lauantai 30. maaliskuuta 2019

Aamupäivän lähiseutuautoilu lasten ehdoilla

Aurinko paistaa kirkkaasti jo ennen kahdeksaa aamulla. Kevät! Kevät on täällä! Tällaisena aamuna tekee mieli ajella vähän, nähdä, miten kevät edistyy, kuunnella renkaiden alla rahisevaa hiekoitussoraa ja katsella ympärillä muuttuvaa maisemaa. Hämmästyä joka kevät aina uudestaan siitä, miten lumi on yhtäkkiä kadonnut metsien reunoista, rinteiltä ja pelloilta, ennen kaikkea juuri pelloilta, sillä siitä tietää, että kevät todellakin on tullut. Peltoja on Tampereelta lähdettäessä joka suunnassa, mutta yksi suunta oli erityisesti tyttöjemme mieleen. Puolen tunnin matkan päässä kotoamme on Sastamala, vanha Vammala. Siellä asuu Herra Hakkarainen.



Sastamalan pieni keskusta on idyllinen, kaunis keltainen kaupungintalo valtava sen kokoon nähden. Ajan pääkatua navigaattorin opastamana hitaasti ja viipyillen, kun kiireisempiä ei perässämme ole. Olemme perillä. Muistan omasta lapsuudestani Mauri Kunnaksen koiramaiset piirroshahmot, Suuren Urheilukirjan ja muutamia muita huumorilla höystettyjä tarinoita. On hauskaa, että niiden taika on säilynyt seuraavallekin sukupolvelle. Herra Hakkarainen on Runotytölle tuttu paitsi kirjoista, myös jokapäiväisistä ksylitolipastilleista ja hammastahnasta. Ja Herra Hakkaraisen talo, se on unelmien täyttymys prinsessa-, koti- ja kauppaleikkejä sekä piirstämistä rakastavalle pikkutytölle! Ritarihuone linnanneidon asuineen ja liukumäkineen, Herra Hakkaraisen asunto sekä alakerran hämärä kauppala, jonka vanhanaikaisuus on äidinkin mieleen. Kaksi tuntia oli hujaus vain, kun ilman ruuhkaa saimme rauhassa leikkiä ystäväni tyttärien kanssa. Tiitiäinenkin viihtyi, pötkötteli tyytyväisenä lattialla omalla viltillään tai katseli uteliaana ympärilleen äidin sylissä. Ja katseltavaa riitti, niin paljon ihania ja taiten tehtyjä yksityiskohtia Hakkaraisen talossa on.

 


 





Ja kun Hakkaraisen naapurina on suomalaisen kirjan museo Pukstaavi, kävivät aamupäivän tunnit liian vähäisiksi. Söimme lounaan, nautimme keväisen tunnin Hakkaraisen ja Pukstaavin leikkipuistoissa ja haimme Pukstaavin kahvilasta äidille kahvin kotimatkaa varten Tiitiäisen jo onnellisesti nukkuessa. Loppu sai jäädä seuraavaan kertaan.







Sadut, niissä vain on sitä jotain. Iltalukemisena, päivän lepohetkien rauhoittumisena, piirrettyinä, omina mielikuvitusleikkeinä ja sitten tällaisina paikkoina, joissa se kaikki on tehty näkyväksi todella kauniilla tavalla. Takaisin kotiin ajellessa molemmat tytöt nukkuivat auton takapenkillä. Kevätaurinko paistoi ja sai lähes lumettomat pellot näyttämään melkein kesäisiltä. Tienpiennar pöllysi keväthommiaan aloittelevan traktorin renkaiden alla. Sastamalaan me ajamme uudestaankin, siitä olen varma. Otamme serkut mukaan ja tulemme koko päiväksi, myöhemmin keväällä, kun polkuautot on otettu tallista. Ja mielellään arkena, sillä ruuhkattomuus on toinen iso asia, jota rakastan. Laulan mukana autoradion kappaleissa ja hymyilen. Ei tällaisen retken jälkeen mitään muuta voisikaan.





torstai 14. maaliskuuta 2019

Todellinen lähiruokayllätys ihan kivenheiton päässä

Tehtaissa, vanhoissa ja uusissa, on aina ollut mielestäni jotain kiehtovaa. Jotain suurta ja voimallista, jotain, jolle yksi pieni ihminen ei mahda mitään. Niissä on valjastettu käyttöön sellaisia voimia, jotka ovat yhtä aikaa hyviä ja arvaamattomia. Ne ovat kiinnostavia vaikkei niitä melkein ole uskaltanut edes katsella. Olen kasvanut tehtaiden lähellä. Hurisevan, surisevan lämpövoimalan, sataman tuulta uhmaavien korkeiden viljasiilojen, tervalta ja mentholilta tuoksuneen karkkitehtaan, kirkkaiden valojen ja paksun sauhun ympäröimän sellutehtaan ja pahalta haisevan lannoitetehtaan. Niiden paksut piiput, korkeat aidat, omituiset äänet, hajut ja eri vuosikymmeniltä kerrostuneet rakennelmat ovat tuttuja jo lapsuudesta, vaikka keskikaupungin tyttö olenkin. Ehkä juuri tehtaiden takia rakastuin Tampereeseenkin aikanaan, tiedä sitä. Mutta se jäi mieleen, että Rovaniemellä ei massiivisia laitoksia ollut oikeastaan ollenkaan.



 
Nykyisen kotini lähellä on monia tehtaita, osa käytössä, osa käytöstä jo poistettuja. On kutomoa, rengastehdasta, paperitehdasta ja lattiatehdasta ja niiden varastoja varastojen perään. Ja sitten on viljasiiloja. Korkeita, valkosia ja harmaita, harmaana päivänä hyvinkin harmaita, jotenkin rähjäisiäkin. Nuo siilot näkyvät kotiin tullessa jo kilometrien päästä, ne nousevat esiin majesteetillisina muuten niin matalasta maisemasta ja toivottavat tervetulleiksi kotiin. Rekkoja noiden siilojen ympärillä pörrää aina ja paljon, mutta koskaan en ole miettinyt mitä siiloissa oikeastaan tehdään, en ennen kuin Runotyttö alkoi kyselemään siitä muutama päivä sitten.

Meillä keitetään joka aamu puuro, suurimman osan aamuista puuro on kaurapuuroa, lemppariani. Elovena-kaurapuuroa. Jostain syystä olen hitsautunut tuohon merkkiin kiinni. Ja niin paljon kuin lähiruoasta tänä päivänä puhutaankin, en ikimaailmassa olisi uskonut, kuinka läheltä tuo puuro meille lopulta tulee. Isot valkoiset siilot viereisellä kadulla ovat täynnä kauraa. Elovena-kauraa. Tuossa, ilmeisesti heti sotien jälkeen (kun Viipurin myllyt jäivät uuden rajan taakse) rakennetussa tehtaassa, on tehty 1990-luvulta saakka koko Suomen kaikki Elovena-kaurahiutaleet, lukemani mukaan noin 70% kaikista maassamme myytävistä kaurahiutaleista. Meidän naapurissa! Miksei kukaan ole kertonut minulle siitä aikaisemmin!


Iltaisin tehtaan lähellä tuoksuu kaurapuuro. Naurahdan, kun luen vanhan uutisen Nokian myllyn alasajouhasta. Kaura ei kymmenen vuotta sitten ollut muodikasta, ei ollenkaan muodikasta. Silloin ei varmasti osattu kuvitella, millainen kaurabuumi gluteiinikammossa vielä räjähtääkään käsiin. Taas kerran päivittelen Herra K:lle sitä, miten vähän ylpeä Nokian kaupunki helmistään onkaan. Monumentaaliset siilot keskellä kaupunkia ovat kuin huoneessa pönöttävä elefantti, jonka olemassa oloa paikalla olijat yrittävät olla huomaamatta tai ainakin siitä visusti puhumatta. Miten vaikeaa tuosta tehtaasta onkaan löytää tietoa - siitä mitä siellä tehdään, kuinka paljon siellä tehdään ja kuinka kauan se on ollut olemassa! Voi kunpa sinne pääsisi vierailulle! Kurkistamaan, miten kaurahiutaleita tehdään vaikka vain ikkunan takaa ja seinätaulujen selittämänä, ostamaan pienen pussillisen "uunituoreita" hiutaleita tehtaanmyymälästä. Miksi? Ihan vaan siksi. Kumisaapasmuseo, vesilaitoksen kahva, Tapio Rautavaaran lapsuuden koti, panimo ja kaurahiutaleet. Hei Nokian päättäjät, c´moon! Elovena-tytön valokuvajainen koristaa siilon kylkeä iltaisin, se ilmestyi siihen hetki sitten yllättäen. Ja onneksi ilmestyi, sillä tehtaat, rähjäisetkin, voivat oikeasti olla kiinnostavia. Ja kauniita, omalla tavallaan. Niiden tarina kannattaa ehdottomasti kertoa ja niistä olla ylpeä.

Illalla nukkumaan mennessäni hymyilen. Yksi ympyräni sulkeutuu jälleen. Toppilan salmen viljasiilot, joiden liepeillä kesken koulupäivien seikkailtiin, olivat Raision myös. Toppilan myllyssä tehtiin ruis- ja vehnäjauhoja.

maanantai 11. maaliskuuta 2019

Ripaus gloriaa tavalliseen maanantaihin

On ihan tavallinen maanantai. Perusmaanantain perusaamupäivä. Säätila keikkuu aurinkoisen pakkaspäivän ja harmaan lumisadepäivän puolivälissä, ei oikein tiedä kumpaa olisi, joten yrittää olla molempia. Yhtä aikaa. On maaliskuu, enää ei pitäisi sataa lunta! Tunnistan säätilasta itseni, sen puolivälissä keikkumisen kun ei tiedä mitä olisi, mitä tänään tekisi. Tiitiäinen on levoton. Mikään erityinen ei ole vialla, mutta silti hänen ei ole ihan hyväkään olla. Runotyttö laulaa, haaveilee uusista kavereista, lapsista, joita voisi tavata jossain. Mietin hetken mitä itse kaipaisin juuri tällaiseen kummalliseen kiikun-kaakun päivään ja ehdotan Runotytölle pientä retkeä leikkipuistoon ja kahvilaan. Ihan uuteen leikkipuistoon, sellaiseen, jossa emme ole vielä aiemmin käyneet ja sitten kahvilaan, jossa äiti aikoinaan kävi paljonkin. Runotyttö on heti mukana.


Niinpä skippaamme keskustan ja suuntaamme kulkumme Tammelaan Emil Aaltosen leikkipuistoon, jossa ennen lounasaikaa totta tosiaan on muitakin lapsia, kavereita, joista Runotyttö kotona aamulla lauleskeli. Kolme tyttöä ja kaksi poikaa sekä kaksoset. Tiitäinen ei nuku edelleenkään, mutta ei kitise. Hän katselee uutta ympäristöä ja kuuntelee sen erilaisia ääniä hiljaa kopassaan suuret mustikkasilmät apposen auki. Minä katselen ympärillä kohoavia komeita punatiilitaloja ja fiilistelen alueen historiaa. Auringonpaiste näyttää pääsevän voitolle.

Tunnin kiipeilemisen, hyppimisen, keittämisen, keikkumisen, laskemisen, karusellissa pyörimisen ja luistelukentän ihailemisen jälkeen olemme valmiit lounaskahveille. Runotyttö toivoo saavansa suuren rapean keksin, minä korkeaan lasiin tehdyn kuuman kahvin. Molempien toiveet toteutuvat, paitsi että Kahvila Ansarin kakkutiskin nähdessään Runotyttö vaihtaa keksitoiveensa jättimäiseen valko-vaaleanpunaiseen vadelmamuffiniin. Tiitiäinen nukkuu hetken, mutta huutelee kohta hälyttimeensä äitiä hakemaan hänet mukaan salaiseen herkkuhetkeen.






Lapinniemen pienessä, tunnelmallisessa kahvilassa on muutamia asiakkaita meidän lisäksemme. Pelkään, että särjemme sen taikapiirin, rauhan, joka siellä vallitsee. Ihmiset nostavat päänsä meidät nähdessään, äiti ja aikuinen tytär, pariskunta, kaksi hiljaa puhuvaa naista ja kaksi omissa pöydissään istuvaa naista, jotka naputtelevat puhelimiaan. Saamme synninpäästön, Runotytön kysymyksille ja huomioille hymyillään ja Tiitiäisen keväisenvihreää villapukua ihaillaan estoitta. Ja kahvilan pienessä vessassa on lastenhoitotaso. Olemme tervetulleita. Meillä on mukavaa, rauhallista meilläkin. Katselen vanhan kasvihuoneen kattoikkunoista ulkona alkanutta lumisadetta, hitaasti maahan laskeutuvia isoja hiutaleita ja viipyilen historian siipien havinassa hetken. Mietin tehtaan rouvan kasvihuonetta ja tuota rouvaa. 1900-luvun alkua, aikaa jolloin hän eli ja kaupunkia silloin. Hymyilen ajankululle, hymyilen tyttärilleni ja sille minälle, joka ennen heitä olin. Jos kahvilassakin on jäljellä ripaus siitä vanhasta tunnelmasta, ehkä minussakin on ripaus tyttöä tallessa.