lauantai 15. heinäkuuta 2017

Lautanen kainaloon ja Kreikkaan

Kun on lapsia ja iso talo ja iso piha ja remontit ja auto, keskipalkkaiset työt ja uudesta työstä johtuvat olemattomat kesälomat, on joitain haaveita lykättävä vähän tuonnemmaksi. Sillä tavalla hallitusti lykättävä, siirrettävä tulevaisuuden to-do-listalle suunnitellusti ja nautittava haaveilusta, siitä, mitä tällä hetkellä käsissä on. Ulkomaan lomamatkat ovat olleet lykkäyksen kohteena viime vuosina. Runotyttö ei vielä osaa toivoa, mutta Pikkumies haluaisi Englantiin. Ja Singaporeen. Ja Himalajalle. Teineille kävisi mikä vaan matkakohde. Tänä vuonna tulee kuluneeksi 15 vuotta ajasta, jolloin asuin opiskelukaverini kanssa Kreikassa. Kreetan saarella ja Rethymnonin kaupungilla ympäristöineen tulee aina olemaan pieni erityinen paikka sydämessäni. Haaveeni on joskus vielä vuokrata sieltä huvila perheelleni kuukaudeksi, yksi niistä, joihin matkatoimistossa töissä ollessani sain tutustua. Ehkä sitten, kun Kreikan vuodestani on kulunut 20 vuotta. Siihen saakka nautin niistä muistoista, jotka minulla tuosta ajasta ja paikasta on.





Vaaliakseni muistojani välimeren kesistä, rakastan kreikkalaista ruokaa kotikeittiössäni. Ja viinejä. Ja musiikkiakin joiltain osin. Herra K:n grillistä kantautuvat tuoksut tuovat usein mieleen kreetalaisen illan, joskus kesäisinä päivinä kotikaupungin kaduillakin haisee Kreikka. Tampereella on kreikkalainen ravintola, piilossa Tammelan torin takana, kävelymatkan päässä keskustasta. Sunnuntaisin ja maanantaisin ravintola on kiinni, tiedän, niin monta kertaa olen yrittänyt varata sinne pöytää vääränä päivänä. Pettymyksistä oppineena tein viime viikolla varauksen lauantaille. Viisitoista vuotta Kreikasta, kolmetoista vuotta Tampereella ja vasta nyt ensimmäistä kertaa Antikassa.







Väinölänkadun alussa, ratapihatöiden valtavassa myllerryksessä, on vuosina 1902-1908 useammassa eri osassa rakennettu kaksikerroksinen kivitalo. Konemestari G.E. Lidman ja hänen vaimonsa perustivat taloon leipomon, joka tietojen mukaan vuonna 1926 työllisti 33 henkilöä. Siitä, mihin asti Lidmanin leipomo on talossa toiminut, en löytänyt merkintää. Mutta 60-luvulla koulusta palanneet Tammelan lapset muistavat jo kaukaa nenään tuntuneen munkin tuoksun ja 70-luvun alussa talossa asuneet piharakennuksessa aamuyöllä käynnistyneen taikinakoneen, jonka kovaääniseen hurinaan uudet asukkaat pian tottuivat. Leipomoajasta rakennuksessa muistuttaa paikoilleen jätetty alkuperäinen moniluukkuinen leivinuuni.

Nykyisin talossa oleva ravintola on ollut paikallaan kuulemani mukaan jo nelisenkymmentä vuotta. Kun nopeasti laskee vuosia taaksepäin, niin kovin monta vuotta ei pikahistoriikista jää puuttumaan. Kreikkalaisen ravintolan sisustuksesta voi olla montaa mieltä, mutta minä näen siinä päälleliimaamatonta autenttisuutta. Tuoreet ruusut pöydillä, muovikukat maljakossa, lamput ja kynttilät, maljakot ja ruukut, eriparit sulassa sovussa. Sympaattinen sekoitus vähän kaikkea, vanhaa, uutta, Suomea ja Kreikaa, historiaa ja nykyisyyttä värillisenä ja värittömänä. Sini-valkoista sisustusta, jota me monesti pidämme kreikkalaisena, ei Kreikassa paikan päällä useinkaan ole. Värien ja yksityiskohtien sekamelskaa sen sijaan on. Yhteenkään kuvistani ei tainnut tallentua oven viertä koristava tarrarykelmä eri maksutapojen käytettävyydestä, se sai minut hymyilemään. Sellaista harvoin näkee kotimaassa - vain seinään teipatut eri maiden rahat puuttuivat sen vierestä. Ja erilaisilla kuviolla varustetut muoviset liinat, niitä melkein olisin pöytiin kaivannut vaikka en sitten aivan kuitenkaan. Ne jäivät kreikkalaisista tavernoista mieleen, mutta Antika on hienompi kuin satamakaupungin rantakatujen ruokalat.






Pääruoat meistä jokainen valitsi listalta itse, mutta yhteisiä alkupaloja minä kreikkalaiseen tapaan tilasin pöydän täydeltä: Kreikkalaista salaattia (horiatiki), friteerattuja mustekalarenkaita (calamares), valkosipulista kurkku-jogurttikastiketta (tzatziki) runsaalla oliiviöljyllä höystettynä ja talon leipää, ne jaettiin ruokaseurueen kesken ripottelematta niihin kuitenkaan suolaa ensin niin kuin paikallisilla on tapana. Oliiviöljyä ja punaviinietikkaa jokainen sai laittaa omalle lautaselleen mielensä mukaan. Minä katselin lautasten täyttämän pöydän liinaa tahraavia, vähän epäkäytännöllisiä pieniä pulloja nostalgisena, niissä kulminoituu rantaravintolat ja konstailematon, järjettömän hyvä ruoka. Calamares, oh calamares! Näin pehmeitä ja rapeita renkaita en ole pitkään aikaan saanut! Näissä ei ollut tietoakaan sitkeydestä ja kumimaisuudesta.

Lampaankyljyksiä, souvlakia, paistettuja kasviksia, nam! Tirisevää lihaa sitruunaöljyllä tai konjakki-kermakastikkeella. Herra K valitsi kyljýksiinsä öljyn, minä souvlakini kanssa sorruin kastikkeeseen, joka oli taivaallista! Täydeläistä, tuoksuvaa, mausteisen maistuvaa. Seuraavalla kerralla tilaan kuitenkin ilman - sitä ihanuutta kun oli niin paljon, että se meinasi kirjaimellisesti peittää alleen kaiken muun.



Se, mikä taustalla kuuluvan Zorbas-musiikin ja niitä näitä höpöttelevän tarjoilijan lisäksi toi Antikassa vuosien takaisia muistoja mieleen, oli lasten ravintolassa saama palvelu. Runotyttö viihtyi. Uusissa aurinkolaseissaan keimaillen hän innostui sormipystyssä tilailemaan lisää tomaatteja hänelle leperreiltä tarjoilijoilta. Mutta mikä puuttui? Viini. Oma vika, sitä olisi kyllä ollut yllin kyllin tarjolla ja kreikkalaiseen ruokaan se nimenomaan olisi sopinutkin. Mutta keskipäivä. Ja auto. Ja lapsi. Ja ukki ja mummu. Pah! Tekosyitä omalle ajattelemattomuudelle. Uskon, että ukille ja mummulle olisi pieni lasillinen varmasti maistunut myös, keskellä päivää tai ei. Se olisi ollut kreikkalainen tapa se.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti