torstai 26. helmikuuta 2015

Kana vai susi, joka syö kanat suihinsa?

Pitkään pitkään aikaan ei elämässäni ole ollut sellaisia juhlia, joihin olisi todella pitänyt pukeutua. Pukeutua niin, että on paitsi etiketin mukainen, myös tyylikkäällä tavalla muista erottuva. Enkä tarkoita häissä vieraana olemista vaan pääosan esittäjää päivässä, joka olisi minun. Gaalailta, palkintoseremonia, naamiaiset... Edellisistä todellisista pukujuhlistani taitaa olla aikaa juurikin niin paljon kun on aikaa omista vanhojen tansseistani. Kuusitoista... seitsemäntoista vuotta.



Kun tänä keväänä piti nuorelle herralle hankkia vanhojen päiväksi puku, muistin lapsuudenystäväni sanat muutaman vuoden takaa: "Tuut sitten meille, kun tarvit niin hienoja vaatteita, ettet tiedä mistä niitä muuten saisit". Ihana neuvo, kullan arvoinen. Niin minä menin heille, soitin hänen työpaikalleen ja kuulin, että on ihan normaalia kysellä pukuvuokrausta teatterin pukuvarastolta. Sovittuna päivänä saavuimme Tampereen Työvaen Teatterin lipunmyyntiin ja lipputoimiston nurkassa olevalla puhelimella soitimme puvustamoon. Pukuvarastolle ei kävellä noin vain, pukusuunnittelija tulee noutamaan soittajan lipunmyynnistä ja johdattaa perässään kapeita käytäviä pitkin täpötäynnä väriä olevaan pukuvarastoon.




Smokkeja, frakkeja, hippitakkeja ja juhlamekkoja, epookkiasuja ja naamiaistarvikkeita, kravatteja, kenkiä, hattuja ja peruukkeja - kaikki pestyinä, puunattuina ja ammattilaisen mittatilaustyönä kantajalleen sovittamina. TTT:n pukuvarasto on juhliin valmistujan taivas! Ja mukava on työ puvustamon työntekijällekin, jos juhlija vain hyvissä ajoin ottaa yhteyttä ja käy sovituksessa niin ettei tarvittavien muutostöiden (lahkeiden pidentämisten ja hihojen kaventamisten) kanssa tule kiire.

Ihana ammattilainen, hänen mitattavanaan on kunnia saada olla. Palvelu on rentoa ja ystävällistä, ei ollenkaan niin aristokraattista kuin etukäteen olin kuvitellut sen olevan, oltiinhan nyt kuitenkin yhdessä Suomen suurimmista teattereista. Kutsun meitä auttavaa ammattilaista tietämättömyyttäni puvustajaksi, hän korjaa nauraen, että jos ajattelin tittelin blogiini laittaa, olisi minun hyvä tietää, että teatterimaailmassa puhutaan ennemmin pukusuunnittelijoista, he kun valmistavat suuren osan lavalle nousevista puvuista itse. Asiaa jälkikäteen selvitettyäni puvustajat ovat ilmeisesti niitä, jotka tv-puolella hakevat valmiita vaatteita liikkeistä esiintyjien ylle. Mukava pukusuunnittelija esittelee meille yhden lapsuudenystäväni erikoisimmista rooliasuista ja hihittää sille miten hyvä olen imitoimaan ystävääni. Hymyilen hänen kehuillen, olenhan kasvanut ystäväni kanssa yhtä matkaa samalla luokalla ensimmäisestä luokasta ylioppilaaksi saakka ja aikuiseksi samassa kaupungissa sen jälkeen.

Voi, kuinka komea pitkä, nuorimies juhlapäivänä frakissa olikaan!




Kun tietää, että juhlaan pukeutuessa asu on täydellisesti oikeanlainen eikä naisillakaan takuuvarmasti vastaan kävele toista samanlaista mekkoa, saa rohkeutta hymyillä ja olla oma itsensä. Epävarma juhlapukeutuja on kuin kana, jonka hemaisevat sudet syövät salamana suihinsa, jos kana näyttää näille heikkoutensa. Ammattilaisen opastuksessa kanapukukin on tarkoitettu ja tarkkaan harkittu, huolimatta ennakkoluuloista on lainahöyhenissä välillä oikein hyvä olla.

tiistai 24. helmikuuta 2015

Harmaan päivän kauneutta räntäsateessa etsimässä

Sateisen harmaissa ja rämpsyisissä päivissä on oma viehätyksensä, olivatpa ne sitten lomapäiviä tai tavallisen arkisia työpäiviä. Se viehätys on erilainen kuin aurinkoisten kevätpäivien kirkkaudessa ja hohtavan valkoisissa hangissa, omalla tavallaan yhtä vangitseva kuitenkin, kunhan harmaudelle antaa mahdollisuuden, kuuntelee mollivoittoisempaa musiikkia ja avaa silmänsä näkemään räntäsateen kauneuden. Parhaimmillaan sohjoiset päivät ovat ympäristön kanssa yhteen viritettyinä, sellaisina ne usein Rovaniemellä asuessani betonielementtitalojen asfalttipihoilla näyttäytyivät. Tekopirteys ja liiallinen järjestelmällisyys on pahinta, mitä harmaiden päivien selättämiseen voi tarjota.


Tammelanpuistokadun ja Vellamonkadun kulmassa on ristiriitaisia tunteita herättävä ravintolarakennus kysyypä asiaa keneltä tahansa. Entinen tissibaari, kaikki sen sanomattakin tietävät. Vuosi sitten syksyllä entisen baarin violetit teippaukset hävisivät ja tilalle tulivat pinttyneen valkoiseen aaltopeltiin kiinnitetyt viininpunaiset ravintolakyltit. Kaksipäinen kotka, loisteputkivalossa kylpevä vallan ja sotilaallisen voiman symboli Suomen Leijona kainalossaan, tervehtii katsojaa etuoven ikkunasta, muuten ravintola näyttää pimeältä, hylätyltä, samalla tavalla surumieliseltä kuin räntäsateisten päivien illat ovat. Erikoinen paikka, keskellä kaupunkia oleva yhtäkkinen lähiö. Sitkeä huhu kertoo Ravintola Tsaarin olevan kuitenkin auki kaikkina muina päivinä paitsi maanantaina, yksi työkavereistani käy puheidensa mukaan paikassa usein sunnuntaisin miehensä kanssa. Kun kolmen ruokalajin tarjouskuponki kahden hengen yhteishinnalla tuli netissä vastaan, sain Herra K:n houkuteltua avartamaan ruokakulttuurikatsantaansa kanssani eräänä harmaana helmikuun iltana.




Ravintolan sisällä ei harmaudesta ole tietoakaan. Pöytäänohjausta odotellessamme vilkuilimme salaa toisiamme, ympärillemme katsellessamme meitä hymyilytti tavalla, jota on vaikea kuvailla. Suuri ja avara tila oli vuorattu seiniä, pöytäliinoja ja serviettejä myöten viininpunaisella, kahdestaan 20 hengen pöytään ohjattuna katselimme toisiamme valtavien samettinojatuolien syleilystä kolmen metrin päässä toisistamme. Baaritiski, suurikuvioiseen tapettiin naamioitu entisen baarin dj-koppi, kultakehyksiset ikonit, balalaikka ja keisarillisen isän ja viimeisenä tsaarina tunnetun pojan jättimäiset taulut - keskenään ristiriitaisia, mutta sympaattisia yksityiskohtia, jotka saivat aikaan hyväksyviä hymähdyksiä. Ravistelin olkapäitäni ja etsin oikeaa oloa, paikkaan piti suhtautua samalla tavalla kuin harmaiden rämpsypäivien kauneuden etsintään silloin kun kengät olivat sukkia myöten likomärät. Annoin taustalla soivan venäläisen iskelmän viedä mukanaan kuvitteelliselle 70-luvulle, Kaurismäen elokuvista tuttu omituisen värinen maailma pyrki mieleeni ikkunoiden takana valuvan räntäsateen avustamana. Tunnelma ravintolassa oli omituinen, neljässä muussa pöydässä istuvat pariskunnat ja seurueet olivat hipihiljaa, nojailivat kyynerpäihinsä seiniä katsellen kuin kulisseihin kuuluvat statistit. Aika oli pysähtynyt Tsaarin salissa konkreettisesti, pian mekin huomasimme sen. Henkilökuntaa ei puoleentuntiin näkynyt missään.
 
 

Ruokalistaa hetken selattuamme ja tarjoilijan vilaukselta nähtyämme, tilasimme venäläisen oluen ja sille kyytipojaksi taskulämpimän vodkan, omitakeinen tunnelma tuntui vaativan sen. Kun annosten valinnan aika tuli, annettiin sille tarjoilijan toimesta tarkat raamit: Riippuen siitä mikä kuponki kullakin asiakkaalla käytössään oli, oli lista eri tavalla rajattu. Meidän kuponkimme kanssa valittavana olivat alkupalalistalta vain keitot ja pääruokalistalta kahta kiellettyä annosta lukuunottamatta muut paitsi pelmenit ja blinit, jälkiruoista kaikki kuitenkin. Toisen kupongin kanssa asioiva olisi saanut valita vain yhden annoksen pääruokalistalta ja sille kaveriksi joko alku- tai jälkiruoan, ei muuta. Netin kuponkikauppaa aiemmin kokeilemattomana prosessi yhdistyi mielessäni samaan säännöstelyajan neuvostoliittoon, johon iltamme oli humoristisesti luisumassa. Borssikeiton ja smetanaan kastetun kuivahkon hapanlimpun nautittuani kuiskasin neuvostoliittolaisuusajatuksen Herra K:lle. Herra K virnisti leveästi, muistelimme hetken vuosien takaista runsasta illallista Työväen Teatterin naapurissa sijaitsevan Natalien kunnioittavalla tavalla perinteisten venäläisantimien parissa.




Ruoka oli hyvää, siinä ei sillä tavalla ollut mitään huomautettavaa. Kanaa ministeriön tapaan ja Kiovan kana majoneeseineen olivat molemmat syötäviä annoksina, vaikka näyttivätkin hilpeästi huoltoasemamaisilta ravintolassa vallitsevan neuostoliittolaisen hengen mukaisesti. Palvelu oli ystävällistä, se, että kaksi murtaen suomea puhuvaa tarjoilijatarta katosivat välillä kuin maan nieleminä tai söivät omia annoksiaan baaritiskillä tekstiviestien merkkiäänet kilkattaen, tuntui hassulla tavalla kuuluvan kokonaisuuteen. Rahkaisten lettujälkiruokien kastikkeena tarjoiltu, purkissaan pilaantumatta 30 vuottakin säilyvä kondensoitu maito oli positiivisin yllätys illassa sillä samalla sympaattisen kummallisella kaurismäkeläisellä tavalla. Ruokalistaan painettujen aukioloaikojen mukaan työpäivää tyhjentyvässä ravintolasalissa oli jäljellä vielä tuntikaupalla.

Ovesta takaisin vuoteen 2015 astuttuamme haimme vastapäisestä kaupasta salmiakkipussin ja mietimme, tulisimmeko Tsaariin uudelleen. Emme, sillä viikkoa myöhemmin Tsaarin nettisivut eivät enää toimi, ravintolaa ei enää ole olemassa. Yritteliään ravintoloitsijan kannalta harmittava uutinen ei harmaata räntäsadepäivää kaunista. Kyllä Tampereelle toinen venäläinen ravintola olisi mahtunut - kaurismäkeläisen neuvostoliittolainen, vaikka sitten tissibaarin paikalle.

perjantai 20. helmikuuta 2015

Lasilliset mestarille

Sateisena torstai-iltana uuden teatterin edessä, punaisen maton molemmin puolin palaa suuret kynttilälyhdyt, juhlapukuisia ihmisiä kulkee sisään suurista pariovista. 19.2. on juhlapäivä, Tampereella vaikuttaneen edesmenneen suuren lauluntekijän, kirjailijan, runoilijan ja ajattelijan syntymästä tuli tänä vuonna kuluneeksi 65 vuotta. Juhlapäivän kunniaksi mestarilta julkaistiin postuumisti yleisössä olleen fanin nauhoituksen pohjalta tehty keikkataltiointi sekä avajaisiltaansa viettäneen Teatteri Staten ensi-illassa nähty Lasilliset Juicea -esitys.



Teatteri Staten jättimäinen ulko-ovi on kunnioitusta herättävä, nykypäivänä ei enää tehdä sellaisia ovisyvennyksiä, jotka saavat ihmiset astumaan sisään hiljaisina. Tuulensuu -niminen talo on vuonna 1929 Hämeenkadulle valmistunut Bertel Strömmerin suunnittelema, aikanaan Tampereen suurin asuinkerrostalo. Rakennuksen alimmassa kerroksessa toimi sen sijainnin mukaan nimetty Elokuvateatteri Tuulesuu talon valmistumisesta vuoteen 1939 saakka ja elokuvateatteri Kino-Palatsi vuodesta 1939 vuoteen 1991 saakka. 2000-luvulla entisen elokuvateatterin tiloihin tehtiin täydellinen remontti museoviraston valvonnassa, 20-luvun loisto palautettiin Tampereen kulttuuriteko -palkinnon arvoisesti. Vaikka Tuulensuussa on tullut käytyä muutaman kerran aikaisemminkin, on tila katsomoaitioineen joka kerta yhtä pysäyttävä, vuokralaisen vaihduttua erityisen raikas vielä.

Kuva: Teatteri State 


Pääkadun varrella tarjottava illallis-teatteriyhdistelmä tuo mieleen suuren maailman mahdollisuudet erilaisine Show&Dinner-yhdistelmineen. Tästä erikoisuudesta ei Tampereella ole saatu nauttia vielä kovinkaan montaa vuotta, mutta kaikista kaupungeista tämä mahdollisuus kuuluu oikeutetusti juuri Tampereelle, Suomen teatteripääkaupunkiin. Kokemus illastamisesta teatterissa ja teatterin seuraaminen illallispöydässä on erilainen kuin ravintolaillallinen ennen tai jälkeen perinteisen teatterin. Keittiömestari Tapio Humaljoen pöytiin tarjoiltu menu nostaa State-kokemuksen samoissa tiloissa aiemmin koettua buffee-ateriointia korkeammalle tasolle. Mustajuurikeittoa rapeine juureslastuineen, härän seläkettä marsalakastikkeella ja suklaatartaletti lakkamoussella. Mmm! Vaikka vihreä väri annoksista ensimmäisen illan harjoittelussa (kuten keittiömestari asian ilmaisi) puuttuikin, oli ruoan maku upea. Kyytipojaksi pihviaterialle tarjoiltiin illan esityksessä kitaristin lempijuomaksi moneen kertaan mainittua punaviiniä, tuo pieni yksityiskohta sai hoksaajan hymyilemään lämpimästi.



 

Juice Leskisen tavallisten ihmisten rakkaudesta, yksinäisyydestä ja elämän totuuden etsimisestä kertovat laulut, joille taiteilijan viimeisistä vuosista kertova varsin aidon tuntuinen keikkaesitys on koottu, olivat illan pääosassa. Heikki Vihisen ohjaama Otto Kanervan ja Ari Kankaanpään tulkinta lähes kansanlauluiksi verrattavissa olevista kappaleista pysäytti kuuntelemaan niiden sanomaa. Kun samassa illallispöydässä istui Juicen ja hänen elämänsä hyvin tunteneita ihmisiä, oli illassa ripaus sellaista taikaa, jota harvoin saa kokea. Erityisen hienoa esityksessä oli se, että se jätti tilaa kuuntelijan omille ajatuksille Juicesta. Se ei esitä persoonallista taitelijaa missään tietyssä valossa eikä pakota olemaan hänestä mitään tiettyä mieltä. Parituntinen "keikka" vei mukanaan niin, että välillä tuntui kuin yleisö olisi taputtanut legendalle itselleen häntä näyttelevän Kanervan loistavan suorituksen sijasta. Se, että lavalla oli Leskisen kanssa viime vuodet duona keikkaillut kitaristi Ari Kankaanpää, lisäsi taikaa vain entisestään.


 

Leskisen älykkään huumorin sekoittuminen erilaisten ihmisten haikeistakin maailmoista kertoviin kappaleisiin meni tämän katsojan ihon alle. Seuraava ilta kotisohvalla kuunneltiin Herra K:n kanssa eilen julkistua levyä ja juteltiin Juicesta, omista muistoistamme taitelijan tuotantoon liittyen. Ansiotta ei mestarin ajattomat kappaleet ole karaokelistojen kärjessä ja partiolaisten leirilaulukirjoissa, 30 vuotta vanhat sanoitukset kertovat edelleen tästä päivästä. Viidestoista yö, Syksyn sävel ja Kaksoiselämää -kappaleiden sanat osasin ulkoa ennen kuin edes tiesin miltä rakkaus, sen kariutuminen ja yhden oikean kanssa elämän jakaminen tulisi tuntumaan. Musta aurinko nousee, Norjalainen villapaita ja Paperitähdet, loistavia kertomuksia nekin, sillä niitähän ne ovat, Juicen kepeältä tuntuvat syvälliset pohdinnat.


Ne, jotka haluavat levyn 1 000 kappaleen numeroidusta painoksesta, löytävät sen omakseen ainakin Reinokaupasta Finlaysonilta 15 euron hintaan. Levyn tuotto menee Juicen kirjaston ylläpitämiseen.

maanantai 16. helmikuuta 2015

Kyttälänkadun jymy-yllätys

Stockmannin takana ei ole paljoa mitään, niin laulelin usein kotimatkalla kulkiessani Kyttälän katuja Tuomiokirkon naapurustossa sijaitsevaan pieneen pesääni. Korttelikapakka teipattuine ikkunoineen, hienojen naisten vaateliike, taidegalleria ja vakuutusyhtiö, aikuisten lelukauppa, ratsastusliike, parkkihalli... Ei siis paljon mitään, ei ainakaan sellaista, minkä takia Stockmannin taakse erikseen olisi lähtenyt, jos siellä suunnassa ei olisi asunut. Kun syksyllä kuulin huhun Tampereelle avatusta japanilaisesta ravintolasta, en ikimaailmassa olisi osannut etsiä sitä Kyttälän puolelta kaupunkia, siksi paikan sijainti piti tarkistaa kartasta kaksi kertaa.


 

Izakaya Nomu. Tuntien kaupunginosan vauhdikkaan historian, Izakaya Nomu -niminen ravintola sopii Kyttälään enemmän kuin hyvin. Kun googlen kääntäjällä tarkistaa, tarkoittaa izakaya tavernaa, pubia tai krouvia ja nomu juomaa. Kotipolttoisia juomia tehtailtiin Messukylään kieltolain aikana kuuluneella tehdastyöväestön ylikansoittamalla Kyttälän esikaupunkialueella myös varakkaampien kaupunkilaisten tarpeisiin kun Tampereen poliisivoimien koura ei yltänyt naapurikuntaan kuuluvalle alueelle ja oma nimismies rangaistuksineen oli kaukana näiltä kulmilta.

Tuon syksyllä kuulemani ravintolahuhun mukaan Nomu on japanilainen vastine niin ikään Kyttälän kulmalla sijaitsevalle espanjalaiselle seurusteluravintolalle, molemmat nämä Kyttälän nuoret ravintolat ovat iltaisin täynnä hyvästä ruoasta ja juomasta mukavassa ilmapiirissä nauttivia ihmisiä. Nomun burgerit ovat kuulemma omaa luokkaansa, sellaisetkin ihmiset innostuu japanilaisesta ruoasta, jotka muuten kertovat olevansa sushiallergisia. Ollessani ystävättärieni kanssa edellisellä viikolla lounaalla juurikin tuossa toisessa seurusteluravintolassa, kuulin uuden huhun: Myös Nomussa olisi lounas. Sellaisen huhun paikkansa pitävyys piti heti tarkistaa ja lapsuudenystävä kutsua testaamaan huhuttu lounas samoin tein.

 


  
Ulkoa päin ei äkkiä olisi uskonut minkä kokoisesta paikasta on kyse, kun puhutaan Nomusta. Avara ja valoisa ravintola on suloisen oloinen sekoitus pohjoismaista vaaleaa puuta ja japanilaista tummuutta. Pitkä baaritiski mataline tuoleineen tuo mieleen elokuvat ja ruokamatkailuohjelmat, joissa autenttisessa ympäristössä japanilaisesta ruoasta nauttivat ihmiset istuvat vieretysten puikoilla syötävien annostensa kanssa.

Ensimmäisenä ovesta sisäänastuneena lounastajana on hauska kuvitella vielä tyhjä ravintola täyteen ihmisiä. Ystävänpäivälauantaina ravintola oli Facebook-sivujensa mukaan ollut viimeistä pöytää myöten varattuna, eikä lounaan jälkeen ovesta ulos astuessa ole vaikea ajatella miksi. Nomun listalta löytyvien annosten nimet ovat hauskasti japaniksi, suomennosta kysyessä ystävällinen ja iloinen henkilökunta kertoo himoitsemani Kara-age donburi-annoksesta kaiken tarvittavan. Riisi- ja salaattipedillä tarjoiltu friteerattu kana kaksine kastikkeineen on niin herkullista, etten voi kun onnitella itseäni loistavasta lounasvalinnasta. Ystäväni kirkasvärinen sushiannos raikkaan inkiväärin tuoksun säestämänä houkuttaisi myös, mutta kaikkea ei ihminen yhdellä kerralla voi kuitenkaan syödä, tänne pitää siis tulla toisenkin kerran. Misokeitto ja kahvi tai tee kuuluvat kaikkiin lounaslistan 10 euroa maksaviin annoksiin.



Hyvä lounas ja yllättävä ruokamatka maailmalle omassa kotikaupungissa piristävät päivää. Ennen kuin lähdemme ravintolasta, kysyn tarjoilijalta vielä heidän erikoisuuksistaan. Tarjoilija miettii hetkisen ja hymyilee sitten leveästi. Nomun vessa pitäisi kuulemma käydä testaamassa, kokeilla rohkeasti kaikkea mitä sieltä löytyy. Arvoituksellinen suosittelu voisi kummastuttaa, mutta minussa se herättää uteliaisuuden. Eräs ystäväni on nimittäin sitä mieltä, että vessassa ravintolan taso mitataan. Jos ravintolan muuten upeat puitteet eivät yllä saniteettitiloihin saakka, ei ravintola hänen mielestään ole täydellinen. Hei ystäväni, Nomua sinäkin voit pitää täydellisenä ravintolana.

Kuinka moni on katsonut Autot 2 -elokuvan ja nähnyt pikkukylästä kotoisin olevan hinausauton käyvän jättimäisen tokiolaisravintolan wc:ssä, kuullut tämän miehekkään körilään kikattavan kopissaan pikkutyttömäisesti? Nomussa ainakin naisten puolella on mahdollisuus kokea elokuvan vessakoppikohtaus itse. Se, että ravintolan tyyli on viety loppuun saakka ja asiakkaille pystytään tarjoamaan erilaisia kokemuksia niinkin arkisessa tilanteessa kuin toiletissa, kertoo jotain tasosta. Loistavaa, Nomu, teillä oli hauska käydä.