Neljä maamerkkiä yhdellä vilkaisulla

 

  

Vuosi on ollut pitkä. Pidempi kuin vuodet yleensä. Kaksi kokonaista vuotta, enemmänkin ehkä. Istun pöytäni ääressä ja katselen syyskuisen taivaan värien muuttuvan Näsijärven yllä. Sinisenharmaa pilvimassa värjääntyy ensin kullalla ja sitten punaisella laskevan auringon pilkistäessä taivaanrannasta ennen yöpuulleen painumista. Juovia. Kokonaisia vaaleanpunaisia pilviä. Kultareunuksia.

Tampere. Tamperelainen minä. Täysi-ikäinen tamperelainen, sillä 18 vuotta tällä seudulla tuli täyteen kesän korvalla, kun jo toisen kerran jouduin vähän vakavammin punnitsemaan lähtöä Tampereelta ja jäämistä tänne. Karkasin tytärteni kanssa pohjoiseen kaivatakseni, ja palasin sieltä takaisin tunteakseni täyttymyksen. Turistiksi minua ei kai enää voi hyvällä tahdollakaan kutsua vaikken syntyperäinen tamperelainen olekaan. Utelias olen silti, aina valmis oppimaan ja löytämään jotain uutta tästä kauniisti kerrostuvasta kotikaupungistani.

Tamperelaisen aikuisuuteni kynnyksellä pohdin, mistä ihmisen onnellisuus oikeastaan rakentuu. Ikkunoistani näkyy yhdellä vilkaisulla Siilinkari, Haulitorni, Pyynikin näkötorni ja Näsinneula - Hakanneula niin kuin Tiitiäiseni sitä kutsuu. Maamerkit, maadottavat näkymät, joita minulla on ollut kova ikävä ja joista en ole valmis luopumaan. Tunnen syvää rauhallisuutta niiden läheisyydessä, itsenikin isommaksi jotenkin. Paikasta, ajasta ja ihmisistä, niistä kai, se onnellisuus. Kotini on siellä, missä sydämeni on, on joku minua viisaampi asian joskus tiivistänyt, ja se on aika viisaasti tiivistetty. Mistä sitten tietää, onko se sydän siellä missä pitää?

Onneni on, että ympärilläni on hyviä ihmisiä, niitä, jotka kannattelevat silloin, kun omat jalat ei meinaa jaksaa. Ja uskokaa huviksenne, minun jalkani eivät vähästä väsähdä. Mutta hyväksyviä katseita ja kauniita sanoja ei peililtä ota vastaan samalla tavalla kuin toiselta ihmiseltä. Omien ajatusten ääneenkään pyörittely yksinään ei johda yhtä hedelmälliseen lopputulokseen kuin ystävän tai tuikituntemattoman kanssa käyty keskustelu tai sen pätkä. Yksi ihminen ei koskaan pysty antamaan kaikkia näkökulmia tai täyttämään kaikkia tarpeita samalla tavalla kuin monta ihmistä. Ja Tampereella ihmisiä riittää, niitä, jotka aloittavat keskustelun pysäkillä, kaupan vihannestiskillä, kauppahallin käytävällä ja kahvilan pöydässä. Se, että pandemiapoikkeusaika ja eristykset ovat väistyneet, on mahtavaa. Kanssaihmisiä arvostaa ihan uudella tavalla. Kaikkia heitä, niitäkin, joiden kanssa ei vielä ole sanaakaan vaihtanut. Olen iloinen tamperelaisista ihmisistä. Paljasjalkaisista ja tänne muualta tulleista.

Ihmisten lisäksi onnellisuuteeni punoutuu ruoka. Ruokaan käytetty aika. Nauttiminen ruoasta, terapia sen tekemisestä ja haaveet sen hyödyntämisestä unelmieni suhteen. Tein viime viikoilla pitkästä aikaa reseptejä ja kuvasin ruokaa, ja tunsin suunnatonta iloa siitä. Tampereella on ihania kahviloita, bistroja ja ravintoloita, joista löytää inspiraatiota ja omat suosikkinsa erilaisiin päiviin, aina jotain uutta loputtomaan ruokaseikkailun nälkään. Ja ruokakauppoja ja kauppahalli, joista ostaa jotain kivaa kotikokeiluihin. Laatulihan lopettamisuutinen hallissa harmittaa. Toivottavasti muut jatkavat, eikä Nygrenin kalatiski ainakaan koskaan katoa! Kampasimpukoita, mustekalanlonkeroita ja kunnon katkarapuja kun ei oikein muulta saa kuin satunnaisesti. Samanlaista iloista ja asiantuntevaa palvelua ei ainakaan. Tamperrada-tapahtuma muuten marssitti tällä viikolla loistavan kattauksen toinen toistaan upeampia pintxoja ruokaa rakastavien iloksi ympäri kaupunkia. Jo pelkkä vilkaisu tapahtumamainontaan kutsui maistelemaan. 

Mitä muuta sydämeni saanut Tampereeni pitää sisällään? Työpaikan, jossa en työnkuvan muuttumisesta huolimatta ollut valmis päästämään irti Tampereesta, Siperiasta ja sen punaisista tiiliseinistä, betonilta tuoksuvasta parkkitalosta. Uimahallit, niitä on ilahduttvan monta. Molemmat järvet ja niiden rannat. Koskipuisto, Sorsapuisto, Näsinpuisto ja Hämeenpuisto. Taidemuseo ja Sara Hilden, joihin on ihana pujahtaa museokortin turvin tuntemaan ja hakemaan innoitusta. Metsokirjasto. Teatterit ja pienet standup-klubit, joissa olen viimeisen vuoden aikana nauranut itselleni kyyneleet silmissä. Torit ja torikahvilat, Ja Viikinsaari kesäisin. Lenkkipolut ja harjun portaat. Ja sitten saunat, Rajaportti ja Rauhaniemi ja ne muut, joissa en vielä ole käynyt. Jos et ole kokenut Rauhaniemen kansankylpylän yhteisöllisyyttä tiiviissä tunnelmassa yli 100-asteisilla lauteilla ja löylyjen välissä vilvoittelua aaltoilevassa, jääkylmässä järvessä, et ole kokenut tamperelaisuuden ydintä. Sitä, jonka hyisyys pistelee varpaita ja kuumuus polttaa korvia, jossa vieraan ihmisen hiki tippuu olkapäällesi ja mietit mitä helvetin järkeä tässä kaikessa on - tuntiessasi samalla suunnatonta hyvää oloa juuri siitä järjettömyydestä. Jotta tästä kaikesta voi nauttia ja tuntea tuota outoa onnea, täytyy ihmisellä olla aikaa. Olla vaan, kokea ja kuljailla. Nyt, novellikokoelma, romaani ja kaksi ruokakirjaa myöhemmin, on etsittävä aikaa olemiselle.

Siinäkö Tampereeni on? Ei! Se on isompi, paljon suurempi ja paljon enemmän! Vielä pitää listata ainakin koski ja sen rannat. Piiput, ne kymmenen vanhaa, jotka vielä ovat jäljellä! Punainen tiili, vanhat tehdasrakennukset, Kehräsaari ja Finlayson ja Tampella ja niiden tarinat. Ja Hämeenkatu. Ja erilaiset kaupunginosat. Ja ratikka, ratikkaa ei voi unohtaa. Ratikka on hyvä. Ratikalla pääsee toisiin kaupunginosiin. Ratikkaan olen rakastunut ja ensi vuonna ratikka tulee minunkin kotiovelleni.

Minun omalaatuinen, monitasoinen kotikaupunkini. Minä tykkään sinusta. Rantatunnelista, uusista korkeista taloista, Ratinan kauppakeskuksesta ja areenastakin. Luulen, että aika on tehnyt tehtävänsä ja sinä näyttänyt sisinpäsi. Olet päässyt läpi ja se tuntuu hyvältä. Meidän tarinamme jatkuu.