maanantai 31. tammikuuta 2011

Hitaasti Hämeenpuistossa

Koskipuisto on pakkaspäivänä kaunis. Koskenranta on jotenkin sitä ominta tamperelaista, sitä kansallisnäkymää, joka ilmentää Tamperetta parhaiten. Vuolas koski, kaunis puisto ja punatiiliset tehdasrakennukset. Lieneeköhän ne aina näyttäneet siltä, silloinkin, kun Kyttälän puoli koskea on ollut vielä vähän huonompaa aluetta täyteen ahdettuine puutalokortteleineen... Paitsi Koskipuisto, on Tampereella muutenkin kohtuullisesti vihreää ihan keskellä kaupunkia. Hassua kirjoittaa "vihreää" keskellä talvea ja kaikkea tätä ihanaa valkoista lunta, mutta ymmärtänette mitä tarkoitan. Tein eilen puistokierroksen  Koskipuiston kautta Näsinpuistoon ja sieltä Hämeenpuiston kautta Eteläpuistoon, ennen kuin palasin Ratinan rantaa takaisin kotiin Kirkkopuiston läpi. Pidin kierroksestani, pidin kaupungistani. Reitille osui paljon katseltavaa kun malttaa kerrankin kiireettä katsella ympärilleen. Kesällä on helpompi hidastaa askeleitaan ja vaikka istahtaa puistonpenkille nauttimaan ympäristöstään, tutkailla sitä tarkemmin. Kesällä tulee otettua kirja kainaloon ja lähdettyä ulos ihan sillä mielin, tehtyä piknik-eväät mukaan ja mentyä puistoon puiston takia ystävien kanssa. Koskipuisto on ihana paikka istua ja katsella ohi virtaavaa vettä. Koskipuisto on kaunis talvisena pakkaspäivänäkin.

Hidastin siis askeleitani sunnuntaisella kierroksellani ja katselin ympärilleni. Hämäläisiä on sanottu hitaiksi. Mie en ole sitä hitautta koskaan erityisesti huomannu, en fyysisesti enkä mentaalipuolellakaan, en edes silloin, kun työskentelin asiakaspalvelutehtävissä erikoisvähittäiskaupassa. Päätöksenteko ei ollut hämäläisillä asiakkaillani erityisen hidasta, suunnitelmien tekeminen ja toteuttaminen ei syntyjään tamperelaisille ystävilleni ole koskaan ollut mitenkään vaikeaa. Tänä sunnuntainakaan kanssakulkijani eivät vaikuttaneet mitenkään hitailta liikkeissään, hämäläinen hitaus lienee siis myytti. Ainoa hitaus, jonka jollain tavalla puistokierroksellani koin, on ajan seisahtuminen, tiettyjen asioiden muuttumattomuus ympäristössäni. Paljon vanhaa on vielä nähtävillä, uutta ihan kaupungin keskustaan syntyy hitaasti. Ja se on ainoastaan positiivinen asia.
 
Tampereella on  piippuja, sen mie muistan huomanneeni heti tänne muutettuani. Oulussa ei piippuja ole, lämpövoimalan ja sellutehtaiden piiput lienee ainoat - Rovaniemellä korkeita piippuja on suurten teollisuuslaitosten puuttuessa vielä vähemmän. Mutta Tampereella niitä on, Tampereen piiput on vanhoja punatiilipiippuja, jotka seisovat uljaina muistomerkkeinä kertoen hiljaista tarinaansa kaupungin teollisuushistoriasta. Näitä vanhoja piippuja on jäljellä enää vain 10, ne kaikki on vihdoin suojeltu ja purkukiellossa. Suuri osa niistä on kuitenkin valitettavasti ehtinyt rapistua pahasti ja odottaa kunnollista peruskorjausta. Piippujen kaatamisesta ja lyhentämisestä on käyty kiivasta keskustelua, mutta ainakin Tampereen korkein piippu, 98-metrinen Tampellan punatiilinen komistus saa seistä paikallaan muuttumattomana vielä pitkään, toivottavasti muutkin. Muistan joskus lukeneeni jostain siitä, kuinka monta piippua Tampereella on teollisuuden kulta-aikoina parhaimmillaan tuprutellut, mutta en löydä tuota tietoa enää mistään, en varsinkaan muistini syövereistä. 


Ensimmäisessä kuvassani yllä on Frenckellin piippu, Suomen ensimmäisen paperitehtaan vuonna 1870 rakennettu punatiilinen komistus, joka kohoaa Tammerkosken rannalta 67,5 metrin korkeuteen. Se on komea näky keskellä vastapäistä vanhankirkon puistoa kosken yli katseltuna, pidän erityisesti siitä piipusta. Frenckellin tehtaasta on piipun lisäksi jäljellä isompikin osa, jollain tavalla hauskinta siinä on Satakunnansillan kupeessa oleva rakennus, jonka läpi kulkee jalankulkutunneli. Tuossa rakennuksen osassa on jännä torni, puolikas torni. Mutta piippujen lukumäärätiedon tapaan en löydä mistään tietoa siitä, miksi kolmannessa kuvassani näkyvä Frenckellin tehtaan torni todellakin on puolikas. Puolikas torni kiinnitti huomioni vasta muutama aika sitten, kukaan ystävistänikään ei ollut aiemmin huomannut sitä saati että olisivat ajatelleet asiaa. Onko tuo torni aina ollut puolikas vai onko se puolitettu jossain vaiheessa? Miksi? Mitä arkkitehti on halunnut puolikkuudella kertoa vai onko puolikkaaseen torniin joku käytännön syy? Omituinen pieni torni tosiaan.

Tampereella on vankka teollisuuskaupungin historia, eikä se teollisuus ihan historian hämäriin ole kokonaan jäänyt. Omaleimainen yksityiskohta Tampereen kaupunkimaisemassa on vanhojen tehdasrakennusten vieressä kohoava Takon tehdas aivan ydinkeskustassa kosken rannalla Ratinan suvannon suulla. Tehdas on perustettu jo vuonna 1865 alunperin puuhiomona, sitä on laajennettu ja uudistettu, nykyisin siellä tehdään M-Realin nimissä pakkauskartonkeja tupakka- ja elintarviketeollisuudelle. Tehdas ei haise eikä kuulu häiritsevästi vaikkakaan raaka-aine- ja kartonkirekkoja kapeilla Ratinan kaduilla ei toki voi olla huomaamatta. Mutta varsinkin kylminä pakkaspäivinä tehtaasta nouseva höyry näkyy kauas ja saa tehtaan nousemaan erityisesti esiin kaupungin katukuvassa. Hassua tosiaan, iso tehdas ihan keskellä kaikkea vilinää. Pieni pala historiaa tässä päivässä - onhan sekä Finlayson että Frenckell olleet samalla tavalla hallitsevia aikoinaan. Vaikka Takon tehdas ei haise eikä sitä hajun perusteella kyllä huomaa, on eräs kerta, kun sen huomasin. Olin asunut kuukausia Kreikassa, varhaisesta keväästä pitkälle syksyyn, kokenut paljon - kuumuuden, kuivuneen maan, pölyn, hiekan ja vihreyden puuttumisen, nuhjuisen tunkkaisuuden. Kun nousin junasta Tampereen asemalla, nuuhkin ilmaa. Sahatun puun ja paperin tuoksu täytti raikkaan syysillan, koko Tampere tuoksui puulle, olin haltioitunut. Silloinen mieheni katsoi minua kummissaan ja totesi lakoonisesti, että olin typerys, että se oli Takon tehdas joka täällä haisi. Ikinä ei ole paperitehdas paremmalle haissut - olin palannut takaisin Vihreän Kullan Maahan, olin tullut kotiin.


Tänä mukavana sunnuntaina kävelin kotiin Tuomiokirkonkadulla sijaitsevan Pikkukiinalaisen kautta. Kukaan ei osaa sanoa ravintolan oikeaa nimeä (Nguyen Cao Su) eikä ihan varmasti muista sitä seuraavan kerran puhuttaessa, mutta Pikkukiinalaisen tuntee kaikki - se on se ainoa oikea kiinalainen Tampereella, vaikka ihan niin pieni ei enää uusiin tiloihin muutamisensa jälkeen olekaan. Ruoka on mielettömän hyvää, on ollut sitä aina. Annoskoko on vain kasvanut entisestä, nyt 6 euron noutoruoka-annoksesta syö jo kaks ihmistä masunsa täyteen. Suosittelen lämpimästi, todella lämpimästi! Mun henkilökohtainen lemppari on chilikana, ruoan tulisuus vaihtelee eri päivinä ilmeisesti kokin mielentilasta riippuen, mutta vaikka kuinka yritän tilata joskus jotain muuta, mie päädyn aina samaan annokseen. Miks hyvää pitäis tietenkään mikskään vaihtaakaan. Odotusaikaa ei Pikkukiinalaisessa muuten ole - muutaman kerran oon lähteny melkein nauraen ulos, kun en tilaukseni jälkeen oo kissaa ehtiny sanoa kun ruoka on jo tassussa valmiina matkalle kotiin. Tämän päivän kierrokselta vien siis kotiini kiinalaisen pikaruoan vaikkakin riisin sijasta nuudeleilla tällä kertaa:


KIINALAINEN PIKARUOKA "Kanaaa-anana"
4 annosta:

Munanuudelia
4 kanafileetä
1 prk ananaspaloja
1 sipuli
3 kynttä valkosipulia
1 paprika
2 dl makeaa chilikastiketta
½ - 1 dl soijaa
mustapippuria
chilijauhetta
- Pese ja paloittele kanafileet ja paista ne pannulla. Kun kanat ovat kypsyneet, lisää kyytiin reilumman kokoisiksi jätetyt sipulit, viipailoidut valkosipulin kynnet ja paprikat. Paistele hetki, lisää sitten ananakset, soija, chilikastike ja ripaus mustapippuria ja tulista chilijauhetta.
- Keitä vesi vedenkeittimellä, laita oman tarpeen mukaan nuudelia laakeaan kippoon ja kaada vesi päälle. Kun nuudelit on parin minuutin päästä kypsiä, kaada vesi pois.
- Kokoa annos lautasille nätisti ja syö heti!


lauantai 29. tammikuuta 2011

Erään lauantaipäivän löytöretki

Eräänä lauantaiaamuna ystäväni soitti minulle kysyen haluaisinko lähteä pitkälle lounaalle, vaihtamaan kuulumisia oikein kunnolla pitkästä aikaa. Hän tulisi hakemaan minua autolla, mentäisiin yhteen kivaan paikkaan vähän kauemmas keskustasta. Ja totta tosiaan paikka oli kiva! Tai no kiva - se oli enemmän! Se oli ihana, siitä tuli yksi lempparipaikoistani siltä istumalta. Tuo lauantai oli muutenkin tärkeä, sain puhua pitkästä aikaa sellaisen ihmisen kanssa, joka tuntee minut kokonaan, tuntee taustat, historian, nykypäivän ja suurimman osan aikaisemmista ajatuksistanikin, arvostaa saadessaan kuulla uusia, on mielellään mukana pohdinnoissa luomassa niitä. 

Tampereelle muutettuani ja täällä hetken aikaa asuttuani ymmärsin sen, mikä voima on lapsuuden ystävissä, niissä ihmisissä, jotka ovat olleet mukanasi koko matkan varhaisista vuosista kasvussa aikuisuuteen. Huomasin, miten erilaista on jakaa asioita tarvitsematta selittää omaa olemassa oloaan, kertoa vaan juttu pohjustamatta sitä ensin puolta tuntia kun kanssakeskustelija tietää sinulle tärkeät ihmiset, tuntee paikat ja ymmärtää kokonaisuuden siitä minkälaista taustaa vasten omasta näkökulmastasi asioita pohdit. Uusilla ystävilläni täällä on joskus taipumusta lokerointiin, taipumusta yrittää ymmärtää ihmistä yhden luonteenpiirteen tai olemuksenosan kautta, laittaa hänet yhteen lokeroon muiden samanlaisten ihmisten joukkoon. Joskus hämmennys on ollut käsinkosketeltava silloin, kun íhminen onkin osoittautunut toisenlaiseksi, hän ei olekaan sopinut hänelle valittuun lokeroon ja hänet olisi pitänyt siirtää sieltä toiseen, mutta sopivaa uutta ei ole vielä löytynyt. Jälkikäteen se on huvittanut, mutta aina tilanteessa ei. On ollut jotenkin surullista huomata, että pitäisi olla tietynlainen ja tehdä tietynlaisia asioita, puhua tietyllä tavalla ja tietynlaisista jutuista, jotta sinua olisi helpompi käsitellä. No joo, stereotypiointia minunkin taholtani, eihän se ole uusien ystävien vika, jostainhan heidänkin on aloitettava.

Kun alkuun kerran pääsin, kerron tässä välissä toisenkin ajatuksen: Toinen alkuajoilta mieleeni jäänyt piirre tamperelaisissa ihmisissä oli se, että kun tutustuin silloisen mieheni ystäviin illanistujaisissa ja kahvitreffeillä, tuntui kun en olisi ollut paikalla itse, olisin ollut hologrammi - läsnä, mutta en todellinen. Minuun ei osattu suhtautua elävänä ajattelevana ja tuntevana ihmisenä. Istuin pöydässä mieheni vieressä kun häneltä kyseltiin mitä olen aikaisemmin tehnyt ja mitä teen nyt, mistä pidän ja mistä en, haluanko tanssimaan vai jäänkö mielummin pöytään ja niin edelleen. Vastasin kyllä itse jokaiseen kysymykseen, mutta uusi kysymys osoitettiin silti aina miehelleni etunimeäni kysymyksessä käyttäen. Uteliasta ujouttako se oli, aavistuksenomaista kiusaannusta uudesta ihmisestä vai hienovarainen ja kohtelias tapa käsitellä vierasta? Viikkojen ja kuukausien kuluessa tuo hassu pieni juttu muuttui, tulin tutuksi ja todelliseksi tilanteisiin, mutta aluksi tapa toimia ihmetytti, jossain vaiheessa jopa kiukutti hieman. Pohjoisessa jotenkin on kasvanut siihen, että ystävien ystävät ovat ystäviä myös, tervetulleita ihmisiä siinä missä varsinainen ystäväkin - hänhän on valinnut ystävänsä mukaansa ja pitää heistä, joten ennakko-odotus on, että he todellakin ovat mukavia ihmisiä. Samalla tavalla kuin minä ihmettelin tamperelaisten tapaa, ihmetteli mieheni minun ystävieni hänelle osoittamaa yllättävää ja outoa ystävällisyyttä pohjoisessa. He kun taas hänet tavatessaan ottivat heti omakseen, turhia kyselemättä käyttäytyivät kuin olisivat aina tunteneet hänetkin, kohtelivat kuin vanhaa tuttavaa eivätkä antaneet hänelle uutuuden gloriaa, vieraana olemisen vaativaa erityishuomiota, mahdollisuutta selittää itseään. Puolensa ja puolensa siis, näkökulmasta ja tottumuksesta riippuen.



Mutta tuo paikka johon tuona lauantaina menimme: Haarlan paperitehtaiden vanha tehdasalue Onkiniemessä Paasikivi-Kekkosen tien varressa Näsijärven rannalla. Hoplop lapsille, Putiikki Rannalla ja Bistro Pannu&Huone aikuisille. Ihana. Kaunis, mielettömän mukava pari nuo kaksi, Putiikki Rannalla ja Pannu&Huone. Putiikki on jotenkin kertakaikkisen upea pieni lifestylekauppa vanhassa tehdasmiljöössä, tunnelmaltaan aivan omaa luokkaansa. Vaatteita, kenkiä, ja sisustus-, hemmottelu- ja lahjatavaroita myyvä liike on järjestelty hallittuun kaaokseen, samassa hyllyssä saattaa kenkien, hattujen ja leninkien lisäksi olla saippuoita, tikkunekkuja ja piparimuotteja ja se tekee katselusta vain entisestäänkin mielenkiintoisempaa! Löytämisen ilo on mieletön, kun saa käteensä jotain kaunista, omanlaistansa kymmenien ja taas kymmenien tuotemerkkien joukosta. Putiikki myy vähän erilaista tavaraa, vähän erilaista tyyliä. Kalliimpien merkkien ohella myös huokeampia - kaikki paidat täällä eivät maksa 489,00€ vaikka jotkut maksavatkin. Mukaan tuolla kertaa tarttui Soaked of Luxuryn tunika 47,95€ -20%, ilahduttava löytö kaikkien niiden kymmennien ihanien mukaanjäävien fiilisten lisäksi. 



Jos siis haluat hemmotella itseäsi tai rakasta ystävääsi, mene tänne lauantailounaalle. Nauti kiireettä mielettömistä salaateista ja leivistä, maailman mahtavimmasta ja mehevimmästä lasagnesta tai hyvästä kahvista erilaisten makeiden herkkujen kaverina. Varaa aikaa ainakin tunti, tämän paikan fiilistelyssä kuluu aikaa! Pannu&Huoneella ei oo nettisivuja, mikä sinänsä on aika kummallista. Saman omistajan (Laura Ullman) ravintoloita on keskustassa ollu aiemmin kaksikin, Wanha Wanilja on jo edesmennyt, mutta Café La Famille Aleksis Kiven kadulla Frenckeliä vastapäätä on edelleen voimissaan. Oi maailma kun saisin noita kaikkia, saisin maistaa kaikkia niitä tuoksuja, jotka korkean vanhan ravintolasalin täyttävät! Täältä ei haluaisi lähteä pois, ei haluaisi astua tästä ranskalaisesta idyllistä ja utuisen ihanasta haavemaailmasta takaisin ulkopuolella tuivertavaan talviseen viimaan ja arkisen aherruksen pyöritykseen.

Ranskalaistyylisessä bistrossa soi rauhallinen menneidenaikojen pariisilaismusiikki, ravintolasalin täyttää hiljainen puheensorina - pöydissä istuu niin pariskuntia, tyttöryhmiä kuin omasta rauhastaan nauttivia päiväkahvittelijoita. Lehtivalikoimassa on päivän päälehtien lisäksi valtava määrä sisustus- ja ruokalehtiä. Täällä ei näy myrrynaamoja, täällä näkee nautiskelijoita. Kahvilatuotteiden esillepanot ovat kuin taideteoksia itsessään, kauniista maljoista on ihana valita makeanälkään tyydytystä, ilmavat marengit on parhaita koskaan maistamiani jälkkäriherkkuja. Erilaisin tuolein kalustetuissa pöydissä ja seinustojen hyllyköissä on myytävänä olevia kukka- ja kynttiläasetelmia, purkkeja ja purnukoita, suolasirottimia, kattaussomisteita ja astioita. Pannu&Huone on elämys, joka pitää kokea, tämä pitää tuntea. Superiso kiitos ystävälleni, joka minut tuona lauantaina ensimmäisen kerran tänne toi. Taitaa ystäväni tietää mistä minä pidän - tai sitten pitää samoista asioista kuin minä. Ehkä tietynlaisessa samanlaisuudessa ihanan erilaisuuden ohella on täyteläisen ja pysyvän ystävyyden ydin, ystävyyden ja rakkaudenkin. Superiso kiitos siis myös miehelleni, joka antoi minulle joululahjaksi palan Pannu&Huonetta spaghettipurkin ja maljakon muodossa. Olen onnellinen kun ympärilläni on rakkaita ihmisiä, ihmisiä, jotka tuntevat minut ja osaavat ilahduttaa, saavat jalkani nousemaan irti maasta ja harmaammankin päivän kirkastettua.

Koska ruoat ja erilaiset maut ovat matkamuistojani, Pannu&Huoneesta haluan mukaani lasagnen. Aina kun syön lasagnea, vertaan sitä täydelliseen Pannu&Huoneen lasagneen. Tässä oma versioni siitä, mieluiten vielä vihreällä öljyisellä pestolla päällystettynä annoksena.

TONNIKALALASAGNE:
6 annosta:

9 lasagnelevyä
2 prk tonnikalapaloja

Tomaattikastike:
2 rkl öljyä
2 sipulia
2 kynttä valkosipulia
1 tlk yrttimaustettua tomaattimurskaa
1 prk tomaattipyreetä
5 sentin mittainen tuuttaus sinappia
2 sekunnin mittainen tuuttaus ketsuppia
hyppysellinen mustapippuria
hyppysellinen sokeria
hyppysellinen oreganoa

Juustokastike:
2 rkl voita tai margariiniä
½ dl vehnäjauhoja
6 dl maitoa
valkopippuria
suolaa
150g juustoraastetta

- Tee ensin kastikkeet. Tomaattikastike on hyvä saada hautumaan ensin, sen tekeentyessä valkoinen juustokastike syntyy kädenkäänteessä. Pilko siis sipulit ja valkosipulit, laita luraus öljyä kattilaan ja kuulota sipulit siinä. Kippaa sitten kyytiin tomaattimurska ja tomaattipyree sekä mausteet. Pienennä hellan lämpö niin, että kastike kuplii kevyesti ja hautuu, mutta ei räiski pitkin seiniä. Sekoita välillä.
- Sulata voi kattilassa ja sekoita siihen jauhot, saat aikaiseksi kellertävän köntin ja luulet, että kaikki on pilalla. Aloita kuitenkin maidon lisääminen tuon köntin kaveriksi vähä kerrallaan todella voimakkaasti sekoittaen niin, että maito aina sekoittuu kokonaan voi-jauhomassaan ja notkistaa sitä. Kun kaikki maito on tuolla taktiikalla lisätty, huomaat, että sinulla on valkokastikepohja valmiina. Senkun vaan maustat valkopippurilla, suolalla ja puolella juustoraastemäärästä, ni hyvä tulee. Valkokastiketta ei saa kiehuttaa, pohjaanpalamisvaara on suuri.
- Kun kastikkeet ovat valmiit, päästään kasaamaan lasagne: Kaada kolmasosa juustokastikkeesta sopivan kokoisen uunivuoan pohjalle, asettele sen päälle kerros lasagnelevyjä, levittele siihen päälle sitten puolet tomaattikastikkeesta ja toinen tonnikala purkki ja seuraava kerros lasagnelevyjä. Sitten kolmasosa juustokastikkeesta, toinen tonnikalapurkki ja tomaattikastikkeen loppu. Taas kerrros lasagnelevyjä ja loput juustokastikkeesta. Ripottele päällimmäiseksi loput juustoraasteesta koristeeksi kastikkeen pinnalle.
- Paista noin 40 minuuttia 200'C. Peitä vuoka kannella tai foliolla, jos näyttää että pinnan juustokastike ja juusto ruskistuu liialti.

Olen sanaton, ihan samperin hyvää. Mie jotenkin muistin että lasagnen tekeminen olis vaikeampaa ja aikaavievempää ja siks en oo sitä tehny piiiiiitkään aikaan. Mutta tää oli yllättävän kiva setti tehä! Jos tekis perinteisen jauhelihaversion, vois jauhelihan ripotella tonnikalan tapaan erillisesti tai sitten sekoitella valmiiksi tomaattikastikkeen joukkoon, miten vain. Mutta tonnikala vei voiton, kalaa (jos purkkitonnikalaa nyt siksi voi kutsua) tulee syötyä muutenkin aivan liian vähän.

perjantai 28. tammikuuta 2011

Ranskalaiskorttelin elämää

Tampereella on vanhakaupunki, maailman pienin vanhakaupunki varmaan. Korttelin kokoinen (tai oikeastaan vain yhden kadun), rakennustyyliltään ranskalaisvaikutteinen, sen takia tuota Satakunnankatuun, Aleksanterinkatuun, Rongankatuun ja Pellavatehtaankatuun rajoittuvaa Ojakadun halkaisemaa aluetta kutsutaankin ranskalaiskortteliksi. Ranskalaiskorttelissa on Vohvelikahvila, Kulttuurikahvila Runo sekä designliike Supermukava, vanhantavaranliike Vintage Garden ja taidegalleria Ronga. Näiden viiden käyntikohteen takia ranskalaiskortteli kannattaa merkitä myös omaan Tampere-karttaansa.

Kahvila Runossa on ihan oma tunnelmansa, kaikilla aisteilla nautittava, sellainen mikä pitää itse kokea. Rauhassa ilman kiirettä, joko yksin tai sitten yhdessä ystävien kanssa. Romanttisessa Runossa voi nimensä mukaisesti lukea runoja, oven taakse kätkeytyvä rustiikkinen kirjahylly on täynnä kotimaisen ja ulkomaisen lyriikan aarteita. Runossa on myös hyvä lehtivalikoima. Isot ikkunat tekee pienestä kaksikerroksisesta ja todella ihanalla tavalla aikaa nähneestä kahvilasta valoisan, hiljainen musiikki peittää puheensorinaa ja avokeittiöstä kantautuvat itseleivottujen pullien, leipien ja piirakoiden tuoksut saavat asiakkaan haaveilemaan eurooppalaisista kahvilaherkuista. Runossa siirtyy hetkeksi kauas Suomesta, keskelle oikeaa ranskalaista kahvilaa... Aikoihin en ole nähny missään näin laajaa teevalikoimaa - avohyllyllä olevissa purkeissa odottaa maistajaansa parisenkymmentä erilaista teelaatua. Erityistä huomiota ansaitsee muuten myös kahvilan ulkopuolella markiisien yläpuolella oleva nostalginen kyltti. Joskus 80-luvun alkupuoliskolla niitä oli vielä kaikkialla, nykyisin harvoin näkee enää missään.  


Kulmittain Runoon nähden Ojakadun toisella puolella on toinen käymisen arvoinen kahvila, pieni Vohvelikahvila. Alunperin autotalliksi vuonna 1926 rakennettu pieni kivitalo on nähnyt vuosiensa varrella monenlaista - siinä on sijainnut mm. suutari, kirjasitomo ja Tampereen ensimmäinen huoltoasema.


Kahvilan logossa sanotaan, että Vohvelikahvila on "onnellisten ihmisten kohtauspaikka". Se se taitaa olla, ei tänne voi pahalla mielellä ees mennäkään. Ja voiko oikeesti parempaa välipalaa keksiä kuin syödä puoleksi kivan seuralaisen kanssa ensin lämmin suolainen vohveli ja nauttia sitten kahvin kanssa jälkkäriksi makea vohveli tässä pienessä ihanassa kahvilassa - siitä jos mistä tulee vain entisestäänkin onnellisemmaksi. Mmm... Mun ehdoton suolainen lemppari on vohveli, jossa täytteenä on lämminsavulohta ja kermaviili-raejuustokastiketta. Makeitten vohveleitten fanitus vaihtelee enemmän, mutta viimekertainen mansikkahillo-vuohenjuustosetti oli erikoisella yhdistelmällään kyllä aika lyömätön. Vohvelikahvilan vohvelit on sellaisia perinteisiä paksuja ja ruudullisia, sellaisia joissa neljä sydänkuviota yhdistyy kokonaiseksi ympyräksi. Pieni vohvelikahvila luottaa siis perinteiseen, ei mitään amerikanhöpötyksiä tai ranskalaisiacrepetyksiä. Tällä pienellä vohvelikahvilalla on nykyisin muuten sisko, sama omistaja on avannut hieman isomman vohvelikahvilan Tuomiokirkonkadulle.

http://www.vohvelikahvila.com

Design On Tampere ry järjestää useampia kertoja vuodessa erilaisia tapahtumia ympäri kaupunkia. Jo perinteeksi on muodostunut paitsi joulun alla Pakkahuoneella järjestettävä Designtori, myös ulkoilmatori juuri täällä ranskalaiskorttelissa. Mukana torilla on paitsi Ojakadun liikkeet, myös muita kotimaisia design-tuottajia ympäri Suomea. Tulevia tapahtumia voi käydä vilkaisemassa heidän nettisivuiltaan: http://www.designontampere.com. Vintage Gardenin onneksi löytää Ojakadulta aina, se on ihana aarreaitta, sen runsas ja romanttinen näyteikkuna kutsuu astumaan sisään tekemään löytöjä. Lähes poikkeuksetta ovesta käytyäni olen löytänyt jotain joko itselleni tai lahjaksi ystävilleni, jotain viemistä jonnekin. Ja ideoita, niitähän sieltä löytää, ajatuksia toteuttaa joku pieni juttu jollain tietyllä tavalla omassa elämässäänkin. Mie tykkään tällaisista pienistä ja rakkaudella pidetyistä putiikeista.

http://vintagevg.blogspot.com/
http://interiorvg.blogspot.com/



En aikaisemmin tiennyt olevani varsinaisesti taiteenystävä, mutta viimeisen vuoden aikana olen löytänyt itseni useampia kertoja taidegallerioista, joita Tampereella on kiitettävän paljon ja joissa näyttelyt vaihtuvat kiitettävän usein. Ranskalaiskorttelin kulmassa sijaitseva Galleria Ronga on yksi suosikeistani, eksyin sinne ensimmäisen kerran naapurini kutsusta hänen näyttelynsä avajaisiin syksyllä 2009. Sittemmin on tullut poikettua aina silloin tällöin katsastamassa mitä milloinkin on ollut esillä. Galleria on avoinna joka päivä klo 12-18 eikä sinne ole pääsymaksua. Jos tämä perjantai olisi ollut sateinen ja ankea perjantai, olisin saattanut kotimatkani varrella piipahtaa Rongassa piristämässä itseäni tänäänkin.


En omista vohvelirautaa, ainakaan vielä, mutta lettuja voi tehdä kotona ilman tuota laitettakin, siksi muunnan vohvelikahvilan ihanat paksut herkkupalat täytetyiksi letuiksi. So här:

TÄYTETYT LETUT
15 kpl:

Taikina:
1 l rasvatonta maitoa
4 kananmunaa
½ tl suolaa
1 rkl sokeria
n. 6 dl vehnäjauhoja
öljyä tai voita paistamiseen

- Riko kananmunat kuppiin ja sekoita munien rakenne rikki. Lisää kyytiin maito, sokeri ja suola sekä vehnäjauhot vähän kerrallaan koko ajan sekoittaen niin kauan, että kaikki paukut on hajonneet ja taikinan koostis on oikea lättyjen tekoa varten.
- Anna taikinan seisahtaa ja turvota puolisen tuntia ennen paistamista.

Paistaessa aina ensimmäinen lettu menee pieleen, älä siis menetä hermojasi heti. Lisää rasvaa vain joka toiselle lätylle, säästää rasvan määrässä ja maku on parempi. Vitonen tuntu tällä kertaa olevan sopiva lämpö n. 1 dl kokoisten lettujen paistamiseen semmosella perus isolla teflon-pannulla.

Täytteet:
1. Jauheliha-paprika-sipuli
2. Paprika-herkkusieni-oliivi-sipuli
3. Kinkku-ananas-aurajuusto-sipuli

400g naudan jauhelihaa
150g voileipäkinkkua
n. 200g punaleimaemmentalia
2 punaista paprikaa
2 sipulia
½ pkt aurajuustoa
1 prk ananaspaloja
1 rss tuoreita herkkusieniä
20 kpl mustia oliiveita
2 valkosipulin kynttä
1 rkl tomaattipyreetä
mustapippuria rouhittuna
chilijauhetta

- Raasta juusto.
- Paista jauheliha ja toinen sipuleista pilkottuna. Mausta se mieleiseksesi tomaattipyreellä, valkosipulilla, mustapippurilla ja chilijauheella ja ota pois liedeltä. Pilko toinen paprika pieniksi kuutioiksi ja sekoita kuutiot paistettuun jauhelihaan. Laita täyte 1 sivuun odottamaan.
- Pese ja viipaloi herkkusienet ja paista ne pannulla, mausta mustapippurilla ja valkosipulilla. Pilko toinen paprika pieniksi kuutioiksi ja siivuta oliivit sekä silppua toinen sipuli. Sekoita paprika, oliivit sekä puolet sipulista paistettujen herkkusienien joukkoon, kun ne on otettu sivuun liedeltä. Laita täyte 2 sivuun odottamaan.
- Suikaloi voileipäkinkkuviipaleet noin puolen sentin levyisiksi matosiksi. Valuta ananaspalat ja murusta aurajuusto. Nämä ainekset ripotellaan lopun sipulin kanssa kolmannenlaisten lettujen täytteeksi.
- Levitä täyte 1 viidelle letulle, ripottele emmentalraastetta päälle ja kääri täytetyt letut rullaksi. Nosta rullat uunipellille.
- Levitä täyte 2 viidelle letulle, ripottele emmentalraastetta päälle ja kääri täytetyt letut rulliksi. Nosta rullat saalle uunipellille ensimmäisten seuraksi.
- Ripottele kinkkusuikaleet, ananaspalat, sipulisilppu ja aurajuustomurut seuraaville viidelle letulle, ripottele emmentalraastetta päälle ja kääri täytetyt letut rulliksi. Nosta myös nämä rullat uunipellille muiden seuraksi.
- Jos juusto raastetta jäi, ripottele loput kaikkien rullien päälle ja laita rullapelti sitten uuniin 250'C ja paista muutama minuutti niin, että juusto rullien sisällä sulaa.

Uunista tultuaan rullat ovat valmiit tarjoiltaviksi joko sellaisenaan tai lisukesalaatin kanssa. Yks ihminen (iso mieskään) ei kerralla pysty kyllä syömään ku maksimissaan kolme rullaa, joten tää ohje riittää siis viidelle. Tai yksikköasujalle ruoaksi, iltapalaksi, seuraavan päivän työlounaaksi ja pariksi muuksi myöhemmäksi lounaaksi pakastimeen laitettavaksi.

torstai 27. tammikuuta 2011

Kahvilakulttuuria eurooppalaisittain

Ensimmäinen kosketukseni Tampereeseen tapahtui keväällä 2000, kun kävin pääsykokeissa Tampereen yliopistoon ja vietin täällä muutaman päivän ystäväni luona toisen pääsykoekandidaatin kanssa mahdollista tulevaa kotikaupunkiamme katsellen. Pääsykokeiden jälkeen ystäväni vei meidät kokelaat rentoutumaan viinilasilliselle ja valitsi paikaksi pienen kahvilan Aleksanterinkadulla. Tuon kahvilan etsin uudelleen kun neljä vuotta myöhemmin oikeasti muutin Tampereelle. Paikka on edelleen suosikkikahvilani, vuosien aikana siitä on tullut toinen olohuoneeni, leppoisin paikka maailmassa varmaan heti oman kodin jälkeen. Se jäi mieleen, siitä tuli hyvä olo, se edustaa mulle hyviä, tuttuja, pysyviä asioita Tampereessa. 10 vuodessa kahvila ei ole muuttunut mihinkään, se on pysynyt sellaisena kuin se on.


Jos laskis tunneissa paljonko aikaa mie olen Cafe Europassa Tampereella asumiseni aikana viettäny, ei kuukauden päivät siihen riittäis. Siellä on kirjoiteltu suuria tarinoita, tavattu mielenkiintoisia ihmisiä, tehty isoja päätöksiä elämän suhteen ja koettu tunnerikkaita hetkiä rakkaiden kanssa puhelimenkin välityksellä etäkahvitreffien muodossa. Europa on nimensä mukainen, lutuinen, vähän nuhjuinen sekoitus vanhaa ja uutta, eri tyylejä, erilaisia ihmisiä ja erilaisia tuoksuja. Europan ovesta on helppo kävellä sisään millaisena päivänä tahansa minkä näköisenä vain, mitä tahansa vailla. Lempeä hämärä toivottaa tervetulleeksi kaikki ihmiset kaikkina vuodenaikoina. Europassa voi käväistä kahvilla aamupäivällä, vaihtaa kuulumisia päivällä, syödä välipalaa asioiden hoitamisen välissä ja nauttia rennosta illasta porukalla vaikka seurapelejä pelaillen minä viikonpäivänä tahansa. Vaahtoavaa olutta, tummaa viiniä, kauniita drinkkejä, kuplivaa kuoharia, kannullinen kesäistä sangriaa, satoja täyteläisiä latteja ja tavakahvia - kaikki on koettu näissä nojatuoleissa. Minä ♥ Cafe Europa.

Europassa parasta herkkua ovat Europan toastit. Mehevät, tirisevät, valtavan suuret, kaalisalaatin kanssa tarjotut. Mistään kaupasta en toistaiseksi ole löytänyt niin suuria leipäneliöitä, että saisin autenttisesti jäljiteltyä noita parilalla paahdettuja maukkaita ja jättimäisiä annoksia, mutta normipaahtiksesta kootut variaatiot toimivat varsin oivallisesti:


TONNIKALA- & KALKKUNATOASTIT
2 annosta:

Tonnikalaversio:
4 paahtoleipäviipaletta
tomaattipyreetä & ketsuppia
1 prk chilimaustettua tonnikalaa
2 jääsalaatin lehteä
1 tomaatti
1 kynttä valkosipulia
½ sipuli
1/4 punaista paprikaa
½ pkt aurajuustoa
mustapippuria
oreganoa

- Voitele puolet leivistä tomaattipyreellä ja/tai ketsupilla, rouhaise pyreeleipien päälle myllystä mustapippuria ja murusta kuivattua oreganoa.
- Pilko valkosipulin kynnet ja sipuli ja jaa ne pyreeleipien päälle.
- Levitä valutettu chilitonnikala kahdelle leivistä 
- Pilko tomaatti ja paprika viipaleiksi, laita pyreeleiville seuraavaksi salaatinlehdet ja siihen päälle tomaattilohkot ja paprikasuikaleet sekä viipale aurajuustoa.
- Laita ketsuppileipä kanneksi koko komeudelle ja leivät voileipägrilliin tai "lapioon" ja toasterpaahtimeen.
- Puolita valmiit leivät kulmasta kulmaan, laita kummallekin lautaselle kaksi tonnikalapuolikasta ja kaksi kalkkunapuolikasta ja tarjoa sellaisenaan tai kaalisalaatin kera.

Kalkkunaversio:
4 viipaletta paahtoleipää
4 viipaletta kalkkunaleikettä
4 viipaletta juustoa
1 tomaatti
½ sipuli
1 kynsi valkosipulia
tuorejuustoa tai ruoanlaittofraichea
ketsuppia tai tomaattipyreetä tai molempia
mustapippuria
oreganoa
vihreää pestoa

- Voitele kaksi leivistä ketsupilla ja/tai tomaattipyreellä ja kaksi tuorejuustolla. Mausta ketsuppileivät mustapippurilla, oreganolla ja silputulla valkosipulilla ja sipaise tuorejuustoleiville vihreää pestoa.
- Viipaloi tomaatti ja sipuli ja jaa viipaleet ketsuppileiville. Kasaa päälle vielä pari viipaletta kalkkunaleikettä ja juustoa ja paina tuorejuustoleivät sitten ketsuppileiville kansiksi.
- Nosta leipäparit toastpaahtimeen (pannun väliin tai grillin väliin, riippuen paahtimesta) ja paahda.

Että nää on hyviä! En tiiä ketään, joka näistä ei vielä ois tykänny. Täytteitähän voi varioida oman mielensä mukaan millaisiksi haluaa, mutta tuo alkumaustaminen on tärkeää, että leipiin saa makua. Kaveriksi leiville sopii erinomaisesti Europassakin tarjottu amerikkalainen herkkulisuke:

COLESLAW

3 isoa porkkanaa
1/4 kaalia
n. 12 cm purjoa
1½ dl kevyt majoneesia
1dl kermaviiliä
1 rkl sinappia
1 tl cayennepippuria
1 tl sokeria
ripaus suolaa

- Raasta kaali ja porkkana reilulla terällä ja silppua purjo ohuehkoiksi ½-renkaiksi.
- Sekoita kermaviili, majo ja mausteet ensin keskenään yhteen ja sitten vihannesraasteeseen. Anna maustua jääkaapissa tunnin verran.

Kaalisalaatista oon tykänny aina, välillä siihen iskee oikein himo, eikä tää versio todellakaan ollu poikkeus! Jäin vain miettimään, että ehkä loputkin majosta voi korvata seuraavalla kerralla kermaviilillä, majoneesin maku ei oo mun ykkössuosikkeja, ei ainakaan pelkästään sellaisenaan.

keskiviikko 26. tammikuuta 2011

Pakkaspäivän ihanuutta

Ihana aurinkoinen pakkaspäivä Tampereella! Neljä ensimmäistä talvea täällä menikin vähän niin kuin ohi kun ei ollu kunnon talvea ollenkaan, ei pakkasta, ei auringossa kimaltelevia lumihankia. Kesän sateinen keli vain muuttui syksyn sateiseksi keliksi ja jatkui talven sateisena kelinä vaihtuen sitten kevään sateiseen keliin. Maa oli musta, lunta ei ollut kuin hetkittäin ja silloinkin niin vähän, ettei siitä oikein osannut iloita. Joka paikka tulvi loskaa ja henki synkkyyttä ja turhautuneisuutta, koko kaupunki vaikutti vaipuneen masennukseen. Vain lenkkipoluilla oli liukasta ja jäätä, sen koirakin huomasi, mutta muuta muutosta puiden lehtien puuttumisen lisäksi ei vuodenaikojen vaihtumisessa juuri havainnut. 


Pohjoisesta mulla on ihmisten lisäksi eniten ollu ikävä talvia, ikävä kaikkia neljää kunnolla toisistaan poikkeavaa vuodenaikaa täällä vallinneen märän harmauden ja mustuuden keskellä. Hassua, etten koskaan pohjoisessa ollessani osannut arvostaa niitä, ihailla vuodenaikojen vaihteluita komeine ruskineen ja kevään hentoine vihreineen, en ymmärtänyt antaa niille niiden ansaitsemaa arvoa. Ihminen todellakin huomaa jonkin asian tärkeyden vasta kun menettää sen. Tämä ja edellinen talvi ovat kuitenkin olleet toisenlaisia, nämä ovat olleet todellisia talvia ja kesät sitten todellisia kesiä myös. Tampere on näyttänyt kauneutensa, noussut harmaan keskeltä kukoistukseensa. Lumiset puut, pakkasen kuuraamat rakennukset, jäätyneen kosken sulien kohtien paksu valkoinen höyry pimeää talvitaivasta vasten. Talviset kadut ja puistot, talven tuntu kasvoissa, pakkasen tuoksu. Pakkanen muuten tuoksuu, oletteko huomanneet? Aamulla ensimmäistä kertaa ulos mennessä tuo tuoksu tulee vastaan jo portaissa, ulko-oven avatessa se turruttaa hetkeksi kaikki aistit ollen kuitenkin miellyttävä, ystävällinen, se varoittaa tulijaa kylmästä ilmasta. Muistan tuon tuoksun jo lapsuudesta, keskellä kaupunkia sijainneen kerrostalon kivisestä rappukäytävästä, johon se tulvi suuren lasioven raoista.



Tällaisina päivinä pitää käydä kävelyllä, käydä silläkin uhalla, että nenänpäätä nipistää ja varpaita vähän kipristelee. Pitää ottaa mukaan pussi vanhaa pullaa tai leipää ja käydä lintujen talviruokintapaikalla katsomassa oisko siellä ketään evästä kaipaavia. Tampereella on kiitettävästi kivoja ulkoilualueita eripuolilla kaupunkia, oma suosikkini Peltolammin luonnonsuojelualueesta luovuttuani löytyy Kaupista. Kaupissa on sitä oikeaa aarniometsätunnelmaa, vaikkakin Pyynikin maastot tuntuu välillä kivoilta kans - varsinkin jos citylenkki ihmisten keskellä maistuu yksinäistä maastojuoksua paremmin. Ja onhan Pyynikin suunnalla Pispalanharjun piiiiiiiitkät portaat, oivallinen itsensäylittämisen paikka, vaikka ne ei oo ne samat "Tahdon portaat", joista Tapparan entinen valmentaja Rauno Korpi on 80-luvulla tehnyt legendaariset treenauttamalla niissä joukkuettaan taistelutahdossa ja sitkeydessä. Noi oikeat Tahdon portaat on näkötornin kupeessa, vähän lyhyemmät, mutta sitäkin haastavammat kun niitä ylös-alas juoksee verenmaku suussa. Ainakin kertaalleen ylös asti nämä lempeämmät Pispalan portaat kannattaa kuitenkin ehdottomasti jaksaa kiivetä vaikka rapiat 300 porrasta ottaiskin henkeen, sen verran upeat on maisemat siellä ylhäällä yli Pyhäjärven!

Kun citylenkkeilee Pyynikillä ja ihailee noita komeita maisemia, on reippaan ulkoilun päälle ihan ok pikkasen hemmotella itteään. Kannattaa siis päättää lenkkinsä Pyynikin Näkötornille - Näkötornin munkit, oi maailma! Jos et ole testannu niitä etkä nähny Näkötornia ja sen huipulta koko kaupungin yli avautuvaa näkymää, et ole oikeasti ollu ees Tampereella. Pieni ja sympaattinen kahvila on avoinna joka päivä 9 - 20, joka päivä siellä on tungosta ja tilanahtauteen kannattaa varautua. Mutta terassi on avoinna talvellakin ja jos nyt ei ihan älytön pyry oo, suojaa jykevä kivitorni tuulelta aikas hyvin. Tornin huipulle pääsee hissillä kun maksaa euron kahvilan kassalle, se on ehdottoman hyvin sijoitettu euro, panoraamamaisemaa voisi tuijotella tunteja niin päivänvalon kuin illanhämäränkin aikaan. Graniittinen 26 metriä korkea torni on rakennettu Pyynikinharjun päälle vuonna 1929 kun aikaisempi puinen näkötorni vaurioitui 1918 veljessodassa. Torni on upea ilmestys jo pelkästään nähtävyytenä vaikkei kahvia, munkkia ja maisemia korkealta haluaisikaan. Kokonaiskorkeutta näköalapaikalle merenpinnasta laskien kertyy yli 150 metriä.

Oh, tuntuu kuin olisin pelkkää virtaa ja voimaa, aurinkoisella päivällä todella on ihmeellinen vaikutus. Pelkästään kaupungin katselu kirkkaalla säällä on ihanaa, iloisempaa kuin harmaina päivinä. Työmatkankin varrella hauskasti herää huomaamaan miten erilaisilta rakennukset näyttävät silloin kun auringonvalo osuu niihin, näyttää niistä uusia puolia. Saa ne hymyilemään.

Takkatuli lämmittää pakkasen kylmettämän kulkijan illalla ulkopuolelta, kevyt keittoruoka sisäpuolelta. Talvisen iltapäivän lenkkiruoka on siis ehdottomasti minestronekeitto, se hautuu hetkessä valmiiksi ulkoa tullessa. Sillä aikaa voi loikoa hyvällä omatunnolla tyynypinossa takan edessä ja lukea lempparikirjaa tai vanhaa klassikkoa. Nautiskella olostaan onnellisena siitä, että meni ulos, näki kivoja asioita ja tuli reippailtua vielä kiitettävästi. Ja katseltua kaupunkiaan hyvässä valossa, se tuntu mukavalta. Kunnon talvi tuo Tampereen lähemmäs minua.


MINESTRONEKEITTO
8 annosta:

400g naudanjauhelihaa (tai kinkkua)
½ pss kaurapastaa
1 punainen paprika
1 keltainen paprika
4 porkkanaa
1 iso sipuli
2 kynttä valkosipulia
1 pss pakasteherneitä
1 prk yrttimaustettua tomaattimurskaa
1 prk tomaattipyreetä
2,5 litraa vettä
1 lihaliemikuutio
luraus soijaa suolan tilalta
oreganoa
mustapippuria
chilijauhetta
paprikajauhetta

- Ota iso kattila, laita vesi kiehumaan ja murenna sinne lihaliemikuutio.
- Kuori ja pilko porkkanat, paloittele paprikat, lisää ne kaikki lämpiävään veteen ja anna kiehua kannen alla.
- Kuori ja pilko sillä aikaa sipuli, silppua valkosipulinkynnet ja paista ne pannulla jauhelihan kanssa. Mausta jauheliha reilulla mustapippurilla, chilillä ja paprikalla. Mausteita saa todellakin olla reippaasti, että liemeen saadaan makua, pientä tulisuuttakin, jos tykkää.
- Lisää kiehuvaan veteen herneet, pasta, tomaattimurska ja tomaattipyree. Mausta liemi reilulla oreganolla ja lurauksella soijaa.
- Hauduta keittoa n. 15 minuuttia kunnes porkkanat ovat kypsyneet. Lisää tarvittaessa nestettä, tarkista lopuksi maku ja lisää mausteita, mikäli olit liian varovainen

Mie alan pikku hiljaa päästä keittojen makuun. Lupasin itselleni edellisen vuoden vaihteessa, että opettelen kokkailemaan erilaisia keittoja iän ikuisten salaattien lisäksi. Kokeilin minestronea jo kerran aikaisemmin muutama viikko sitten, mutta silloin siitä tuli italianpataa nesteen kadotessa salamyhkäisesti taivaan tuuliin. Eipä siinä, hyvää se oli silti, mutta tällä kertaa osasin laittaa tarpeeksi nestettä, jotta koostis oli keittomaisen oikea. Minestrone kai oikeesti tehtäis käyttämällä jauhelihan tilalta noita kinkkusuikaleita, mutta mie en oikeen tykkää niistä, joten ihan autenttinen tää resepti ei siis oo. Mutta sitäkin maistuvampi se sitten on.

tiistai 25. tammikuuta 2011

Tutkimusmatkalla menneeseen tässä päivässä

Kun kerran vanhasta aloitin, jatkan myös vanhasta, vanhasta tässä päivässä, siitä mitä on jäljellä vielä. Ei erityisesti museojuttuja, mutta sellaista käsinkosketeltavaa vanhaa, sellaista jossa aistii entisen läsnäolon niin halutessaan. Tampereella ei tarvitse asua vanhassa talossa päästäkseen näkemään ja kokemaan sellaisen. Kiitettävän paljon vanhoja puutaloja on säilytetty ja kunnostettu vanhaa kunnioittaen niin, että niistä on saatu omanleimaisia käyntikohteita kaupunkilaisille. Rovaniemellä kaikki vanha katosi kertaheitolla 40-luvun puolessa välissä, siellä vanhaa ei sodan seurauksena ole jäljellä juurikaan säästettäväksi. Oulussa taas surullisen moni vanha talo on purettu, poltettu ja purettu, tuhottu peruuttamattomasti uuden ja modernin tieltä, ajateltu kovin lyhytnäköisesti minun mielestäni. Muistan niitä öitä 80-luvun loppupuolella, kun paloautojen äänet kertoivat taas jonkin Torinrannan autioitumaan jätetyistä taloista kadonneen kartalta. Tokihan kaikki uusikin muuttuu vanhaksi joskus, kahdensadan vuoden päästä tarvitaan tämän päivän rakennusperintöä, jotta sitä voidaan ihailla ja analysoida ja taiten korjaten kunnioittaa. Hymyilytti lukea lehdestä, että Oulun sairaala-alue on julistettu suojelukohteeksi, säilytettäväksi osaksi 70-luvun arkkitehtuuria ja kaupunkisuunnittelua jälkipolvien ihasteltavaksi. Tuolla alueella joskus asuneena se tuntuu vähän hassulta kohteelta, mutta toki virheistään on lupa oppia Oulun kaupungillakin. Kun tehtyä ei saa tekemättömäksi, on nyt aika suojella se, mikä seuraavaksi olisi purku-uhan alla.

Mutta Tampereella on vanhaa jäljellä ja siitä pidän Tampereessa. Yksi ehdottomia suosikkikohteitani on Tallipiha, jonka löysin muutama vuosi sitten aloitettuani työt "toisella puolella koskea" Finlaysonin tehdasalueen vieressä. Tallipiha on juuri sitä vanhaa parhaimmillaan tässä päivässä. Finlaysonin tehtaanpatruuna Wilhelm von Nottbeck rakennutti 1800-luvulla kauniin tallipihan hevosiaan ja niiden hoitajia varten, nykyisin tämä ympäri vuoden joka päivä auki oleva historiallinen paikka on romantiikannälkäisen kaupunkiseikkailijan paratiisi. Tulin valtavan iloiseksi käytyäni siellä ensimmäisen kerran, sen kerran jälkeen jalkani ovat usein johtaneet samaa kapeaa katua puisille porteille Näsinpuiston kupeeseen. Tallipiha jää vähän piiloon Finlaysonin alueen taakse, mutta etsivä löytää sen kyllä - eikä todellakaan kannata jättää etsimättä. Voiskohan kavioiden kapseen vielä kuulla, jos oikein tarkkaan kuuntelis? Tai nähdä hännystakkiset ratsumiehet, nahkahousuiset kengityssepät tai tallitytöt, itse tehtaanjohtajankin vaikka, jos sais jostain kyvyn katsoa ajan taakse...


Tallipihan ihan omanlaiseensa tunnelmaan kätkeytyy vanhanaikainen Suklaapuoti, vaaleasävytteinen maalaisromanttinen sisustuspuoti Villa Harmonie, pieni käsityömyymälä Hehku, koru- ja paperitaideliike Kulmapuoti, lahjatavarakauppa sekä kahvila, jonka rauhallisessa nurkassa saa hetken hengähtää kesken kiireisen arkisen iltapäivän tai jutustella kiireettä ystävän kanssa viikonloppuisin. Kesällä kahvila ja sen aurinkoinen, hiljainen, kaupungin hälinältä suojassa oleva terassi on ihana paikka nauttia päivästä ja vaikka pienestä drinkistä, talvella pieni kahvila on tunnelmallinen ja ehdottomasti kokemisen arvoinen vaikka terassi ei auki olekaan. Valikoimista löytyvät mm. Laitilan vanhanajan limpparit, jotka tarjovat pienen palan lapsuuden nostalgiaa ihan tavalliseen päivään. Kahvilan suolaiset ja makeat vanhanaikaiseen tyyliin sopivat leivonnaiset hurmaavat kokeneemmankin kulinaristin. Joten jos siis pidät pienestä herkuttelusta, älä jätä tätä paikkaa välistä. Kahvilalla on A-oikeudet.

Tallipihan Suklaapuoti Tallimestarin talossa kutsuu luokseen ihanine tuoksuineen. Jokaikinen kerta se vaan on niin hauskaa ostaa tiskiltä käsintehtyjä erikoissuklaita epämääräisinä paloina (3,90€/100g), valita niitä paperipussiin ja maistella sitten rauhassa Näsinpuistossa käveleskellessä. Myyjät ovat mukavia ja palvelualttiita, suurista suklaalevyistä voi taitattaa minkäkokoisia palasia tahansa oman silmämääränsä mukaan niin että saa mahdollisimman monia erilaisia makuja maisteltavakseen. Mun henkilökohtaisesta lempparista kilpailee kaks erilaista suklaata: Makea apteekkarinsalmiakki-valkosuklaa ja vähän kirpeämpi chili-maitosuklaa. Vaikka kuinka monta kertaa käyn hakemassa niitä, en kertakaikkiaan osaa päättää kumpi on parempaa. Pitäisköhän taas joku päivä piipahtaa kokeilemassa, ehkä sitten tietäis... Ehkä. Eikä oikeastaan haittaa, vaikkei tietäis sittenkään - saan jatkaa maistelua, ei kaikesta tarvi niin varmaa ja ehdotonta mielipidettä aina ollakaan.


Tallipihalla on myös useita tapahtumia eri vuodenaikoina, ne kannattaa ehdottomasti tsekata netistä, jos Tampereella liikuskelee. Joulutori on tietenkin ihan oma lukunsa, mutta syyskuun alussa hauska juttu oli Tallipihan vaihtotori - kirppis, jossa rahalla ei saanu mitään, mukanaan tuomansa tavarat sen sijaan sai vaihdettua toisiin. Omaperäistä, erilaista, kiinnostavaa ja hyödyllistä. Tonkimassa tavaralajeittain järjestetyillä ulko- ja sisäpöydillä oli kymmeniä ihmisiä, satojakin varmasti. Me oltiin liikkeellä tyttöporukalla tuon sunnuntain kunniaksi, naimisiin menevän ystävämme tehtävänä oli tuoda mukanaan yksi oma tavara menneisyydestään ja vaihtaa se Tallipihalla toiseen tavaraan, sellaiseen, joka olisi sitten yhteistä, jotain uutta (mutta vanhaa) yhteiseen kotiin. Symboolista, tuo oli mielestäni loistava tehtävä kauniilla ajatuksella. Ja niin ystäväni näköistä.

http://www.tallipiha.fi/

Koska jokaisesta mukavasta paikasta ja ihanasta reissusta on kiva saada jotain mukaan kotiinviemiseksi niin että muistot palautuvat mieleen aina aika ajoin, koetin jäljitellä kotona Tallipihalta sen kahvilan broileripiirakkaa. Ruoka kun on toinen sellainen asia, josta todella kovasti pidän, liittyvät monesti matkamuistoni siihen.

TALLIPIHAN BROILERIPIIRAKKA
8 annosta:

Pohja:
175 g voita
3 3/4 dl vehnäjauhoja
3/4 tl leivinjauhetta
2 ripausta suolaa
1½ dl juustoraastetta
3 rkl kylmää vettä

Täyte:
300 g broilerin filesuikaleita
1 iso sipuli
2 kynttä valkosipulia
tippa öljyä paistamiseen
10 aurinkokuivattua tomaattia
½ prk fetajuustokuutioita (oman maun mukaan)
½ punainen paprika
2 munaa
2 dl ruokakermaa
1 - 2 dl juustoraastetta
mustapippuria
oreganoa
chilijauhetta

- Mittaa kulhoon huoneenlämpöinen voi ja muut pohja-ainekset, vaivaa taikina käsin tasaiseksi palloksi puristelemalla ja painelemalla. Aika terapeuttista toimintaa tämä. Taputtele pohja sitten piirakkavuokaan tasaiseksi reunoja ylös asti. Pistele haarukalla sieltä täältä ja laita hetkeksi uuniin, 200'C. Muutama minuutti riittää.
- Kuori ja pilko sipuli ja valkosipuli, kuullota niitä hetki pannulla öljyssä, lisää sitten kyytiin broilerin filesuikaleet ja paista ne kypsäksi asti. Levitä paistos sitten uunista ottamasi piirakkapohjan päälle.
- Pilko paprika ja aurinkokuivatut tomaatit ja valuta fetakuutiot ja ripottele ne piirakalle broileripalojen kaveriksi.
- Sekoita munat, kerma ja juustoraaste yhteen, mausta seosta kevyesti mustapippurilla, oreganolla ja chilijauheella ja kaada komeus piirakalle muiden täytteiden päälle. Paista sitten 30 minuuttia 200'C:ssa.

Mikä tuoksu! Mikä maku! Päiväruoaksi salaatin kanssa, iltapalaksi sellaisenaan, lounaaksi töihin seuraavana päivänä - tätä syö ilokseen kyllä vaikka mikään ääretön piirakkafani mie en koskaan ole ollut. Tästä tulee kivasti mieleen Tallipihan kahvila ja kaikki ihanat iloiset hetket siellä.

maanantai 24. tammikuuta 2011

Tampere - Tammerfors

Tampere... Tampere... Maistelen mielessäni tämän kaupunkini nimeä.Tammerfors på svenska. Mikä on Tammer, mistä tämän kosken halkoman kaupungin nimi oikein tulee? Koskesta joo, mutta mistä koski on saanut nimensä? Oulun kaupungin nimen etymologian mie tiedän, Rovaniemenkin. Mutta Tampere. Mulla on hassu tarve lukea kaupunkini historiasta kun muutan sinne, samaan tapaan kun luen etukäteen matkakohteestani ja sen kulttuurista tarpeellisia tietoja saadakseni matkastani mahdollisimman paljon irti. Tutustua ja ymmärtää, yrittää ainakin, jotta silmät olisivat mahdollisimman auki tulevien kokemusten varalle. Kaikkea ei voi kuitenkaan kirjoista oppia, siksi pitää matkustaa ja avata aistinsa, itsensä. Tampereen nimelle ei vaan tunnu löytyvän selitystä. Kaikki lähteet mainitsevat syyksi kosken, mutta kukaan ei jatka kysymällä minkä tai kenen mukaan tuo koski on nimetty.

Tampereen historia on pitkä ja monivivahteinen, sitä kirjovat niin Viikinkien retket, teollistuminen ja työläisten nousu kuin aikansa suuret taiteilijatkin. Mielenkiintoisin kaikista lukemistani kirjoista oli lapsille suunnattu "Kerro tarina, Tammerkoski", jossa matka kaukaisista ajoista tähän päivään kuljettiin yhdessä aikalaisten kanssa, kussakin ajassa fiktiivisesti eläneiden lasten silmin. Tuosta kirjasta ja sen saduista opin Pyynikin ja Pispalan harjujen muovautumisen jääkaudella, Nässyn (Näsijärvi) ja Pyhiksen (Pyhäjärvi) välisen laskujoen eli juuri Tammerkosken synnyn maan kohoamisen seurauksena, Turtolan nimen perimän viikingeistä ja monta monituista pientä juttua mm. kristinuskon tulemisesta seudulle, tehdastyöläisten arkipäivistä eri kaupunginosissa, veljessodan kovista koettelemuksista eri kortteleissa sekä siitä, että Tampereella on aiemmin ollut mm. trollikoita (johdinbussit) ja eläintarha!

No, menneet on aina menneitä, niistä varmasti löytää jokainen tietoa oman mielenkiintonsa mukaan, mutta jotain menneestä on hyvä tietää, sen verran ainakin, miltä osin se heijastuu tämän päivän katukuvaan ja ihmisten elämään. Tampereella vanhan näkymisestä on pidetty kohtuudella huolta, pieniä paloja entisestä on jätetty nähtäville tuleviakin sukupolvia varten. Koskenrannassa seisovat Finlaysonin ja Tampellan tehdasalueet museoineen, Tallipiha, Pyynikin näkötorni ja Amurin työläiskortteli, Viikinsaari, pieni ranskalaiskortteli kaikkine putiikkeineen ja kahviloineen ja sitten nuo kunnostetut vanhat asuinalueet ihan keskustan tuntumassa - Juhannuskylä, Tammela, Amuri, Pyynikki ja Pispala nyt ainakin. Olen alusta saakka tykännyt kuljeksia niissä, lenkkeillä niiden sokkeloisilla kaduilla ja katsella taloja miettien millaisia ihmisiä taloissa asuu ja miltä niissä tuntuu elää, keitä niissä on asunut ennen ja miltä siellä silloin on näyttänyt, miltä tuoksunut ja millaisia ääniä pihapiirissä kuulunut. Pyynikin herraskaiset valtavat kivilinnat isoine puutarhoineen ovat täydellinen vastakohta Pispalan rinteeseen ahtaasti vieriviereen rakennetuille puisille taloille, omalla tavallaan henkeä salpaavia molemmat. Yhden perheen kivilinnaan olisi mahtunut 20 perhettä puutaloista, joissa samassa kymmenen neliön huoneessa saattoi asua neliöiden verran ihmisiä.


Sain oman onnenpotkuni syksyllä 2009, kun löysin pienen asuntoni juuri Juhannuskylästä Tuomiokirkon vierestä, vain kolmen korttelin päästä Stockalta ja pääsin astumaan sisälle tämän jännittävän asuinalueen hieman erilaiseen ilmapiiriin. Talo, jossa pesäni sijaitsee, on vuonna 1895 rakennettu entinen Puuvillatehtaan päällystötalo, sen pihapiirissä on aiemmin sijainneet niin vossikkatalli kuin leipomokin, sisävessat asuntoihin rakennettiin vasta 50-luvulla, osaan vieläkin myöhemmin. Veljessodan ja toisen maailmansodan jäljet näkyvät talovanhuksen seinissä, kranaatinsirpaleita ja palaneita hirsiä on tarkoituksellisesti jätetty näkyville muistuttamaan menneistä tapahtumista. Talvella pakkasen paukkuessa, tuulen vinkuessa vuosisataisen hirsitalon nurkissa ja lumihiutaleiden tanssiessa villiä tanssiaan ikkunan takana pimenevässä illassa, lämmittää vanha koristeellinen kakluuni ihanasti ja villasukkien peittämien jalkojen alla nariseva lautalattia antaa oman tunnelmansa vastaten askeliin aivan kuin tahtoisi sekin kertoa jotain sille, jolla on korvat kuunnella. Kutsun tuota taloa tarinataloksi, yksinäisten sydänten talo on liian alakuloinen nimi näin kauniille rakennukselle ja sen persoonallisille ja avoimille asukkaille. Sitä paitsi uskon, että nuo seinät kätkevät tarinoita, valtavasti tarinoita, jotka ansaitsisivat tulla kuulluiksi kun olisi vain joku, joka osaisi kuunnella. 

Parin viime talven valtava lumimassa ja kovat pakkaset tuntuvat hiljentävän kaupungin tuon talon ympäriltä, eristävän sen omaan pieneen maailmaansa irti tästä päivästä ja kaikesta siihen kuuluvasta. Työhuolet unohtuvat astuessa kapean porttikongin läpi maailmaan, jossa tavallisen arjen murheita ei tunnu olevan. Eikä niitä murheita ole tuossa pihapiirissä kesälläkään - iso suojainen ja puolihuolimattomasti hoidettu piha kaikkine puineen, pensaineen, kukkineen, penkkeineen, keinuineen ja grillauspaikkoineen varmistaa sen, että asukkailla on rauha vain olla. Rauha, mikäli ei häiriinny ohikulkevien pohjoisen junien äänistä aidan toisella puolella olevalta ratapihalta. Aivan keskellä kaupunkia pihassamme asuu siili, siellä vierailee kettu ja jäniksiä, kaikenlaisia lintuja ja muita pieniä pörröisiä otuksia. Koskaan aikaisemmin en ole kesäiltana kävellyt uimaan ja paistanut sen jälkeen muurinpohjalättyjä avotulella keskellä kaupunkia. Tuon uuden kokemuksen tajuaminen sai minut hymyilemään, saa vieläkin. Mökki, piilopirtti ja kaikkien mukavuuksien kaupunkiasunto yhdistettynä yhdeksi olemisen tyyssijaksi, kutistettuna 30 neliöön keskelle kaikkia palveluita silti niin kauaksi kaikesta. Minä pidän pienestä pesästäni ja luulen, että voin pitää myös Tampereesta.

sunnuntai 23. tammikuuta 2011

Turistin matka alkaa

Tänä tammikuisena viikonloppuna mie vihdoin olen valmis tähän, valmis toteuttamaan ajatuksen, jota olen pyöritellyt mielessäni enemmän ja vähemmän jo puolen vuoden ajan. Tai vuoden, kauemminkin kai, mutta puoli vuotta ihan vakavasti kuitenkin. Tänä viikonloppuna aloitan tarinani, joka oikeastaan alkoi jo vuonna 2004, silloin kun päätin uskaltaa hypätä, jättää Rovaniemen taakseni ja muuttaa etelään. Ei ihan etelään, mutta etelämmäksi kuitenkin, ei sinne missä ihmisiä on liikaa ja missä niillä on liian kiire, mutta sinne missä niitä kuitenkin on. Silloin kun päätin muuttaa Tampereelle.

Pidän matkustamisesta, siitä tunteesta, jonka uusien paikkojen konkreettinen kokeminen aiheuttaa. Niistä hetkistä, kun katselee uutena eteensä aukeavaa ympäristöä, tarkastelee sen yksityiskohtia ja noiden yksityiskohtien muodostamia osakokonaisuuksia, taloja, puistoja, katuja ja kauppoja, ihmisiä ja tapahtumia kaikissa niissä. Se tunne, kun on ulkopuolinen, mutta silti sisällä, kokee ja näkee yhtäaikaa, näkee kauemmas kun sellainen, jolle kaikki on entuudestaan niin tuttua, ettei tule oikeastaan edes katsoneeksi sitä. Se herättää ajatuksia.

Kun vuoden 2009 syksyllä matkustin viimeisiä kertoja bussilla keskustaan entiseltä asuinpaikaltani Lempäälän suunnalta, mietin omaa paikkaani Tampereella, omaa tamperelaisuuttani. Kutsuin edelleen kodikseni Oulua, kysyttäessä olin oululainen ja olen kai sitä edelleen. Oululainen isolla O:lla, uluko-oululainen, pohjoisen tyttö, joka nyt vaan sattuu asumaan Tampereella. Hymähtelin Tampereelle, sen punaisille tiilitaloille ja kaupungin kahtia jakavalle koskelle, hassulle murteelle, kahdelle jääkiekkojoukkueelle ja talojen sisään piilotetun kauppahallin mustamakkaralle. Tuona aamuna bussissa istuessani mietin omaa tamperelaisuuttani ja katselin ympärilläni avautuvaa kaupunkia, katselin sitä samoin kuin kuusi kokonaista vuotta olin jo katsellut. Vai olinko? Olinko mie koskaan kattonu Tamperetta kunnolla, tiesinkö mie mitä kaikkea Tampere oikeastaan on? Näsineula ja Takon tehdas, ketjukaupat ja Rosson ravintolat, Tappara, Ilves ja niitten fanit. Mutta mitä kaikkea Tampereella onkaan minulle tarjota, minulle ja kaikille muille, jotka haluaisivat nähdä. Niille, jotka olisivat valmiit kokemaan Tampereen, kotikaupunkinsa kuten turisti, kiinnostuneena, innostuneena, halukkaana nähdä ja tuntea.

Tervetuloa mukaani tutustumismatkalle Tampereelle, minun Tampereelleni, siihen kaupunkiin, joka pitää sisällään aikamoisen määrän kulttuuria ja kulinarismia, sisustusta ja lifestyleä, jos vaan vaivautuu pysähtymään hetkeksi ja katsomaan, avaa itsensä ja päästää Tampereen sisään.