maanantai 29. lokakuuta 2012

Kolmen luukun joulukalenterini

Olen jouluihminen, yltiöpäinen joulusta nauttija, joka imee itseensä määrättömästi syitä ja mahdollisuuksia luoda ympärilleen ennenaikaista joulun lämpöä vain ihastellakseen sitä itsekseen. Lapsuuden joulunodotuksesta on mukanani aikuisuuteen siirtynyt kolme virstanpylvästä, ja niistä kolmesta en aio päästää irti, vaikka kuinka vanhenisin ja tulisin vuosien vieriessä kiukkuiseksi ja kireäksi. Niitä kolmea pylvästä seuraan vuodesta toiseen, odotan niitä samaan tapaan kuin lapset suklaakalentereidensa luukkujen avaamista joulukuisina aamuina. Ne kolme ovat minun joulukalenterini, kolmeluukkuinen matkani kohti sitä oikeaa joulua ja sen kiireetöntä lämpöistä tunnelmaa.


Ensimmäinen noista kolmesta kalenteriluukustani on ensilumi. Valkoinen, loppusyksyn lohduttomuuteen valoa tuova peitto, joka kietoo mustan maan alleen ja tekee keltaisesta oranssin ja ruskean kautta mustaksi muuttuneen maiseman raikkaaksi jälleen. Aikuisena riemu ensilumesta on enemmän sisäistä kuin ulkoista, mutta ensimmäistä lumipeitettä katsellessani hymyilen ja muistan molemmat koirani. Toisen, joka jaksoi vuosi toisensa jälkeen ihmetellä paikallaan seisten tuota kummallista märkää ja kylmää ainetta, johon ei tuntunut mukavalta laittaa mustia pehmeitä tassuja. Ja toisen, joka riehaantui täysin ensimmäisen ohuen lumen nähdessään, ja olisi valtavalla suullaan kolannut kokonaisen parkkialueen puhtaaksi jos siihen vain olisi annettu lupa. Noista kahdesta minä olen se, joka unohtaa ikänsä ja arvokkuutensa siinä sekunnissa, kun verhonraosta vilkaistaessani näen mitä ulkona on yön aikana tapahtunut. Bussipysäkille kahlaaminen ja nilkkoihin saakka ulottuvan lumen huoleton potkiskelu on elämys, sitä hetkeä odottaa koko vuoden.


Toinen luukku kalenterissani on jouluvalojen sytyttäminen, Tampereella siis lokakuun loppu ja Valoviikkojen alku. Tänä vuonna nuo kaksi luukkua menivät oikein päin - ensin lumi, sitten valot. Näin etelässä harvoin saa nauttia valoa tuovasta lumesta kovinkaan aikaisin, joten valoviikkojen avaus on tuonut tuon kaivatun valkeuden mustana kiiltävään katukuvaan. Valoviikot aloittavat jouluvalokauden Tampereella kuukautta aikaisemmin kuin muissa kaupungeissa,  Valoviikot antavat ihan tavallisillekin ihmisille luvan aloittaa ulkovalojen ripustaminen omalle pihalleen aikaisemmin kuin niitä muuten tulisi ajateltuakaan. Perinteisten kadun ylittävien valoköynnösten lisäksi on Tampere viimevuosina panostanut uudenlaisiin valaistusteoksiin. Kävimme Herra K:n kanssa sunnuntai-iltana ihastelemassa Näsinneulasta tehtyä Vesitorni -valotaideteosta ja sen juurella valaistua Sara Hildenin patsaspuistoa. Rauhassa ja kiireettä käsi kädessä nautittuna valonheittimin korostetut puu-, pensas- ja patsasteokset olivat räikeistä väreistään huolimatta upeita ja moniulotteisia. Valon Taikaa -tapahtuman kaltaisia katselu- ja kävelykohteita tarvitaan piristämään pimeneviä iltoja.

Kolmas hartaasti odotettu luukkuni kohti joulua mentäessä on jouluisten näyteikkunoiden ilmestyminen kaupunkien liikkeisiin. Stockmann ja Sokos ovat ehdottomasti suurimmat odotukseni kohteet, niiden spektaakkelimaiset ikkunat valmistuvat joulukadun avajaisiin marraskuun 18. päivä tänä vuonna. Hyvin suunnitelluissa ja toteutetuissa jouluisissa ikkunoissa on jotain todella lumoavaa, niitä pysähtyy tuijottamaan, niihin uppoaa mukaan. Ne ovat kurkistusluukku satumaailmaan, ovi omaan henkilökohtaiseen joulunarniaani, johon voin halutessani kadota pitkiksikin ajoiksi ilman, että oikea maailma huomaa minun olevan poissa ollenkaan. Muistan lapsuudestani monta erilaista jouluikkunaa ja muistan niitä aikuisuudestani myös. Pääkatujen varsilla sijaitsevien kauppojen omistajat toivottavasti ymmärtävät, miten suuri muistoarvo kauniilla jouluikkunoilla on. Vaikka kauppa kuolisi, muisto sen jouluikkunoista säilyy aikuiseksi kasvavan lapsen mielessä ja puheissa vuosienkin jälkeen vielä. Kaunista ikkunaa ei unohda koskaan.


Kurkistin perjantaina tämän vuotisen kalenterini kolmosluukkuunkin jo, ihan pikkuisen vain: Keskustorin laidalla sijaitseva ranskalaishenkisiä vaatteita ja sisustustarvikkeita myyvä Sia on somistanut ikkunansa ihanan jouluisella tavalla. Sellaisella ihanan kiiltävällä ja runsaalla ranskalaisella jouluisella. Sain pari vuotta sitten nähdä oikean ranskalaisen pikkukaupungin joulunalusajan Chamonixin laaksossa Mont Blanc -vuoren juurella korkeiden kinosten ympäröimänä. Lämmin kiitos ystävälleni siitä jouluisesta reissusta, se säilyy muistoissani ikuisesti yhden ikkunan lailla myös.

Nyt kun aloin asiaa oikein miettimään, on noita luukkuja kalenterissani oikeastaan sittenkin neljä: Tampereen Joulutorin avajaiset ovat se viimeisin askel kohti omia jouluvalmisteluitani. Joulutorilta ostan joulupöytään säilötyt valkosipulit, majooneesit ja paahdetut mantelit, ne, jotka tuoksuvat huumaavalta jo kauas pimeissä pakkasilloissa joululaulujen soidessa torin pienten puotien välisillä kapeilla kauppakujilla. Joulutorilla viivyttelen, hidastelen, yritän viipyä mahdollisimman pitkään. Joulutorissa parasta ovatkin sen tuoksut, äänet ja tunnelma. Niin lähellä joulua ei valoja oikeastaan enää tarvita, suloinen hämäryys tuo jouluntunnelman lähelle, käsinkosketeltavaksi ihan.

Tai sittenkin viisi luukkua, koska ensimmäisten kynttilöiden sytyttäminenkin syksyn pimeiden tullessa on tietynlainen matkan aloitus sekin, ensimmäinen luukku oikeastaan. Eikun kuusi, koska yksi luukku on glögikauden aloituskin ja yksi myös ensimmäisten jouluomenoiden ostaminen kotiin. Ja vielä yksi luukku on ehdottomasti joulukukka-asetelmien tekeminen, piparien leipominenkin omansa...

Onhan noita luukkuja vielä jäljellä, nämä kolme ensimmäistä olivat siis oikeastaan vasta alkusoittoa.

maanantai 22. lokakuuta 2012

Tähtitaivaan alla


Sunnuntai-ilta on märkä ja musta. Pimeä, aivan niin kuin sen pitää ollakin. Mitä pimeämpi, sen parempi. Tamperelainen tähtitorni on yleisölle avoinna sunnuntai-iltaisin seitsemästä yhdeksään vain lokakuun alusta huhtikuun loppuun, muina aikoina kaupunkiympäristössä on liian valoisaa tähtien katseluun. Mahanpohjaani kutittaa lapsellisesti - niin kauan kuin muistan, olen halunnut käydä tähtitornissa ja nähdä miljoonien loistavien pisteiden kirjoman äärettömyyden lähempää. Alhaalla maassa tähtitaivasta tuijottaessani tunnen itseni minimaallisen pieneksi, niin pieneksi, että lakkaan melkein olemasta. Mietin mahtaako kaukoputki muuttaa sitä asetelmaa miksikään.


Päättäessäni lähteä seikkailemaan yksin sysimustana sunnuntai-iltana oudoille kulmille, yritän löytää karttaa tai osoitetta päästäkseni eksymättä Kaupin vesitornin yhteydessä sijaitsevalle Tampereen Ursan tähtiharrastajien tornille. Se on vaikeaa, googlemapsin tulkitseminen ilmakuvien perusteella on lähtökiireessä vaivalloista. Onneksi Herra K tulee hätiin, Herra K tuntee Kaupin alueen kuin omat taskunsa, hän osaa neuvoa minulle reitin ihmisten kielellä: Kun tulet jäähallilta päin Teiskontielle, käännyt valoristeyksen jälkeen oikealle ikään kuin menisit Kalevan ABC-asemalle. Et kuitenkaan aja parkkiin vaan jatkat matkaasi tienmyötäisesti suoraan Kekkosentien ylittävän sillan toiselle puolelle, ja käännyt sitten ensimmäistä autoille soveliasta tietä oikeaan. Tuo tie kiertää Petsamon puutaloalueen, sitä pitkin pääset risteykseen, josta on opasteet oikealle mäkeä ylöspäin perille saakka. 

Totta, niin pääsin. Kiitos Herra K, pimeässä suunnistaminen ei olisi onnistunut ilman ohjeitasi!  Varovaisesti kaarran autolla jättimäisen rakennuksen pimeään pihaan ja pysäköin lipan alle. Rakennusta on vaikea hahmottaa pimeässä. Otan muutaman juoksuaskeleen sitä ovea kohti, josta näen valon - netistä löytämissäni ohjeissa kerrottiin, että sisään pääsee puoli yhdeksään saakka ja kello on minuuttia vaille. Harpon portaat ylös tähtiharrastajien tiloihin, hymyilen onnellisena, kun ystävällinen opas päästää minut vielä sisään ja neuvoo tien katolle kuvun alle. ”Tänään on valitettavasti niin pilvistä, ettei kaukoputkella näe mitään”, opas pahoittelee. Hetkellinen pettymykseni katoaa kuitenkin nopeasti, kun opas alkaa esitellä tornin laitteistoa ja kertoa tähtien katsomisesta: Mitä katsotaan, miten katsotaan, miksi katsotaan. Kuinka kaukoputken kanssa suunnistetaan taivaalla ja mitä minkäkinlaisella laitteella voidaan nähdä. Kaikkein mielenkiintoisinta oli se, mitä kaikkea taivaalla voi nähdä paljaalla silmällä tai ihan tavallisilla eräkiikareilla. Tähtien kanssa ei siis tarvitse heti alkaa himoharrastajaksi, alkuun pääsee ihan vaan taivasta katselemalla. 


Jutustelemme oppaan kanssa pitkän tovin pääkaukoputken ääressä, ihmettelen observatorion muotoa ja väritystä ääneen, ja koska olen paikalla yksin, saan huoletta kysyä oppaalta kaikki hassuimmatkin mieltäni koskaan askarruttaneet tähtitaivasaiheiset kysymykset. En olisi osannut itsekseni ajatella, että tähtitornit on pyöreitä siksi, että kupuosasta on saadaan tehtyä mahdollisimman helposti kääntyvä, ja että katossa oleva luukku aukeaa yli taivaan lakipisteen niin, että kaukoputkella voidaan katsoa taivasta zeniitissä? Opin aikamoisen määrän harrastustermejä samalla, vanhastaan tiesin vain perusasiat planeettojen, tähtien ja kuiden eroista, aurinkokunnista ja kokonaisista galaxeista ja tähtien eri elinkaaren vaiheista. Tornissa seisoskellessa ymmärsin, miksi ohjeissa kehotettiin pukeutumaan erityisen lämpimästi, pilkkihaalari ei todelliselle harrastajalle varmasti ole vieras vaate ollenkaan. Nythän lämpötila ei ollut vielä edes kunnollla pakkasen puolella edes.

Alhaalla auditoriossa jatkoimme tähtikuvioiden katsomista tietokoneavusteisesti screeniltä, oppaat neuvoivat kuinka kotiportailla istuessani löydän taivaalta vanhastaan tuntemieni Pohjantähden, Otavan, Kassiopeian ja Orionin lisäksi Kesäkolmion kirkkaat tähdet Vegan, Denebin ja Altairin sekä sitten Lyyran ja Joutsenen tähtikuviot, Antromedan galaxin ja Linnunradan, joka kiikareilla katseltuna on kuulemma todella kaunis. Olisin viihtynyt tornilla vaikka kuinka kauan, niin mielenkiintoista oli saada kuulla tähtitaivaan ihmeistä alan harrastajilta. Pilvisen kelin takia yleisöillassa ei ollut ruuhkaa, kirkkaalla ilmalla parituntisen aikana katsojia käy viitisenkymmentä. Vaikka kaikki mahdolliset kysymykseni koetin kysyä, yksi jäi esittämättä: Kuka on tehnyt tähtitornin porraskäytävän upeat seinämaalaukset?

Huolimatta taivaan harmaudesta, tähtitornilla käynti oli ehdottomasti neljän ja puolen euron arvoinen kokemus! Pitänee käydä paikalla joskus valoisaan aikaan myös, massiivisen "uuden" vesitornin vieressä sijainnut ilmeisesti punatiilinen vanha vesitorni vaikutti mielenkiintoiselta, pimeydessä siitä ei vaan saanut oikeastaan minkäänlaista kuvaa. Hymyilin eiliselle illalleni tänä aamuna töihin ajaessani, kun Venus vilkutti minulle aamutaivaanrannasta. Kirkkaita pakkasöitä taitaa olla luvassa tällä viikolla, joten pitänee kaivaa tähtikartastot esiin portailta bongailua varten.


     

maanantai 15. lokakuuta 2012

Noutokebabia naiselliseen tapaan


Kauppahalli, perinteiden lämmin ilmapiiri yhdistettynä tämän päivän tarjontaan. Ihana paikka. Ihana, ihana, ihana – ja nyt vielä entistäkin ihan vähän ihanampi. Perjantaini päättyneellä viikolla oli täydellinen. Se oli täydellinen siksi, että yksi suuri unelmani liikahti taas yhden ison harppauksen kohti toteutumistaan ja täydellinen siksi, että löysin paitsi täydellisen punaviinin illaksi kotiin Herra K:n kanssa sohvalla nautittavaksi, löysin myös täydellisen noutopaikan viikon viimeisen työpäivän lounaalleni: Olin menossa hakemaan Sokokselta perushyvän salaatin perushyvän perjantain kunniaksi, kun sateiseen sään takia päätin oikaista kauppahallin läpi. Se oli loistava päätös, sillä keskikäytävää kävellessäni silmiini osui toisella sivukäytävällä sijaitseva mustanpuhuva, tyylikäs pieni puoti: Armas-perheen Pikaruokala. En voinut ohittaa sitä, se kutsui luokse.


Olen tutustunut Armas-perheen lähiruoka-ajatuksiin aikaisemmin television (Heikin Lähiruokaa, Liv) ja Tuomiokirkonkadulla sijaitsevan Maitokaupan kautta, ja pitänyt heidän tavastaan tuottaa nykyaikaista ruokaa perinteisillä hyviksi havaituilla menetelmillä. Maitokaupasta tarttui kesällä mukaan tuoretarvikkeita ruoan tekemiseen kotona, mutta vasta kauppahallin Pikaruokala antoi minulle ensimmäistä kertaa mahdollisuuden maistaa Armaksen tuotteita valmiiksi tehdyssä muodossa. Muutaman minuutin asiointi pienessä Pikaruokalassa sai auringon paistamaan harmaassa päivässä ja nosti perjantaini peruspäivästä seuraavalle tasolle ennen suurien uutisten saapumista. Valitsin Pikaruokalan lounaslistalta ensimmäisenä mieleeni tulleen vaihtoehdon, päivän kebabin, kyyttönaudan lihasta tehdyn sellaisen. Perinteinen mielikuvani suomalaisesta pikaruokakebabista keltaisessa syroksirasiassa valkoiseen muovipussiin sullottuna sipulille ja jalapenoliemelle haisevana rasvakasana tarvitsi tuuletusta, ja Armas-perheen ansiosta tuo mielikuva muuttuikin ikuisiksi ajoiksi. 


Armas Pikaruokalan kyyttökebab oli tyylikäs ja raikas kokonaisuus, jonka ystävällinen ja ihanan iloinen musta-valkoiseen kokin asuun pukeutunut neiti pakkasi mustaan rasiaan ja valkoiseen kauniiseen paperikassiin kuljettamista varten. Minua hymyilytti, noutolounaan ulkonäkö sopi täydellisesti ulkoiseen habitukseeni, mustaan puolipitkään takkiin ja mustiin hansikkaisiin. Heiluttelin paperikassia kävellessäni kauppahallilta takaisin alarantaan päin, kassista lehahtava tomaattinen tuoksu lupaili hyvää lounasta. Ei todellakaan perinteinen kebab, Armaksen lähikebab on urbaani ja naisellisesti tyylikäs tapa hakea noutoruokaa. Suosittelen sitä lämpimästi muinakin päivinä kuin vain perjantaina, Pikaruokalassa kauppahallissa lounaan voi syödä myös paikan päällä. Jos työpäiväsi sijaisevat väärällä puolella koskea, saa lounasruokaa myös Maitokaupasta Stockaa melkein vastapäätä. Ja Armas-perheen leipomossa Kangasalla on perjantaisin muuten tehtaanmyymälä avoinna klo 14 - 18.

Koska en ehtinyt leipomoon perjantai-iltapäivänä, päätin leipoa itse. Vääksyn Myllyn vehnäjauhoista, Armas-perheen maidosta, maatiaiskananmunista ja oman puun omenoista, niistä on mehevimmät piirakat tehty:


OMENAPIIRAKKA
1 uunipellillinen:

4 munaa
4½ dl sokeria
5½ vehnäjauhoja
3 tl leivinjauhetta
3 tl vaniljasokeria
225g voita
2 dl maitoa
4 omenaa
ripaus kanelia

- Vaahdota munat ja sokeri, sulata voi ja sekoita keskenään jauhot, leivinjauhe ja vaniljasokeri. Yhdistä vaahto, jauhot, maito ja sula voi yhdeksi taikinaksi ja kaada taikina uunipellille leivinpaperin päälle.
- Kuori ja viipaloi omenat, ja asettele viipaleet piirakkataikinan pinnalle. Ripottele päälle kanelia.
- Paista 200’C noin 30 minuuttia niin, että piirakan pinta on kauniin kultainen.



perjantai 5. lokakuuta 2012

Maalaisromantiikkaa sateisiin päiviin

Sataa, sataa ropisee... Syksy on sateisia harmaita aamuja ja sateisia pimeitä iltoja, pieniä mukavia asioita siinä välissä keltaisten lehtien putoillessa pisaroiden mukana alas puista. Arkipäiväni ovat siirtyneet Tampellasta Alarantaan Laukontorille, toiselta historialliselta alueelta toiselle. Historia ei ole yllättävää, sillä Tampere on täynnä historiaa katsoi siellä melkein mihin suuntaan tahansa. 


Sateisen perjantain lounastunnilla kävelin poikki hiljaisen Kehräsaaren ja läpi aution Laukontorin Laukonkulman tiililinnan luokse. Tehtaiden työntekijöiden asuinrakennukseksi vuonna 1904 valmistunut punatiilinen talo pyöreine kulmatorneineen jatkaa kauniilla tavalla Kehräsaaren punatiilisyyttä Laukontorin toiselle puolelle. Talo on seissyt torin kulmalla jo toista sataa vuotta, millaisiahan ihmisiä siinä lienee vuosien saatossa asunut ja mitä kaikkea historiansa aikana nähnyt? Pari vuotta sitten Laukonkulma sai alakertaansa pienen Sanna's Salad Bar -nimisen salaattikahvilan. Työkavereideni suosituksesta päätin kokeilla kahvilan lounastarjonnan, joten harmautta ja tihkusadetta uhmaten kipaisin salaattikahvilan mukavaan tunnelmaan koukattuani ensin sisustuskaupan ja antikvariaatin kautta.


Nyt kun kesä on juuri jäänyt taakse, tuntuu mukavalta että Laukontorilta löytyy käyntikohteita "ei-sesonkiaikanakin". Sisustusliike Kantriinan ja Antikvariaatti Aabisin lisäksi Sanna's ehdottomasti on sellainen. Kahvila on täynnä kauniita ja hauskoja yksityiskohtia, sieltä löytyy istumapaikkoja ikkunan vierestä ja suojaisesta sopesta, ja mikä parasta, suositeltu salaattibaari todella oli hyvä! Vihreään peruspohjaan sai vitriinistä valita mielensä mukaan kahdesta neljään lisätäytettä marinoiduista katkaravuista, kanasta ja oliiveista aurinkokuivattuihin tomaatteihin, pestopastaan ja erilaisiin juustoihin. Lounaskeittolista näytti herkulliselta myös, valitettavan vähän keittoja on missään saatavilla.


Kun Tampereen Alarannan kokonaisuuteen listataan vielä Radiokirppis ja Wistup Alsace, on kokonaisuus oikeastaan aika maalaisromanttinen, ranskalainenkin jotenkin. Jos ulkona sataa liikaa, ja haluat mieluummin käpertyä sohvalle viltin alle nauttimaan syksyn tunnelmasta, tee itsellesi runsas salaatti ja kurkista suloisen nettikaupan valikoimaan löytääksesi jotain maalaisromanttista ja kaunista omaan kotiisi.


LÄMMIN PERUNASALAATTI
2 annosta:

1 nippu jääsalaattia
½ ruukkua rucolaa
1 iso tomaatti
1 punainen paprika
1 punasipuli
4 perunaa
1/4 pkt aurajuustoa

Kastike:
3 rkl oliiviöljyä
1 rkl balsamico -etikkaa
½ rkl sinappia
½ sitruunan mehu
½ rkl juoksevaa hunajaa
1 kynsi valkosipulia hienonnettuna
rouhaus mustapippuria
rouhaus suolaa
- Sekoita kaikki ainekset keskenään.

- Pese perunat ja viipaloi ne uunipellille. Kuori ja viipaloi uunipellille myös punasipuli. Sivele perunoiden pintaan kevyesti oliiviöljyä ja rouhaise reippaasti suolaa. Paahda perunat kullanruskeiksi ja sipulit pehmeiksi 225'C noin 15 minuuttia.
- Revi kulhoon salaatti ja rucola, pilko tomaatti ja paprika. Tee kastike ja sekoita siitä 3/4 osaa salaattipohjan joukkoon.
- Kun perunat ja sipulit ovat valmiit, kokoa annokset lautasille. Salaattipohja alle, perunat ja sipulit siihen päälle ja kruunuksi katolle aurajuusto. Pirskottele loppu salaatinkastike annosten päälle.

Mykistävä salaatti. Monta komponenttia, monta hyvää makua. Yhtä aikaa makea ja hapan kastike marinoi perussalaatin todella maistuvaksi, pehmeät perunat ja uunissa sokerisiksi paahtuneet sipulit tekivät makumatkasta täydellisen.