 |
| Kuva: Reino Kalliomäki, Vaunut.org (1972) |
Eräänä alkukesäisenä aamuna töihin tullessani kaivoin kiireessä kulkulupalätkiä laukkuni sivutaskusta hissiin astuessani. Vetäessäni nauhan ulos taskusta Nysse-korttini tuli mukana. Kuin hidastetussa filmissä katsoin, miten kortti lennähti ilmaan ja putosi pystyasennossa, juuri oikeassa kulmassa kohti hissin kynnyksessä olevaa rakoa ja sen alla ammottavaa hissikuilua. Kortti kolahti millin verran raon reunan puolelle ja kaatui lopulta kyljelleen raon päälle. Potkaisin sen nopeasti hissin peräseinään ja hengitin.
Miten tämä irrallinen aamutapahtuma liittyy mihinkään? Ei varsinaisesti taas mitenkään kai. Ehkä joukkoliikenteeseen ja liikkumiseen. Siihen, että kohta Nysse-korttia käyttäen pääsen ratikalla kotiovelleni asti. Ja siihen, ettei se ole uusi asia: Santalahteen on päässyt kiskoja pitkin jo 115 vuotta sitten. Sitä lankaa lähdin sitten seurailemaan ja päädyin katselemaan kotinurkkiani taas yhdestä uudesta kulmasta.
Ensi yönä ensimmäinen ratikka tekee koeajonsa Santalahteen saakka ja minä saatan istua parvekkeellani sitä katsomassa. Nostan sille maljan ja hymyilen leveästi, taputan käsiänikin ehkä, hiljaa ettei naapurit herää ja häiriinny. Elokuun 7. päivästä lähtien pääsen kotiin sitten kiskoja pitkin. Keskeneräisyys alueella on lempeää, ja hyvää kannattaa kärsivällisesti odottaa, mutta on se jotenkin hykerryttävän ihanaa, kun valmistakin tulee. Näitä pieniä merkkipaaluja pitäisi juhlistaa enemmän. Antaa niille sija ajatuksissa.
Muistan, miten Tampereelle 18 vuotta sitten muuttaessani Amurissa Paasikivenkadun varressa jossain oli mustapohjainen junaseisakkeen kyltti jäänteenä menneisyydestä. Silloin vähän naureskeltiin ajatukselle, että junilla on kuljettu niin lyhyitä matkoja, että junat ovat pysähdelleet kaupunginosissa. Ja voi miten vanhanaikainen on vuonna 1976 lakkautettu johdinbussijärjestelmäkin kaupungissa ollut, hyvä, että siitä oli päästy eroon ja autoliikenteelle on tehty tilaa!
Nyttemmin Tampereelle on rakennettu rollikan tilalle ratikka ja
pääkaupunkiseudulta tuttu lähijunaliikenne on rantautunut takaisin
tännekin. Tesomalle rakennettiin lähiliikennettä varten iso uusi seisake
muutama vuosi sitten, ja Nokialle meneviä kiskobussivuoroja ajetaan
säännöllisesti aina vain tihenevin vuoroin. Jännä, miten asioissa
palataan takaisin kerran jo olleeseen. Ja miten nopeasti muutokset
lopulta tapahtuvat. Tulemmekohan koskaan viisaammiksi eteenpäin
katsomisen kanssa?
Amurin seisakkeen kylttiä en enää löytänyt, se lienee poistettu ratikkatyömaan melskeessä viimeistään, ellei jo aiemmin. Mutta löysin jotain muuta. Lielahden asemasta tiesinkin, siellä olen käynyt seikkailemassa jo vuosia sitten ensimmäisen kerran, vaikken koskaan ole tainnut tänne siitä kirjoittaa. Mutta myös Santalahdessa on ollut asema!
Vuonna 1895 valmistunut rautatie sai aikanaan Pispalan alueen asukasluvun nousuun samaan aikaan, kun Kyttälän aluetta Tammerkosken toisella puolella siistittiin. Ennen Poriin ja pohjoiseen Lielahden kohdalla haarautuvaa rataa oli yksityinen rautatie kulkenut kaupungista Lielahden kartanolle ja Näsijärven rannassa sijainneelle Finlaysonin tukkilanssille. Pikkupässiksi kutsuttu, Vapriikissa nähtävillä oleva pieni veturi kuljetti polttopuuta tekstiilitehtaille. Pätkä Pikkupässin kiskoja on jätetty Väinö Linnan aukiolle näkyviin.
Kun höyryvoiman yleistymisen myötä tehtaat eivät enää olleet riippuvaisia kosken voimasta, niitä nousi Pispalanharjun maanviljelyskäyttöön sopimattomalle pohjoisrinteelle, Santalahden kapealle kaistaleelle lyhyen ajan sisällä useita. Näsijärven rannassa aloittivat vuosisadan vaihteessa toimintansa kattohuopatehdas, luujauhotehdas, pahvitehdas, saha, mylly sekä vähän myöhemmin tulitikkutehdaskin. Joskus joku puhui joskus myös panimosta. Alueen tunnetuin teollisuuslaitos oli tuohon aikaan Pispalan Haulitehdas korkeine torneineen. Meiän maamerkki, niin Runotyttö ja Tiitäinen iltaisin kauniisti valaistua, kunnostettua punaista tornia kutsuvat.
Mutta että oikein asema Santalahdessa. Neliraiteinen ratapiha, ratavahti ja vaihteenhoitaja... Aurinkoisen päivän ratoksi kiipesin parvekkeeltani näkyvän jyrkän, kivetyn penkereen päälle vähän luvattomasti työmaa-aitojen välistä haikeillakseni hetkisen muutama viikko sitten palanutta Breitensteinin huvilaa. Savuinen tuoksu tuntui nenään, kun istuin kivelle penkereen päälle ja katselin järvelle alla avautuvan rakennustyömaamaiseman yli.
Paikalla on todella ollut rakennuksia. Vuonna 1907 (tai vaihtoehtoisen tiedon mukaan 1914) valmistunut kaunis puinen Santalahden asema on sijainnut pahvitehtaan sivussa, siinä kohtaa, johon nyt rakennetaan Paasikivi-Kekkosen ylittävän kävelysillan jatkoksi hissiä ja ylikulkua radan toiselle puolelle Pispalanharjulle. Menneestä ajasta on jäljellä enää kiviriventeri, korkea kivinen muuri ja sen päällä olevat, vuonna 1972 purettujen asemarakennusten perustukset kasvuston seassa. Istuin asemarakennuksen kivijalalla ja mietin vuonna 1975 lopetettua henkilöliikennettä. Tavaraliikenne tehtaiden pistoraiteille lopetettiin vasta 1979. Isoveljeni on ollut olemassa silloin jo, minustakin ehkä ajatus ainakin. Historia tuntuu olevan aina vain lähempänä omaa aikaa.
Poriin ja Pohjanmaalle menevä maantie on aikanaan kulkenut harjulla Pispalan valtatien paikalla. Sen haarat ovat ylittäneet rautatien useassa kohtaa ja tukkitiet Nässyltä Pyhikselle alittaneet sen. Runotytön koulutie kulkee harmaan tukkitien vanhan tunnelin kautta. Sitäkin matalaa tunnellia katsoo ihan uudella tapaa, kun tietää sen vanhan merkityksen ja kuvittelee Näsijärven takametsissä kaadettujen ja karsittujen ja Tampereelle uitettujen tukkien nousevan hevos- tai höyrykonevoimalla harjun päälle.
Rantatie on rakennettu vasta 60-luvulla, kun maata ajettiin Näsijärveen ja rantaa levennettiin. Kun lisää maata ajettiin järveen, tehtiin 80-luvulla uudelle rantakaistaleelle nelikaistainen Paasikiventie. Tuota historiaa vasten ei oikeastaan haittaa, että 2000-luvullla aloitettiin maan ajaminen taas, ja 2020-luvulla entisestään laajennettuun rantaan on rakennettu Santalahden puistoalue, johon sorapäällysteisten polkujen lisäksi uutta tietä ei enää tule.
Katselen järvelle levitettyä Santalahden kaistaletta ja mietin, millainen jumalanhylkäämä paikka se 150 vuotta sitten on Näsijärven jäätävässä pohjoistuulessa ollut. Ja miten huonoon kuntoon se päästettiin tehtaiden kulta-ajan päätyttyä. Ehkä muutaman vuoden päästä paikka on taas kaunis, kun Santalahden rakennustyömaat pikkuhiljaa valmistuvat ja toukokuussa kävelysillan alla nähtävillä ollut puistojen ketju -suunnitelma toteutuu.
Tamperetta Pispala ja Pispalan rantakyläksikin nimitetty Santalahti on ollut vasta vuodesta 1937 alkaen. Sitä ennen se kuului Pohjois-Pirkkalaan, nykyiseen Nokiaan. Kaupungin vanha raja kulkee siinä kohtaa, missä Pirkankatu muuttuu Pispalan valtatieksi. Santalahteen on ollut pitkä ja vaivalloinen matka kärryteitä ja polkuja pitkin, kun kivetyt kadut eivät sinne saakka yltäneet. Hassua. Tässä päivässä tunnen asuvani melkein keskustassa, kun pyörällä, bussilla ja ihan kohta myös kiskoja pitkin pääsee kaupunkiin muutamassa minuutissa. Pispalan loputtomat portaat ja kapeat kadut. Ja se Santalahden jäätävän viimainen tuuli. Sekin on vain helpottavaa ja ihanaa ja tuo mukanaan ajatuksen vapaudesta. Kaikkein sateisimpana ja harmaimpanakin päivänä.
