa taideteostensa keskellä kahden tyttärensä kasvettua aikuisiksi ja lennettyä pesästä. Rakas vaimo kuoli varhain, vain yhdeksän avioliittovuoden jälkeen vuonna 1905, kun tyttäret olivat vielä pieniä. Herra ei koskaan ottanut uutta puolisoa itselleen vaan hoiti liiketoimensa ja perheensä yksinään. Ottajia varmasti olisi ollut, kukapa ei olisi halunnut rouvaksi rouvan paikalle sitten kun pienistä pajoista perustetut yritykset jo kukoistivat ja elämä varmasti olisi ollut mutkatonta kauniissa valkoisessa kivipalatsissa. Tuo vuonna 1924 valmistunut Pyynikillä Mariankadulla seisova linna on nykyisin museo, oikea suomalaisen taiteen aarreaitta, joka upean taidekokoelmansa ohella kertoo todellisen tehtailijan tarinan.


Herra Emil Aaltonen yhdistetään itseoikeutetusti kenkäteollisuuteen, minäkin tiesin Aaltosen kenkätehtaista ja tunnistin jopa joitain tunnetuimmista kenkämalleista, mutten ollut aiemmin käynyt Pyynikinlinnassa enkä kuullut herran tarinaa kokonaan. Linnan saleissa roikkuvat valtavat taulut ja massiiviset kalusteet yhdistettynä suurista ikkunoista avautuviin upeisiin järvimaisemiin saivat ajattelemaan elämää, miettimään millaista suurmiehen aika onkaan mahtanut olla. Aaltonen oli muutakin kuin kenkä- ja nahkatehtailija, hän oli kartanon herra, maanviljelijä, konepajaomistaja ja suomalaisen muoviteollisuuden uranuurtaja. Innovatiivinen ja ahkera työtä pelkäämätön mies, jonka nimiin saa kenkätehtaan lisäksi laittaa sellaiset "pikkuputiikit" kuin Sarvis Oy ja Oy Lokomo Ab. Noiden yritysten saavutukset monet meistä tuntevat, nimenä ne ainakin ovat tuttuja vanhojen vetureiden keuloista ja kouluruokalautasten pohjista. 

Parhaimmillaan tämän yhden miehen teollisuusimperiumi työllisti lähes 8000 ihmistä Pirkanmaalla, samaan ei pystynyt Finlayson eikä paperitehtaistaan tunnettu herra Haarlakaan, Aaltonen ei siis syyttä ollut tykätty ja arvostettu mies. Silti hän rakasti seurueita ja juhlintaa enemmän kotinsa rauhaa, taidekokoelmiaan ja kirjastoaan, johon mieluusti vetäytyi mietiskelemään jättäydyttyään pois kutsuilta ja kokkareilta. Aaltonen oli nöyrä ja ujokin, hennonoloinen puoliorpo paimen, sepän ammatista haaveillut köyhä suutarin oppipoika, joka kieltäytyi uransa huipullakin Per Erik Svinhufvudin kutsusta presidentin itsenäisyyspäiväjuhlaan tuntiessaan itsensä kuulumattomaksi tunnettujen vieraiden joukkoon vaikka hän ja presidentti olivat ystäviä keskenään jo vuosien takaa. www.pyynikinlinna.fi


Pyynikinlinnassa olevassa näyttelyssä "Aaltosella töissä" eri tehtaiden työntekijät kertovat miten Aaltosen töissä ihminen otettiin aina ihmisenä, miten oikeudenmukaisesti työntekijöitä kohdeltiin ja miten hyvä henki tehtailla oli. Pienimuotoinen näyttely esittelee Aaltosen Mätsälän Andersbergin vanhan 2600-hehtaarisen aateliskartanon sekä uran tuotoksia Lokomon, Sarviksen ja kenkätehtaan ajalta aina vuoteen 1984 saakka. Vapriikin Kenkämuseossa Aaltosen kenkätehtaan toimintaan pääsee pureutumaan pintaa syvemmälle, museon näyttelytiloissa pääsee tutkailemaan koneita, jopa kokeilemaan kengän tekemistä virtuaalisesti ja tietenkin ihailemaan vuosisatojen vaihtuessa muuttunutta kenkämuotia sadoin näyttelyparein. www.tampere.fi/vapriikki/nayttelyt


Jos Vapriikkiin menee kurkistelemaan kenkiä, kannattaa ehdottomasti käydä kurkistamassa myös Lady Ostapeckin valokuvanäyttely alakerrassa. Amerikkalaistunut Lady on suomalaista syntyä, monien rapakon takana kokemiensa elämänvaiheiden jälkeen Lady kuvaa vanhanaikaisia valokuvia vanhanaikaisella kameralla omassa kotistudiossaan Fly Creek -nimisessä pikkukylässä kaukana suurkaupunkien hälinästä. Upeita pukuja ja upeita kuvia, aikamoinen tarina itsenäisestä ja rohkeasta ladystä, joka rakensi upean uransa tyhjästä kirpputorilta ostamallaan kameralla vain siksi, että rakasti harrastustaan ja halusi tehdä sitä myös työkseen. www.vapriikki.net/ladyntyyli

Koska on alkukesä, käydään takapihalla museokierroksen jälkeen - omalla pihalla, äidin pihalla, mummilan pihalla tai kiltin naapurin pihalla. Raparperit ovat nyt parhaimmillaan, suuret vihreät lehdet kutsuvat kurkistelemaan varjoonsa ja poimimaan talteen jo peukaloakin paksummat mehukkaat aavistuksen punertavat varret, monilla tutuillani niitä on niin paljon, että jakavat satoaan mieluusti myös muille. Leipaisin raparperista piiraan äitini ohjeella, sillä ainoalla oikealla ihanalla. Olen saanut todellisen kipinän leipomiseen uudelleen, jos voisin, leipoisin vain koko ajan - sen mitä rakastamaltani työltä toimistotalon uumenissa yli jää.


RAPARPERI-MARENKIPIIRAKKA
Pyöreä piirakkavuoka, noin 8 viipaletta

Pohja:
2½ dl vehnäjauhoja
1½ rkl sokeria
150g margariiniä tai voita
3 rkl vettä (jos tarvii)
- Mittaa kuppiin jauhot, sokeri ja voi, nypi sormin tasaiseksi massaksi ja painele taikina piirakkavuokaan. Pistele pohja haarukalla ja paista pohjaa 200'C noin 10 minuuttia.

Täyte:
2 dl vettä
1 l raparperipaloja
4 rkl sokeria
1 rkl maissijauhoja tai perunajauhoja
3 kananmunan keltuaista (Huom! Säästä valkuaiset marenkiin!)
- Mittaa kattilaan vesi, kippaa kyytiin raparperit ja sokeri. Kiehauta hetki niin että raparperipalat "sulavat" hillomaiseksi soseeksi. Ota kattila pois hellalta, sekoita vesitilkkaan maissi- tai perunajauhot ja lisää raparperiseokseen samalla kun sekoitat mukaan kananmunan keltuaiset. Levitä sose uunista tulleen pohjan päälle ja pienennä uunin lämpötila 150'C.

Päällinen:
3 kananmunan valkuaista
6 rkl sokeria
- Vatkaa valkuaiset tanakaksi vaahdoksi, lisäile sokeria ruokalusikkakerrallaan vatkauksen edistyessä. Sanotaan, että marenkivaahto on oikeanlaista, jos uskallat kaataa kupin ylösalaisin pääsi päällä ja vaahto pysyy kupissa.
- Levitä marenkivaahto raparperisoseen päälle piirakalle, paista sitten koko komeutta 150'C:ssa noin 20 minuuttia.

Tämä hauska alkukesän kakku on parhaimmillaan seuraavana päivänä. Hassua sinänsä, sillä niin moni leivonnainen menettää kuohkeutensa ja osan maustaan seisoessaan pöydällä, mutta ei tämä piirakka. Marenkipiiras sopii erinomaisesti vaniljajäätelön kanssa tarjottavaksi, mutta ei välttämättä vaadi sitä, kuorrutus on nami makeutus ainakin minun suussani aavistuksen karvaaseen raparperiin.

sunnuntai 19. kesäkuuta 2011

Maatilamaisemia ja muutama maistiainen

Kruununvouti Gabriel Ahlman eli 1700-luvulla, vaikutti Tampereen kaupungin perustamisen aikoihin lähiympäristön kehittämiseen ja jatkoi tuota työtä kuolemansa jälkeenkin testamenttirahastonsa kautta. Kruununvouti oli valtion virkamies, ylin poliisipäällikkö ja kihlakuntansa virallinen syyttäjä, veronkantaja ja ulosottomies läänin maaherran alaisuudessa. Kruununvouti valvoi niin liikenteen sujuvuutta, yleistä järjestystä kuin vaivaistenhoitoa ja orpokotejakin. Historia muistaa herra Ahlmanin oikeudenmukaisena ja hyvänä voutina, joka ei unohtanut omia vähäisiä lähtökohtiansa edes kuolemansa lähestyessä. Köyhän pappismiehen poika kävi Turun Katedraalikoulun, pätevöityi virkamieheksi yliopistossa silloisessa pääkaupungissa ja aloitti uransa nimismiehenä Kangasalla. Viranhoitonsa yhteydessä hän vuokraviljeli ensin Liuksialan kartanoa Kangasalla, sittemmin vielä Nokian kartanoa Pirkkalassa ja Otavalan kartanoa Messukylässä ennen kuin eläkkeelle jäätyään osti Hatanpään kartanon omakseen vuosi ennen Tampereen perustamista kaupungiksi. Hatanpään kartanoa ja sen tuotantomenetelmiä Ahlman kehitti kuolemaansa saakka vuoteen 1799.

Perintönsä, yli 40 000 riksin eli riikintaalerin arvoisen omaisuuden, Ahlman määräsi käytettäväksi puoleksi vähävaraisten lasten kouluttamiseen ja maatalouden kehittämiseen Tampereen lähiympäristössä. Ahlmanin kouluista mies parhaiten muistetaankin, Hallilassa tänä päivänä sijaitseva vuonna 1901 Messukylään perustettu entinen maamies- ja emäntäkoulu on yksi noista kouluista. Ahlmanin perinnönjaosta ja testamentin toteutamisesta oli aikanaan kiistaa, siksi kouluja perustettiin hitaasti ja säätiöity testamenttiomaisuus saatiin täydellisesti käyttöön vasta 1900-luvun alussa yli sata vuotta herra Ahlmanin kuoleman jälkeen.

Historian tutkiminen ja sen jättämien jälkien tarkasteleminen on rentouttavaa, kotiseututarinat kerta kaikkiaan kiehtovia. Kun on kesäinen lauantaiaamupäivä, sopivan kiireetön ja sateeton, ei mikään estä tekemästä pientä retkeä, varsinkin jos kaupungin kiire ja hälinä tukahduttaa, tekee mieli vähän ajella ja saada aikaa ajatella omiaan, jutustella ystävän kanssa, suunnitella tulevaa ja ihastella ympärillä olevaa kesän kauneutta. Teetpä pienen irtioton sitten pyörällä, bussilla, autolla tai vaikka kävellen, yksi mukava pysäkki ei ole kaukana. Ahlmanin kartano sijaitsee tarkalleen ottaen vain 4,9 kilometrin päässä Keskustorilta Hallilassa - kartano, sen kahvila ja tilapuoti, jossa asioi todellakin ilokseen vaihtoehtona hypermarketeille ja jättimäisille ostosparatiiseille juoksevien, tönivien ja vihaisen näköisten ihmisten keskellä.

Pienen hiekkatiepätkän päässä omassa rauhassaan peltojen keskellä sijaitseva kartano itsessään on ammattiopiston maatalousoppilaitoksen yhteydessä oleva vuokrattava juhlatila, kaunis arvokas vanha rakennus, jonka vieressä uudemmassa osassa sijaitsee opiskelijaravintola ja pieni kauppa. Tilapuodissa myydään sekä Ahlmanin tilan että muidenkin lähitilojen tuotteita, aivan ykkösiä valikoimissa ovat paitsi tuoksuvat tuoreet leipomukset, myös Ahlmanin oman meijerin maitotuotteet - juustot, jogurtit ja viilit, jotka todella hakevat vertaistaan maussa. Tuollaisia pienmeijerituotteita ei saakaan ihan joka paikasta, muut meijerit ja juustolat kun ovat aika kaukana Tampereesta.


Rauhallisen lauantaiaamuun sopii linnun laulu, vihreän ruohon tuoksu ja tilalla asustelevien eläimien laiska käyskentely aitauksissaan. Hevoset, lehmät, lampaat, kanat ja puput laiduntavat ulkosalla ja näyttävät viihtyvän, opiskelijat hoitavat ne ja me turistit saamme vain ihailla kahvikuppostemme äärellä. Näiden onnellisten eläinten tuotoksia myydään pienessä puodissa, meille sieltä tarttui mukaan paitsi rievää, myös juustoja ja viiliä ja pari pientä tainta omaan parvekepuutarhaan. Ahlmanin tilan pienmeijerin fetamainen juusto oli äärettömän hyvää salaatissa, se oli fetan ja kotijuuston sekoitus, oivallinen sellainen. Sinihomejuusto katosi parempiin suihin illan elokuvaa keksien kanssa katsoessa, munajuusto taas lisukkeena lounassalaatin ja kanafileen kanssa.


Vinkkinä kaikille maatilaostoksia tekemään haluaville: keskiviikkona 22.6. Ahlmanin kartanolla pidetään perinteinen pihatori, jossa lähialueiden tuottajat myyvät vihanneksiaan, marjojaan ja leipomuksiaan. Juhannukseksi siis parhaat mahdolliset uudet perunat pöytään ja juuri maasta vedetyt tuoreet porkkanat grillissä tirisevien pihvien kaveriksi. 

Perunasta on moneksi. Tän vuoden tehtävä on todistaa se ittelleni ja kanssaruokailijoilleni, jotenkin hassusti sitä ittekin melkein ehti unohtaa, että peruna on niin monipuolinen, että peruna on muutakin kun keitetyt peruspallurat tai muusiksi tehty kuohkea mössö. Tai pakastepussista pellille kipatut tikut uunissa tai valmiiksi silputtu pakasteraaste laatikoissa. Tuore peruna muuntuu uskomattoman kivoiksi erilaisiksi lisukkeiksi, mun pitää vaan löytää vaihtoehdoista ne parhaat ja nämä helpot reseptit on ehdottomasti niitä. Perunoita monella mallilla maataloustyötä kunnioittaen siis, olenhan minä pottuperiltä kotoisin:


KARTANON PERUNALASTUT KAKSION MALLIIN
uunipellillinen:

2 normikokoista perunaa
oliiviöljyä
suolaa

- Pese perunat hyvin, siivuta ne juustohöylällä ohuiksi lastuiksi, levitä lastut yksitellen uunipellille leivinpaperin päälle ja sivele pullasudilla pintaan oliiviöljyä. Ripottele suolaa kauttaaltaan koko pellilliselle ja paista 180'C noin 20 minuuttia. Jos paistamisen jälkeen pinnalla on ylimääräistä öljyä, sen voi imeyttää talouspaperiin.

Oh, ihana leffailta ittetehtyjen rapsakoiden perunalastujen kaverina! Lastujahan voi maustaa tahtoessaan myös pippurilla, paprikalla, valkosipulijauheella, tillillä tai melkein millä vaan keksii. Tää ensimmäinen kokeilu oli tarkoituksella ihan vaan suolalla eikä ne oikein muuta tarvikaan kyllä. Muutama lastu, joihin öljyä tuli holvattua ehkä liikaa, jäi pehmeäksi eikä ollu oikein kivoja. Kohtuus siis öljynkin käytössä, vähemmän parempi tällä kertaa.


LOHKOPERUNAT
perunoita (pari pottua per syöjä)
öljyä
Santa Marian perunamaustetta

- Pese perunat, pilko ne kuoripäällisinä lohkoiksi ja levittele lohkot uunipellille leivinpaperin päälle. Yhdestä perunasta tulee 8 lohkoa. Kaada perunoiden päälle ohuena norona öljyä niin, että kaikkiin tulee pieni viiva, ihan pieni vain, ei paljoa tarvi - joskus en laita ollenkaan.
- Paista perunoita n. 30 minuuttia 200'C:ssa uunissa. Väristä näkee milloin ne on hyviä, maistamalla yhtä pikkasen tietää viimeistään. Ripottele perunamaustetta juuri uunista tulleiden lohkojen päälle ja sekoittele nostelemalla perunat mausteisiksi kauttaaltaan.

Lohkoperunat on euroopan helpoimmat! Hyvät ja helpot, se on kai mun motto. Lohkoperunat toimii muuten rosmariinillä tai timjamilla maustettuna myös, silloin jätä toi perunamaustesetti käyttämättä. Ei sitä muutenkaan välttämättä tarvi, ripaus suolaa riittää loistavasti.


KESÄINEN PERUNASALAATTI
(isolle porukalle)

2 kg uusia perunoita
2 prk kermaviiliä
1 nippu kevätsipuleiden varsia
1 nippu tilliä
2 valkosipulin kynttä

Pese ja keitä perunat. Leikkele sipulin varret pieniksi, samoin tilli ja valkosipuli ja sekoita sekä ne että keitetyt potut sitten kermaviilin kanssa yhteen.

Namia! Semmonen kiva raikkaampi lisäke grillauksille, kiitti veljeni vaimolle vinkistä! Heleppo ku mikä, ei melekein voi epäonnistua kyllä keltään.


PESTOPERUNAT
2 annosta:

6 normikokoista perunaa
2 rkl vihreää pestoa

- Pese, kuori ja keitä perunat ja pilko ne lämpiminä suupalankokoisiksi palasiksi tarjoiluastiaan. Lisää joukkoon pesto, kääntele se kevyesti sekaisin perunoiden kanssa ja tarjoile lisukkeena lihan, kalan tai melkein minkä vaan kanssa.

Miten helposti voikaan saada aikaiseksi hyvää! Pestoperunoista saa kyllä makua ruokaan kuin ruokaan, lisäksi ne näyttää hirmuisen herkullisille. Kelpaa siis parempaankin pöytään vieraiden nautittaviksi.


UUNIPERUNA
2 annosta:

2 isoa perunaa
2 tl voita
ripaus suolaa
- Pese perunat ja viillä niiden pintaan veitsellä ristit. Laita ne uuniin 200'C, paista perunoiden koosta riippuen 30-50 minuuttia. Noin puolessa välissä paistamista lusikoi perunoiden päälle voinokareet ja ripota vähän suolaa, saat rapean ja hyvän pinnan pottuloisille. Kypsyys on helppo tunnustella haarukalla perunan päälle tehdyn ristin kohdalta puutikulla tai haarukalla.

Täydellisen maistuva lisuke pihville tai kalalle, erinomainen lounas sellaisenaan pienen täytekastike nokareen kera. Kylmäsavulohta tai savuporoa, miksei ihan kinkkua tai tonnikalaakin ranskankerman sekaan pienen pippuriripauksen kanssa.


UUDET PERUNAT JA VOI-SIPULISOOSI
Riippuen syöjien määrästä...

uusia perunoita
nippu uusia sipuleita varsineen
voita
tilkkanen vettä

- Pese ja keitä uudet perunat.
- Mittaa kattilaan tilkkanen vettä ja pilko sinne sipulit varsineen kaikkineen, etenkin varsineen. Kiehauta hetki niin että sipulit pehmenevät, ota sitten kattila liedeltä ja sekoita joukkoon iso kokkare voita syöjien määrästä riippuen. Tarjoile soosi heti uusien perunoiden kaverina.

Tämä on parasta, mitä kesä voi ihmiselle tarjota. Uudet perunat ja voi-sipulisoosi, muuta ei maailma tarvitse!


HASSELBACKAN PERUNAT
2 annosta:

4 perunaa
2 - 3 rkl voita
suolaa
mustapippuria
paprikajauhetta
valkosipulijauhetta
½ dl korppujauhoja

- Pese perunat ja leikkaa ne siivuiksi niin, että jätät kuitenkin jokaisen siivun alaosasta kiinni, et siis leikkaa ihan pohjaan saakka. Varovaisuutta ja keskittymistä siis, nauratti vähän miten vaikeaa näin helppo juttu voikaan olla. Laita perunat sitten uunivuokaan.
- Sulata voi ja sivele perunat sillä reilulla kädellä voita säästelemättä. Ripottele mausteita perunoiden pinnalle, kohtuullisen paljon saa olla, jos haluaa pottuloisiin makua.
- Paista perunoita 200'C:ssa uunissa noin 50 minuuttia. Ota ne sitten hetkeksi uunista, voitele pinnat vielä kerran ja kuorruta perunat korppujauholla. Paista muutama minuutti lisää niin, että pinta saa kauniin kullanruskean värin.

Hitsit nää oli hauskoja! Miks mie en ole koskaan aikaisemmin kuullu näistä, miks mikään ravintola ei ole koskaan tarjoillu näitä mulle! Kiitos erään lauantaiaamupäivän lisäkegooglailut ja Pastanjauhajat, eri versioita löytyi kymmenittäin! Peruna ei ole ollenkaan niin tylsä ja mauton ruoka-aine kun äkkiseltään vois kuvitella - nämä ei tarvi juustoraastetta eikä kermaa eikä mitään muutakaan ylimääräistä, mausteet ja voisula yksissään tekee näistä täydellisiä.

Hassun sattuman tähän ruokaan toi samaisen lauantai-iltapäivän kävelylenkki uudessa ympäristössä - Hasselbacka sijaitsee Nokialla! Ainakin yks Hasselbacka siis, mulle nää perunat on nyt ikuisesti sieltä.