perjantai 29. heinäkuuta 2016

Retki isoisän aikaan omilla kotinurkilla

Kun viimekesänä kirjoitin Aamulehteen kolumnia lähimatkailusta, luulin tietäväni oman kotiseutuni nähtävyyksistä kaiken. Tai melkein kaiken. Suuren osan ainakin. Mutta kun eräänä talvisena aamuna me ajelimme Runotytön kanssa isiä odotellessa hiljaisia Pirkkalan teitä ja käännyimme vähän vahingossa pienelle tielle Museo-kyltin perässä, yllätyin ja ilahduin. Kyltissä kerrottu kotiseutumuseo oli talvella kiinni, mutta painoin paikan tiukasti muistiini ja päätin, että kun seuraavana kesänä tulee kiireetön ja mukava päivä, jolloin tekee mieli tehdä jotain rentoa ja erilaista, ajelemme tuolle pikkutielle uudelleen.





Reipin tila, sen maatiaispiha ja aittamuseot ovat kuin suoraan Koiramäki-kirjoista tai koiramäkiseksi Pikkumies aittoihin esille laitetut vanhat työkalut omassa mielessään tunnisti. Hevosvetoiset peltotyökoneet, suutarin työvälineet, kalastuvälineet, lihatiinut, pyykkipaljut ja vanhan koululuokan kalustus herättivät hilpeyttä Pikkumiehessä vaikka museo-oppaan kertomuksiin ei aurinkoisen päivän keskittymiskyky ihan riittänytkään. Koulunsa syksyllä aloittava herra nökötti hetken nätisti pulpetissa aitan yläkerrassa varmistettuaan ensin mikä on pulpetti, ja suoristi sitten selkänsä seinällä riippuneen ohjetaulun mukaisesti kun kunnon oppilas ainakin. Minä hymyilin toistasataa vuotta vanhoille puuesineille. Juuri viikko sitten kääntelin samanlaisia kaluja käsissäni pappani kotitilalla pohjoisessa ja kyselin äidiltäni niiden käyttötarkoitusta. Papan piharakennuksissa kun on tallessa kaikenlaista, kahvinpaahtajasta ja vuonna 1926 leimatuista sillitynnyreistä kauniisti säilyneeseen mustaan kirkkorekeen ja 210 vuotta vanhaan Runotytön nimellä koristeltuun kapioarkkuun. Aittojen tuoksu vie vierailijan helposti menneeseen aikaan, vaikka omaa kosketusta isoisien aikaan ei tässä päivässä olisikaan.




Jo parkkipaikalla tulijaa vastassa olleet hevoset ja ponit, pihalla vapaana käyskennelleet kanat ja aitauksessaan lötkötellyt Nonparelli-minipossu saivat koko porukkamme hymyilemään. Runotyttö hihkui eläinten ääniä: A-uuu, äää-ä, iauu - lehmät, lampaat ja kissat. Pieni tyttönen pyöri isän sylissä kuin tuuliviiri osoitellen pienillä sormillaan joka suuntaan ja nautti näkemästään, vaikka liian lähelle isoja eläimiä ei uskaltanutkaan kurottaa. Possua sai ruokkia, myös lampaat olivat kuumasta päivästä huolimatta uteliaita omistajan niille tarjoamien kuivien leipäpalojen perään. Kanat onnekseni siirtyivät kauemmaksi ihmisten lähestyessä niitä.





Hauskan pienen retken menneisiin päiviin kruunasi pannukahvit pienessä ja sympaattisessa pihakahvilassa eläinten ympäröimänä. Ja lämmin voisilmäpulla, paras, jonka olen aikoihin syönyt! Varsinkin, kun pullan sai kerrankin syödä hyvällä omatunnolla: Pihakahvilan tuotto käytetään lyhentämättömänä tilan eläinten hoitoon. Jos seuraavat viikonloput ovat yhtä kuumia kuin viime sunnuntai oli, vinkkinä tilalla vieraileville: Samassa tiehaarassa museokyltin alla on kyltti myös uimarannasta.



Kuinka kauan Reipin tila on 15 minuutin matkan päässä kotoamme ollut ilman, että aiemmin olemme tienneet siitä mitään? Iät ajat, mutta yleisölle avoimena vierailukohteena on maatiaispihalla menossa nyt kolmas kesä. Tilan eläimiä ja aittamuseoita katsomaan pääsy on vapaa ja maksuton viikonloppuisin klo 12-16. Kesäviikoilla tilalla järjestetään kesäleirejä lapsille.

sunnuntai 3. heinäkuuta 2016

Saa ajaa!

Kun oma mittari käy hyvän matkaa jo neljättä kymmentä, allekirjoitan sen hassun jutun, jolle muistan omien vanhempieni kohdalla joskus naureskelleeni. Kuten heidän muistoissaan silloin, niin omissa muistoissani nyt: Lapsuuden kesinä paistoi aina aurinko! Lapsuuden kesien vehreät päivät olivat täynnä loputtoman mukavaa tekemistä sisarusten, äidin ja kavereiden kanssa isän ollessa töissä kaupassaan. Ikinä ei ollut tylsää, aina keksittiin jotain, koko maailma oli auki meitä varten. Vaikka kokoaikainen auringonpaiste ei aivan totta olisikaan, haluaisin samanlaisten aurinkoisten lapsuusmuistojen täyttävän omienkin lasteni maailman. Yksi lämpimimmistä lapsuusmuistoistani on liikennepuisto, sen kitisevät polkuautot ja kapeilla jalkakäytävillä paikoin rakoillut asfaltti. Liikennevalot ja liikennemerkit, jotka olivat kuin oikeasta kaupungista, vain pienemmässä koossa. Ja kiipeilyteline, jonka juurella eväitä syöden sai odottaa seuraavaa ajovuoroaan.



Muutama vuosi sitten Kalevan keskuspuistossa lenkkeillessäni huomasin liikennepuiston uimahallin kupeessa. Silloin oli jo syksy ja puisto oli siltä vuodelta jo kiinni. Pysähdyin puiston kaduille tunnustelemaan sen tuttua tuntua, vaikka koskaan aikaisemmin en Tampereen kaupungin liikennepuistossa ollutkaan käynyt. Tuttu harmaa asfaltti. Tutut pienet, matalat liikennemerkit. Tutut tasa-arvoiset ja väistämisvelvoitetut risteykset. Samanlainen sympaattinen liikennepuisto kuin Oulun Hollihaassa aikoinaan! Tänne olisi päästävä, kun Pikkumies kasvaisi polkuautoikään!



Kotoa liikennepuistoon ensimmäistä kertaa lähtiessämme, pakkasin piknik-korin aivan niin kuin oma äitini oli liikennepuistoon lähtiessämme tehnyt. Leivät, mehut, porkkana- ja kurkkutikut ja pienet punaiset tomaatit. Perille päästyämme Herra K hymyili liikennepuistolle yhtä leveästi kuin minäkin. Maksuton ja kesäarkisin kaikille alle 145 cm:lle alle 10-vuotiaille avoin liikennepuisto on täydellisesti juuri sitä, mitä tämä päivä menneestä kaipaa. Auto, joka liikkuu vain jos sitä itse liikuttaa ja jono, jossa ensimmäiselle ajokerralle menevät pääsevät ohi, mutta jokainen jo ajanut jonottaa riippumatta siitä kuka on tai kuinka kärsimättömiä tai tahdittomia hänen vanhempansa ovat. Rauhallinen ympäristö ilman pärinää, pörinää, kiljuntaa ja musiikin tai mainosten pauhua. Vain pillin vihellys kun ajovuoroa on aika vaihtaa. Ihanaa!

Pikkumies hyppeli ajovuorojensa välissä ystävänsä kanssa pitkin liikennepuiston katuja, kuunteli lintujen laulua ja opetteli ennen ensimmäistä ajoa opettajan kanssa kerrattuja liikennesääntöjä, nautti aurinkoisesta kesäpäivästä aivan niin kuin me Herra K:n kanssa olimme omissa lapsuusmuistoissamme tehneet. Välillä pojat kävivät keinumassa viereisellä leikkipaikalla ja piipahtivat pillimehulla ja piknik-eväillä nurmikolla, johon me Runotytön kanssa olimme leiriytyneet.



Kiitos Tampereen kaupungin nuorisopalvelulle, että pidätte yllä tätä muistorikasta kesäperinnettä. Kiitos valvojina ja ohjaajina toimiville huumorintajuisille ja rennoille nuorille, teette eriomaisen hyvää työtä! Ja muistutuksena liikennepuistossa vieraileville aikuisille yksi hassu huomio, jota useat lapset moneen kertaan ihmettelivät: Miksi aikuiset eivät noudata liikennevaloja ja -sääntöjä liikennepuistossa liikkuessaan? Niin, miksi? Sen verran pitää osata heittäytyä, että leikkii leikissä mukana. Niin kiire ei edes houkuttelevalle Tampereen Jäätelötehtaan kahvikioskille saa olla, etteikö punaisen jalankulkuvalon vaihtumista vihreäksi ehdi odottaa. Joku näkee aina, vaikka autot olisivatkin varikolla vuoronvaihdossa.

lauantai 2. heinäkuuta 2016

Yhteistyötä ajatuksen voimalla

Siskoni rakastaa älypelejä. Niitä pieniä puisia laatikoita, joissa ei ole avainta eikä avaimenreikää ja silti ne pitäisi saada auki, renkaisiin kiedottuja lenkkejä ja palikoita, jotka eivät tunnu mitenkään mahtuvan renkaista läpi ja kuitenkin niihin jotenkin vain on ratkaisu olemassa. Sen ratkaisun löytää, kunhan tarpeeksi vaivaa aivojaan - tai sitten löytää vahingossa oikean sattuman. Noita älypelejä siskoni jakelee lahjaksi muillekin, kylvää vaivauksen siemeniä muidenkin mieliin pitääkseen meidät sanojensa mukaan virkeinä ja terveinä tulevaisuudessakin.


Tällä kertaa siskoni ylitti itsensä laittaessaan minut ja Herra K:n suljettuun huoneeseen tunniksi tavoitteena löytää ratkaisu huoneen sisältämään arvoitukseen ja huoneesta ulos. Älypelin nimi on Room Escape Tampere, tosielämän pakopeli, ehdottomasti hauskinta yhteistyötekemistä pitkään aikaan! Miinus pieni päänsärky, jota lomalaiselle yhtäkkinen ajattelun määrä sai aurinkoisena perjantai-iltapäivänä aikaan, mutta se parani leveällä hymyllä, jonka itsensä haastaminen yhdessä parhaan ystävän kanssa sai aikaan.




Tämän blogijutun kuvat ovat pelialueen ulkopuolelta, kuvituskuvia vuosina 1880 ja 1897 rakennetun Sandbergin talon portaikosta, jossa oli uskomattoman kauniita käytävämaalauksia ja huumaava vanhan talon tuoksu. Ja fiiliskuvia pelialueen odotushuoneen ikkunasta rustiikkisesti rähjääntyneen talon ei-suomalaiselta-näyttävältä takapihalta, jonka siipirakennuksessa on joskus sijainnut Sandbergin talon varastot, pesutupa, sauna ja käymälät. Jotta älypelin idea ja ratkaisu ei paljastuisi kenellekään etukäteen, Room Escapesta ei saa ottaa kuvia eikä pelin kulusta saa kertoa sitä kokemattomille. Ja hyvä niin, sillä neitseellisenä tuo kokemus oli vailla vertaa. Toisella kertaa tietää jo jotain mitä odottaa, vaikka valitsisikin pelattavista huoneista jonkun muun. Tampereella pakopelejä on pelattu vuodesta 2014 alkaen, Room Escape on ensimmäinen palvelun tarjoajista. Pelaajat ovat useimmiten työ-, opiskelukaveri- tai ystäväporukoita, polttari- tai syntymäpäiväryhmiä. Joskus myös perheitä tai pariskuntia niin kuin me kaksi olimme.



Herra K varasi meille peliajan Tampereen Room Escapen Keskustorin toimipisteestä ja valitsi pelattavaksi huoneeksemme The Officen. Keskustorilla kaksi muuta vaihtoehtoa olisivat olleet The Locker Room ja The Diva, Finlaysonin toimipisteessä The Locker Room ja The Thief, omanlaisiansa tarinoita kaikki kolme. Kun astuu pelihuoneeseen, muuttuu osaksi valitsemaansa tarinaa. Me Herra K:n kanssa yritimme selvittää toimiston Artun viimeaikoina omituiseksi muuttunutta käytöstä. Ei voimaa, ei väkivaltaa, ei trapetsitaiteilua tai sirkustemppuja. Eikä edes erityistä uskallusta, vain kykyä heittäytyä ja pohtia ääneen. Ajatuksen voima ja silmät, jotka etsivät vihjeitä ratkaistavaksi tarinan mukaisesti lavastetusta huoneesta. Finlaysonilla samaa tarinaa on kaksi huonetta kumpaakin, jotta leikkimielinen kilpailu kahden ryhmän välillä on mahdollista. Yhdessä ryhmässä voi kerrallaan pelata kahdesta kuuteen henkilöä. Isommalla porukalla huoneessa alkaisi olla ruuhkaa ja homma saattaisi mennä sähellykseksi.



Olemme Herra K:n kanssa erilaisia ihmisiä, toinen tutkija, toinen kokeilija. Visuaalinen ja motorinen, tarkkaavainen ja suurpiirteinen. Kun älypelin esitteessä luvattiin ryhmäytymisen voimantunnetta ja yhteistyön elämyksiä, ne todella koki käytännössä tuon huoneeseen suljetun tunnin aikana. Vitsit, miten nopeasti tunti voikaan kulua! Miten häkellyttävän helposti hyvässä hoidossa ollut Runotyttökin unohtui pelin ajaksi, tarina todella vei mukanaan!

Tämä juttu pitää ehdottomasti kokea uudelleenkin. Herra K, tiimikumppanini, uusi haaste on heitetty. Ystävät hyvät, mukaan seuraavan kerran suunnitteluun saa ilmoittautua. Siskolle iso kiitos uudenlaisesta onnistumisen kokemuksesta! Seuraavalla kerralla tänään juhlinut teinikin on mukana.