tiistai 25. helmikuuta 2014

Yksi asia johtaa toiseen ja toinen sitten kolmanteen

Asuessani toisella puolella Tamperetta kauan kauan sitten, lenkkeilin usein pitkin Sarankulman, Härmälän ja Partolan pitkiä katuja. Yksi niistä kaduista oli pidempi ja suorempi kuin muut, niin pitkä ja niin suora, että tuulisina iltoina sitä juostessani se sai minut hyräilemään Edu Kettusen kappaletta lentokenttien aavoilla tuulemisesta, pidättelemättömästä puhurista joka viilettää esteettä pitkin kiitorataa kuin autiomaan ulapoita konsanaan. Joskus kun lenkki oli ollut pitkä ja juokseminen tuntui jo vaikealta, kuvittelin pitkän suoran toiseen päähän sen laulussa mainitun reiän, oven melkein mahdottomaan. Otin loppukirin, suoran päässä häämöttävä maali oli pääsylippuni kotimatkalle, lupa vaihtaa juoksu palauttelevaksi kävelyksi loppulenkin ajaksi.


Vasta vuosia noiden lenkkien jälkeen Herra K eräänä kauniina iltapäivänä Pirkkahallin ohi ajaessamme kertoi, että tuo pitkä katu on ollut aiemmin kiitorata, Tampere-Härmälän lentokentän pääsuora. Katsoin häntä epäuskoisena: miksi kukaan ei koskaan aiemmin ollut kertonut minulle tästäkään asiasta! Herra K hymyili ihmetykselleni, kohautteli olkapäitään ja vinoili hyväntahtoisesti kaikkien oikeiden tamperelaisten kyllä tietävän nämä tällaiset jutut. 

Tänä sateisena helmikuun päivänä tunsin pääseväni tasoittamaan puntteja Herra K:n kanssa ja yllättämään puolestani hänet esittelemällä elävän muistomerkin tuosta lentokentästä. Keskellä Härmälän omakotitaloaluetta seisoo vuonna 1982 suljetun lentokentän terminaalirakennus. Vähän ränsistyneenä, vähän hylätyn näköisenä, mutta seisoo kuitenkin. Tunnistettavana, sellaisena kuin asemarakennus valmistuessaan vuonna 1941 oli.

Vuonna 1936 valmistunut lentokenttä palveli matkustajia Härmälässä vain kivenheiton päässä Tampereen keskustasta yli 40 vuoden ajan. Tuona aikana puolitoista miljoonaa matkustajaa lähti Finnairin edeltäjän, Aero Oy:n kyyditsemänä Helsinkiin, Vaasaan, Ouluun ja Kemiin, ja myöhemmin Veljekset Karhumäen matkassa myös Tukholmaan. Puolet käytössäoloajastaan Härmälän lentokentän kiitorata oli asfaltoimaton, se päällystettiin vasta vuonna 1958. Härmälän lentokenttä oli ensimmäinen sisämaakenttä Suomessa, aikoinaan myös vahvasti sotilaallisessa käytössä sillä sen läheisyydessä sijaitsi Valtion lentokonetehdas.


Lentokoneiden kasvaessa ja siirtyessä suihkumoottoriaikaan, jäi Härmälän kiitorata auttamattomasti liian lyhyeksi. Koska asuntoalueet olivat työntyneet useasta suunnasta kentän läheisyyteen, ei rataa voinut enää pidentää. Pirkkalaan valmistui vuonna 1979 uusi nykyaikainen kenttä ja Härmälä jäi historiaan. Muistona ilmailuajasta Härmälässä seisoo Pirkkahallin edessä vuonna 1999 pystytetty tamperelaisen kuvanveistäjän, Kimmo Kaivannon suunnittelema "Leonardo" -monumentti. Taideteos on nimetty lentämisestä jo 1500-luvun alussa haaveilleen Leonardo da Vincin mukaan.


Teosta katsoessa tulee miettineeksi miten nopeasti kaupunkihistorian eri kerrokset hautautuvat uusien käyttötarkoitusten alle. Messu- ja urheilukeskus hallitsee teollisuusalueen reunaa nykyisin, tullista tullut kaupunkilainen ei osaa edes ajatella, että kerran sillä paikalla on haissut lentobensiini ja potkurimoottorit jylisseet matkaan lähdön merkiksi, hiekka rahissut tärkeiden herrojen ja rouvien kantojen alla heidän noustessaan koneisiin. Ja kerroksellinen on omalla tapaa myös TESC, Tampereen messu- ja urheilukeskus, entiseltä nimeltään Pirkkahalli, jonka vanhin osa on rakennettu vuonna 1927 ja uusin vasta viime vuonna.

Teosta katsellessa tulee ajatelleeksi myös sitä miten kaikki kuitenkin linkittyy kaikkeen ja kerrostuu kokonaisuudeksi. Ellen olisi edellisellä viikolla tutustunut Palanderin taloon ja sen ateljeehen, en tietäisi, että tämän ilmailumuistomerkin ja Tapparan logonkin aikoinaan suunnitellut taiteilija asui Keskustoria vuodesta 1901 saakka reunustaneessa haluamisen ja haaveiden toteuttamisen maamerkissäni ja on siten iso osa paitsi tamperelaista historiaa, myös oman tamperelaistumiseni tarinaa.

Sateinen helmikuu tarkoittaa, että kevät on täällä. Se tarkoittaa sitä siksi, että parsaniput ovat tulleet kauppoihin! Hei vaan seuraava kokeilu, kastike, jonka valmistuksen uskon jo osaavani kokeiltuani sitä jo muutamaan otteeseen aiemmin:

KEITETTYÄ PARSAA BEARNAISEKASTIKKEELLA
2 annosta:

1 nippu parsaa
ripaus suolaa

2 kananmunan keltuaista
½ rkl valkoviinietikkaa
3 rkl valkoviiniä tai vettä
100 g voita
1½ rkl hienonnettua persiljaa ja rakuunaa
tilkka sitruunamehua
ripaus valkopippuria

- Pese parsat ja leikkaa niiden alaosan puisevat varret pois. Kiehauta kattilassa vesi parsoille, lisää parsat vasta kiehuvaan pikkaisen suolalla maustettuun veteen. Absoluuttista keittoaikaa on vaikea kertoa, mutta parsat ovat parhaimmillaan silloin, kun veitsen kärki tai haarukka uppoaa niiden varteen juuri ja juuri tuntuen. Kaada vesi pois ja nostele parsat lautasille.

Siinä vaiheessa kun parsavesi on tulella ja odottaa kyytiläisiä, aloita bearnaisekastikkeen tekeminen: 


- Mittaa etikka ja viini tai vesi kattilaan. Vaikuttaa varsin vähäiseltä nestemäärältä, mutta älä hätäänny, lämmitä niitä hetki. Lisää sitten joukkoon keltuaiset koko ajan hyvin vispaten.
- Kun seos alkaa saada kuohkeutta ja paksuuntua (tämä tapahtuu varsin nopeasti), nosta kattila sivuun ja lisää huoneenlämmössä pehmennetty voi pieninä nokareina kattilaan. Sekoita edelleen hyvin koko ajan. Kun kastike on tasaista ja kuohkeaa, lisää silputut yrtit (hätätapauksessa kuivatutkin käyvät), jauhettu valkopippuri ja tilkka sitruunamehua. Tarkista maku.
- Tarjoa heti mikäli parsat ovat jo valmiit. Jos ei ole, peitä kastikeastia esim. foliolla, ettei kastike jäähdy. Älä lämmitä kastiketta enää valmistuksen jälkeen uudelleen, sen koostumus muuttuu ikävästi.

Jostain kumman syystä minulla on aina ollut päässäni ajatus, että emulsiokastikkeiden tekeminen on kamalan vaikeata - vielä vaikeampaa kuin kaikkien muiden kastikkeiden tekeminen. Tämä Henri Alénin loistava ohje ei kuitenkaan vaadi tuntien työtä vesihaudekulhojen kanssa, itseasiassa resepti oli todella helppo ja nopea. Mutta kastikkeen yrttinen maku juuri sitä, mitä se mielestäni parsakaudella tuon vihreän herkun kaveriksi pitääkin olla.

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Maamerkki oman juttunsa haluamisesta

Monena iltapäivänä olen seissyt bussipysäkillä ja bussia odotellessani katsellut Keskustorin laidalla seisovaa Palanderin taloa, taloa, jolla on nimi, taloa, joka on minulle jo tuttu. Olen tamperelaistumassa, tunnen talot nimeltä, minä kutsun niitä niiden nimillä. Mietin talojen tarinoita ja leimaan ne kuulemani mukaan. Palanderin talon katseluun en kyllästy, talon eriskummallinen epäsymmetrisyys pitää otteessaan ja tekee siitä mielenkiintoisen. Minun mielessäni se on tahtotalo, maamerkki siitä, että jos jotain haluaa, se pitää itse tehdä, huolimatta siitä mitä muut asiasta ajattelevat. Tiesiköhän kaupunginviskaali Palander upean kivilinnansa piirrustuksia kesken rakennusprojektin vaihtaessaan, että siinä käy näin - että vielä sadan vuoden päästä joku seisoo katselemassa hänen erikoista rakennustaan ja miettii hänen ja hänen ensimmäisen vaimonsa tahtomisten tuloksia?


Palanderin talon piirsi alunperin arkkitehti Birger Federley. Talosta oli puolet jo rakennettukin kun viskaali Palander vieraili Pariisin maailman näyttelyssä ja ihastui runsaaseen eurooppalaiseen rakennustyylin ja sen ylitsepursuaviin yksityiskohtiin. Hän halusi myös itselleen sellaista samanlaista, uudenlaista, täyteläistä ja erikoista. Tasapainoisuus ja tavallisuus tuntuivat tylsältä uusien tuulten puhaltaessa. Kun arkkitehti Federley ei muutoksiin suostunut, piirrätytti Palander uudet kuvat talonsa julkisivusta toisella arkkitehdillä ja jatkoi rakennustöitä uusien piirrustusten mukaan hyläten vanhan suunnitelmansa. Arkkitehti Federley tottakai raivostui luomuksensa pilaamisesta ja haastoi viskaalin oikeuteen saamatta kuitenkaan hyvitystä tehdyistä muutoksista.
 

Talon länsipuoli (Kirkkokadun puoli) on Federleyn, itäinen puoli (Aleksis Kiven kadun puoli) arkkitehti Vihtori Heikkilän. Talon kattohuoneistossa sijaitseva ateljee jäi Federleyn suunnitelman mukaiseksi, mutta alakerran jo rakennettu pääovi muutettiin uuteen pyöreämpään muotoon. Kun taloa katselee pidempään, huomaa, miten sen kulmien tornit ovat hauskasti erilaiset ja erikorkuiset, miten kummankin puolikkaan ikkunat ja parvekkeet poikkeavat toisistaan tavalla, joka saa katsojan vertailemaan niitä loputtomasti. Ja se on jännittävää juuri siksi, että jos asiaa ei tiedä tai sitä ei sen enempää ajattele, ne näyttävät ensisilmäyksellä samalta.

 

Herra Palander ihastui maailmalla, halusi uutta ja sai haluamansa. Ja niin halusi jotain rouva Palanderkin: Opettajana Palanderin suvun omistaman Kuljun kartanon koulussa toiminut Viivi Lindbohm avioitui asianajana toimineen Verner Palanderin kanssa 1800-luvun lopussa. Rouva kaipasi kartanoelämäänsä kulttuuria, teatteria, kirjallisuutta ja taiteita, ja niinpä nuoripari muutti Lempäälästä Tampereelle. Kaupungin viskaalin paikan saanut Verner Palander osti tontin Keskustorin laidasta ja rakennutti heille siihen jugendtyylisen kivitalon, mutta rouva halusi vielä enemmän. Hän halusi oman taiteilijan ateljeen ja sen herra Palander talon ylimpään kerrokseen vaimolleen teetätti. Taidetta rakastanut vaimo halusi itsekin taiteilijaksi ja taiteentukijaksi, rouva Palander vasta opiskeli piirrustusta ja maalausta kun hän jo otti oppilaita ateljeehensa ollakseen osa kaupungin ja koko maan kulttuuripiiriä. 


Kun taidepiireihin päässyt rouva sitten hylkäsi kaikki vanhat suunnitelmansa, jätti perheensä ja lähti uusien tuultensa matkaan Pariisiin rakastuen kuvanveistäjä Ville Vallgreniin, vuokrasi uusiin naimisiin mennyt herra Palander ateljeen muiden taiteilijoiden käyttöön. Upeassa lasiseinäisessä kattoateljeessa on aikanaan työskennellyt mm. Tampereen Tuomiokirkkoon freskoja maalannut Hugo Simberg sekä kuvanveistäjä Kimmo Kaivanto. Heidän töistään ja tekemisistään on koottu muistomerkit ateljeehuoneiston seinille.

Surullista vai iloista? En aivan osaa sanoa. Mutta Viivi ja Verner Palander molemmat tekivät oman halunsa mukaan ja siitä jäi jäljet meidän päiviimme saakka muistettavaksi. Järkevältä omapäiset teot eivät ensiajattelemalla aina tunnu, kuka hullu nyt vaihdattaa piirrustukset kesken talon tai jättää koko entisen elämänsä taulujen maalaamisen ja saven muovaamisen vuoksi, mutta tunteet ja järki eivät aina samaan kehykseen mahdukaan. Keskustorin laidalla seisova Palanderin talo on mielessäni maamerkki sille tunteelle, jota ei voi ohittaa. Sille halulle, kun on saatava tehdä niin kuin itsessään tuntee oikeaksi, oli se sitten jonkun mielestä järkevää tai ei. Jos jotain haluat, se on vain tehtävä. Kukaan toinen ei sitä sinun puolestasi tee.


Vierailumahdollisuutta tuossa ateljeessa ei kerta kaikkiaan voinut jättää käyttämättä kun sellainen avautui yllättäen talosta remontin yhteydessä löydettyjen seinämaalausten kautta. Niin monta kertaa olen katsellut suuria ikkunoita ulkoa päin ja miettinyt mitä kaikkea niiden taakse kätkeytyy, että se oli päästävä näkemään. Oli päästävä tuntemaan miltä vuosisataisen kaupungintorin katsominen ateljeen jättimäisistä ikkunoista tuntuu. Kiitos Vapriikin tutkija Kirsi Kaivannolle mielenkiintoisesta ja eläväisestä opastuksesta. Torstaihin 27.2. saakka kenellä tahansa on mahdollisuus samaan vierailuun.


Ja sitten: opetteluvuorossa oli sienikastike. Siitä tuli myös erinomaista, tuhtia, talvista ja hyvää. Mmm! Tämä kastikehaaste on oikeastaan aika kiva – eikä se niin kalliskaan ole, kun kerran ainekset ostaa.



SIENIKASTIKE:

4 annosta:

1 pieni sipuli
30 g purjoa
1 rkl voita
200 g sieniä
2½ dl kermaa
2 rkl Touch of Taste vasikanfondia
mustapippuria

- Kuori ja pilko sipuli ja purjo. Sulata voi pienessä kattilassa keskivahvalla lämpöllä ja kuullota sipuli ja purjo siinä. Kun molemmat pehmenevät, lisää mukaan pestyt ja paloitellut sienet, ja vaikka sienimäärä tuntuu paljolta, jatka kuullottamista käännellen sieniä kattilassa paistolastan avulla. 

- Kun sienet saavat hieman väriä, kaada kattilaan sitten myös kerma ja mittaa mukaan fondi. Pienennä lämpöä ja sekoita, anna hautua kannen alla hetkisen. Mausta valmis kastike mustapippurilla, koristele annos tuoreella ruohosipulilla tai tuoreilla yrteillä.

Ai että, täyteläistä, paksua ja maistuvaa. Todellinen annoksen kruunu jälleen kerran.

WALLENBERGIN PIHVIT
6 kpl:

400g naudan jauhelihaa
2 kananmunan keltuaista
2½ dl kermaa
3 rkl Touch of Taste vasikanfondia
1/3 tl valkopippuria
1/3 tl mustapippuria
korppujauhoja leivittämiseen
voita paistamiseen

- Mittaa jauheliha, keltuaiset, pippurit ja fondi yleiskoneeseen ja aja seosta noin ½ minuuttia niin että ainekset ovat tasaista vaaleanpunaista massaa. Lisää kerma ja aja vielä 15 sekuntia.

- Muotoile massa öljytyin käsin paksuiksi pihveiksi ja kääntele pihvit korppujauhoissa. Sulata voi pannulla ja paista pihvit miedolla lämmöllä kypsiksi.

Ei ihme, että nämä pihvit ovat ruotsalainen klassikko. Jauhelihapihvejä, mutta hyvin omitakeisia sellaisia. Paistaessa leivitetty pinta muuttuu rapeaksi, mutta paksun pihvin sisus jää pehmeäksi ja kosteaksi, oikein mehukkaaksi. Nami!
 

torstai 20. helmikuuta 2014

Opettelen kokkaamista syömällä hyvää ruokaa

Olen asettanut itselleni haasteen tälle vuodelle. Itse asiassa asetin haasteen jo edelliselle vuodelle, mutta silloin kaikki muut "tärkeämmät" asiat ajoivat sen ohi ja itseni haastaminen jäi vaille toteutusta. Otin siis uusintakierroksen harmittelematta viimevuotista onnistumattomuuttani sen enempää, mutta jotta homma ei olisi liian helppoa, on haasteita tälle vuodelle kaksi - se viimevuotinen ja sitten uusi tämänvuotinen. Koska rakastan syömistä, molemmat niistä liittyvät, yllätys-yllätys ruokaan.

Aloitin aikoinani itseni haastamisen pihveistä. Nyt hallitsen kohtalaisesti erilaisten lihojen ja kalojen maustamisen ja käyttäytymisen niin pannulla kuin grillissäkin. Paneroituna, pariloituna, paahdettuna ja friteerattuna. Tänä vuonna aion opetella "tekemään" lihaa eli leikkaamaan erilaisia lihoja ja kaloja kokonaisista paloiksi, sellaisiksi kuin kulloinkin tarvitaan. Reseptikäyttöön on jo otettu muutakin lihaa kuin vain ulko- tai sisäfileetä, leikkaamisen harjoittelu possulla, kalalla ja kanalla on aloitettu - kiitos kauppahallin ja lähikauppamme loistavan lihatiskin.


Viimevuotinen haasteeni oli kastikkeiden tekemisen opettelu, ja koska se jäi osin toteuttamatta, myös se on edessäni tänä vuonna. Ranskalainen keittiö on länsimaisen keittotaidon perusta, yksinkertaista mutta todella maistuvaa ruokaa tuoreista raaka-aineista upeilla kastikkeilla kruunattuna, sitä minä pidän suuntaviittanani. Hollandaise- ja bearnaisekastikkeet osaan jo, parsaviikot on kohta taas alkamassa eikä mikään (korostan, ei mikään) ole parempaa kuin keitetty vihreä parsa kuohkean bearnaisekastikkeen kanssa. Ranskalaiseen ruokaan yhdistetään näpertely ja pieni pipertäminen usein ihan turhaan. Reilu ja vähän rosoinenkin ranskalainen maalaisruoka on ehdoton suosikkini. 


Kastikkeet salaatille, kastikkeet lihalle ja kalalle, kastikkeet jälkiruoille - Herra K on innoissaan! Vanha viisaus sanoo, että kyetäkseen kirjoittamaan yhden kirjan, on luettava tuhat. Ajattelen saman viisauden pätevän myös ruoanlaittoon, joten tuumasta toimeen: Osatakseen tehdä hyvää ruokaa, on syötävä loputtoman paljon loistavaa ruokaa oppiakseen. Ranskalainen makumaailma on onneksi hyvin esitelty Tampereella, sen saloja kävin opettelemassa Bistro Le Potissa aseman toisella puolella, rouheamman ranskalaisruoan uusimmassa tarjoajassa. Maku, se vaan on niin tärkeä.


Entisen Sevillan tilalle tullut "kattila" on etukäteisajatustani isompi ravintola. Laukontorin Wistub Alsacesta ja kauppahallin 4 Vuodenajasta poiketen Bistro Le Pot on avara, valoisa, vähemmän täysi ja vähemmän puinen ranskalaisravintola. Sisään ravintolaankin jatkuva ympäristön punatiilisyys hymyilyttää minua, se saa minut tuntemaan oloni kotoisaksi, tamperelaiseksi, eikä se välttämättä ole ollenkaan huono asia. Täällä pystyy hengittämään vapaasti. 

Jo ovella vastaan tuleva tuoksu on takuuvarmaa ranskalaista ja kotiruokalounas seisovasta pöydästä odotusten mukainen, täyteläinen, maistuva, mukava. Tunnelma isossa salissa on leppoisa ja mutkaton aivan kuin tilaa olisi vain neljäsosa siitä. Ravintolasalissa hiljaa soiva musiikki on ranskalaista, sisustus on ranskalainen ja paperiset menutabletit bistromaiset. Alkukankeuden jälkeen palvelukin toivottavasti aavistuksen reipastuu niin että asiakas voisi todella tuntea tulleensa pieneen ranskalaiseen maalaiskyläravintolaan. Mutta asia, joka täytyy ehdottomasti erikseen mainita: Lounasseuranani ollut rakas ystäväni, kasvisruokailija, sai vaihtoehtoa kysyttyään spesiaalilounaan pöytään tarjoiltuna ilman lisäkorvausta ja oli todella tyytyväinen värikkääseen ja huumaavalta tuoksuneeseen papupataansa. Kiitos siis hyvästä palvelusta, kattilalaiset - ei arkuudesta pisteitä vähennetä, kun hymy ja palvelualtis asenne löytyy. Täytynee ottaa Herra K mukaan ja tulla ilta-ajalla testaamaan paljon kehutut possuperjantait.


Kermaista herkkusienikastiketta, punaviinikastiketta, valkoviinikastiketta, sipulikastiketta, tomaattikastiketta... Bistro Le Pot -käynnistäni innostuneena suuntasin heti töiden jälkeen raaka-aineostoksille. Ensimmäinen viherpippuri-kermakastikekokeiluni onnistui yli odotusten! Naudan ulkofileepihvien kaveriksi tehty paksu kastike katosi kannusta ennen kuin ehdin ottamaan siitä kuvaa...
 

VIHERPIPPURI-KERMAKASTIKE
4 annosta:

1 pieni sipuli  
1 rkl voita                
5 dl kermaa 
2 rkl Touch of Taste Vasikanfondia
1 rkl Dijon-sinappia
1½ rkl viherpippureita
  
- Kuullota pieneksi pilkottu sipuli voissa. Lisää kerma ja fondi. Anna kiehua hetki ja mausta sinapilla ja kevyesti murskatuilla pippureilla. Keitä kastiketta hetki, kunnes se on sopivan sakeaa.
 
Konjakkia kokeilen tähän mausteeksi seuraavan kerran, se voisi tehdä vielä pikkiriikkisen parannuksen herkulliseen kastikkeeseen.




P.s. Haasteista puheenollen: Miten ihana elokuva onkaan Nora Ephronin Julie&Julia !