Tyylikäs klassikko Keskustorin kulmalla
Syksy on tullut kaupunkiin sinä aikana kun turisti on pesinyt kotona heinäkuussa syntyneen pikkuisensa kanssa. Kaunis syksy, aurinkoinen ja kirkas. Sinä aikana kaupunkiin on tullut paljon muutakin: uusia kahviloita, bistroja ja baareja, Laukontorin paljon puhutun Jörn's Dönerin ja Kyttälän Hot Potinkin olen missannut täysin! Onneksi kotona on ollut kirjoja joita lukea, tutustua tarinoihin Tampereella ja sen ulkopuolella oman uutuuskirjan mentyä painoon.
Kahviloiden ja ravintoloiden valinta ei Tampereella kyllä tylsäksi käy. Pois kaupungista ei kauaakaan tarvi olla että missaa jotain uutta. Välillä tuntuu, että joka päivä kaupunkiin kasvaa uusia paikkoja testattavaksi. Fazer avasi kahvilansa Tempon taloon, Aitoleipä omansa Palanderille. Riittääkö niihin kaikkiin kävijöitä? Missä kohtaa huippu tulee saavutettua vai sulkeutuuko vanhoja samalla tahdilla uusien syntymisen kanssa? Mimibossa Puutarhakadulla näytti valitettavasti olevan lappu luukulla.
Tulijoita ja menijöitä ravintolakentällä riittää, klassikot ovat niitä, jotka pitävät paikkansa. Ajattomat, mielenkiintoiset ja mieleenjäävät paikat, paikat, jotka tulevat ensimmäisenä mieleen silloin kun tietylle tapahtumalle tarvitsee tietynlaisen paikan. Jos ravintoloille pitäisi luoda henkilöllisyys ja kuvailla ne ihmishahmoina, löytyisi oman suosikkitarinani pääosan esittäjä Keskustorin laidalta. Suurten ikkunoiden takana tyylikkäässä ja hillityssä rauhassaan keskellä kaupungin hälinää istuisi pitkä ja solakka hahmo, jonka ikää olisi mahdotonta määritellä. Eurooppalaisittain klassikoihin pukeutunut leveälierinen nainen on mystinen, kutsuu äänettömästi luokseen kokemaan jotain arjesta poikkeavaa. Hänen eteensä kävelykadulle on kiviin kaiverrettu kirjallisuuden komeimpia lauseita, Tampereella asuneiden tai työskennelleiden suuruuksien töitä. Eeva-Liisa Mannerta, Väinö Linnaa, Lauri Viitaa. Sillanpäätä, Kajavaa, Paasilinnaa. Tekstejä katsellen tuo nainen istuu ikkunassa ja hymyilee salaperäisesti. Talo ulkoa päin ei ole kummoinen, kiireisenä kävellessä ravintolaa ei välttämättä edes huomaa. Sen ikkunoista peilaa vastapäinen Palanderin talo, joten maisema ikkunassa istujalla on varsin komea.
Leveälierinen nainen tarinassani on Ravintola Astor. Tyylikäs klassikko ei pidä meteliä itsestään, sen tietävät silti kaikki. Astor on ollut paikallaan jo vuodesta 1992, se on Henriksin, Saludin ja Coussican kanssa yksi Tampereen ensimmäisiä eurooppalaista ruokaa tarjoavia á la carte -ravintoloita. Astorin salissa ja keittiössä on moni ammattilainen saanut oppinsa, Astoriin tullaan oppimaan ja se oppi näkyy myös asiakkaille. Harvassa paikassa saa niin hyvää palvelua kuin Astorissa - siitä todella sietääkin ottaa mallia. Pöydässä tuntee itsensä arvokkaaksi kohteliaiden tarjoilijoiden palvellessa ystävällisesti ja kiireettä pilke hauskasti silmäkulmassa. Astorin salaisuus on pitkäikäisessä henkilökunnassa. Monet työntekijöistä ovat olleet talossa jo 15-20 vuotta, vaihtuvuutta ei juurikaan ole. Ravintolapäällikkö joka hiljan jäi eläkkeelle, palveli Astorissa koko uransa ajan, lähes kolme vuosikymmentä.
Lounasajan alussa Astorissa on rauhallista, ihmiset, jotka istuvat pöydissään, näyttävät tyytyväisiltä aivan niin kuin kuvittelen naisen tarinassani näyttävän. Ruoka on erinomaista, alkukeitosta lähtien niin kerta kaikkisen hyvää, että seuraavaa ruokalajia odottaa vesikielellä edellisen loputtua. Ja miksei olisi, se kun tehdään itselle. Astor on perheyritys. Kokkimaajoukkueessa aikanaan kilpaillut Rosendahlin keittiömestarina toiminut isä toi maailmalta vaikutteita tuolloin ruokakulttuurisesti vielä kehittymättömälle Tampereelle, äiti hoiti sihteerinä yrityksen paperityöt ja poika, nykyinen omistaja, oli teini-iässä jo salin puolella opissa.
Annan katseen kiertää ravintolaa rauhallisen musiikin soidessa taustalla. Vanha flyygeli on vaihtunut pianoon, mutta muuten Astor näyttää samalta kuin ensimmäisen kerran siellä käydessäni. Istuin silloin baarin puolella ikkunapöydässä punaviiniä siemaillen, samalla tavalla kuvittelen naisen tarinassani tekevän ja haaveilin prinssistä, joka toisi minut treffeille Astoriin. Silloin sisällä sai vielä tupakoida, se tuntui kansainväliseltä. Baari oli kaupunkilaisten kohtauspaikka iltaisin. Astorin kabinetti juhlapaikka silloin kun syytä juhlaan on.
Mitä ravintolan nimi Astor sitten tarkoittaa ja mistä se tulee? Se jää salaisuudeksi, vain isä Olander tietää sen. Mietin New Yorkin upeita hotelleita korkeine auloineen ja kristallikruunuineen, miljoonasukujen perijättäriä, 1900-luvun alun herrasmiehiä, ne Astorista ensimmäisenä tulee mieleen. Leveälierinen nainen kuvitelmissani hymyilee arvoituksellisesti. Toista Astorin kaltaista ei Tampereella ole. Eikä tule.
Kahviloiden ja ravintoloiden valinta ei Tampereella kyllä tylsäksi käy. Pois kaupungista ei kauaakaan tarvi olla että missaa jotain uutta. Välillä tuntuu, että joka päivä kaupunkiin kasvaa uusia paikkoja testattavaksi. Fazer avasi kahvilansa Tempon taloon, Aitoleipä omansa Palanderille. Riittääkö niihin kaikkiin kävijöitä? Missä kohtaa huippu tulee saavutettua vai sulkeutuuko vanhoja samalla tahdilla uusien syntymisen kanssa? Mimibossa Puutarhakadulla näytti valitettavasti olevan lappu luukulla.
Tulijoita ja menijöitä ravintolakentällä riittää, klassikot ovat niitä, jotka pitävät paikkansa. Ajattomat, mielenkiintoiset ja mieleenjäävät paikat, paikat, jotka tulevat ensimmäisenä mieleen silloin kun tietylle tapahtumalle tarvitsee tietynlaisen paikan. Jos ravintoloille pitäisi luoda henkilöllisyys ja kuvailla ne ihmishahmoina, löytyisi oman suosikkitarinani pääosan esittäjä Keskustorin laidalta. Suurten ikkunoiden takana tyylikkäässä ja hillityssä rauhassaan keskellä kaupungin hälinää istuisi pitkä ja solakka hahmo, jonka ikää olisi mahdotonta määritellä. Eurooppalaisittain klassikoihin pukeutunut leveälierinen nainen on mystinen, kutsuu äänettömästi luokseen kokemaan jotain arjesta poikkeavaa. Hänen eteensä kävelykadulle on kiviin kaiverrettu kirjallisuuden komeimpia lauseita, Tampereella asuneiden tai työskennelleiden suuruuksien töitä. Eeva-Liisa Mannerta, Väinö Linnaa, Lauri Viitaa. Sillanpäätä, Kajavaa, Paasilinnaa. Tekstejä katsellen tuo nainen istuu ikkunassa ja hymyilee salaperäisesti. Talo ulkoa päin ei ole kummoinen, kiireisenä kävellessä ravintolaa ei välttämättä edes huomaa. Sen ikkunoista peilaa vastapäinen Palanderin talo, joten maisema ikkunassa istujalla on varsin komea.
Leveälierinen nainen tarinassani on Ravintola Astor. Tyylikäs klassikko ei pidä meteliä itsestään, sen tietävät silti kaikki. Astor on ollut paikallaan jo vuodesta 1992, se on Henriksin, Saludin ja Coussican kanssa yksi Tampereen ensimmäisiä eurooppalaista ruokaa tarjoavia á la carte -ravintoloita. Astorin salissa ja keittiössä on moni ammattilainen saanut oppinsa, Astoriin tullaan oppimaan ja se oppi näkyy myös asiakkaille. Harvassa paikassa saa niin hyvää palvelua kuin Astorissa - siitä todella sietääkin ottaa mallia. Pöydässä tuntee itsensä arvokkaaksi kohteliaiden tarjoilijoiden palvellessa ystävällisesti ja kiireettä pilke hauskasti silmäkulmassa. Astorin salaisuus on pitkäikäisessä henkilökunnassa. Monet työntekijöistä ovat olleet talossa jo 15-20 vuotta, vaihtuvuutta ei juurikaan ole. Ravintolapäällikkö joka hiljan jäi eläkkeelle, palveli Astorissa koko uransa ajan, lähes kolme vuosikymmentä.
Lounasajan alussa Astorissa on rauhallista, ihmiset, jotka istuvat pöydissään, näyttävät tyytyväisiltä aivan niin kuin kuvittelen naisen tarinassani näyttävän. Ruoka on erinomaista, alkukeitosta lähtien niin kerta kaikkisen hyvää, että seuraavaa ruokalajia odottaa vesikielellä edellisen loputtua. Ja miksei olisi, se kun tehdään itselle. Astor on perheyritys. Kokkimaajoukkueessa aikanaan kilpaillut Rosendahlin keittiömestarina toiminut isä toi maailmalta vaikutteita tuolloin ruokakulttuurisesti vielä kehittymättömälle Tampereelle, äiti hoiti sihteerinä yrityksen paperityöt ja poika, nykyinen omistaja, oli teini-iässä jo salin puolella opissa.
Annan katseen kiertää ravintolaa rauhallisen musiikin soidessa taustalla. Vanha flyygeli on vaihtunut pianoon, mutta muuten Astor näyttää samalta kuin ensimmäisen kerran siellä käydessäni. Istuin silloin baarin puolella ikkunapöydässä punaviiniä siemaillen, samalla tavalla kuvittelen naisen tarinassani tekevän ja haaveilin prinssistä, joka toisi minut treffeille Astoriin. Silloin sisällä sai vielä tupakoida, se tuntui kansainväliseltä. Baari oli kaupunkilaisten kohtauspaikka iltaisin. Astorin kabinetti juhlapaikka silloin kun syytä juhlaan on.
Mitä ravintolan nimi Astor sitten tarkoittaa ja mistä se tulee? Se jää salaisuudeksi, vain isä Olander tietää sen. Mietin New Yorkin upeita hotelleita korkeine auloineen ja kristallikruunuineen, miljoonasukujen perijättäriä, 1900-luvun alun herrasmiehiä, ne Astorista ensimmäisenä tulee mieleen. Leveälierinen nainen kuvitelmissani hymyilee arvoituksellisesti. Toista Astorin kaltaista ei Tampereella ole. Eikä tule.
.bmp)
Kommentit
Lähetä kommentti