Tilanne vaatii ehdottomasti kakkua

Joulukuinen iltapäivä kaupunkikävelyllä on musta. Märkä. Ei tuoksu jouluiselta, ei näytä siltä. Vaikka kuinka yrittää kiertää lätäköitä, kengät kastuvat läpi. Tykkään enemmän lumisateessa kastuvista hiuksista ja kengistä kuin vesisateessa kastuvista, niissä on vissi ero.

Kun ulkona on mustaa, kiinnittyy katse valoon. Kaikkein eniten valoa tulvii kadulle uudesta avarasta kahvilasta Tempon talon alakerrassa Hämeensillan kupeessa. Kun silmiini vielä osuu juliste, jossa todetaan molemmilla kotimaisilla kielillä tilanteen vaativan kakkua, minun on pakko poiketa sisään ja laitettava Herra K:lle viesti, että minut Runotytön kanssa löytää Fazer Cafen perimmäisestä pöydästä jättimäisen suklaakakkupalan takaa.

Kun vuosi sitten istuimme Herra K:n kanssa Helsingissä vuonna 1891 avatun ensimmäisen Fazer Cafen jättimäisen kupolin alla kakkukahveilla Kluuvikatu 3:ssa, toivoin salaa, että saisimme Tampereellekin Fazerin kahvilan. Mietin tuolloin mihin kahvila parhaiten täällä sopisi, enkä olisi voinut parempaa paikkaa sille keksiä. Bertel Strömmerin suunnittelema funkkistalo sopii arvokkaalle ja perinteiselle kahvilalle loistavasti, talossa ja entisen tavaratalon tilassa on sitä samaa hienostunutta suomalaisuutta, joka Fazerin brändissä on. Fazer loi Suomeen makeisteollisuuden, hänen nimeään kantavat konvehdit ovat edelleen parasta, mitä voi lahjaksi kenellekään antaa. Niissä on jotain symbolista, jotain perinjuurin kotimaista. Meidän itsenäisyyspäiväämme Fazerin siniset ja sini-valkoiset suklaat kuuluvat poikkeuksetta.

Fazerilla tuoksuu nautinto, kahvi, jonka tuoksuun sekoittuu rapeakuoriset croisantit, voisilmäpullat, vadelmakermakakut ja mangojuustokakku. Ja suklaa. Herra K ehtii mukaamme juuri ennen kuin olemme kahvilassa saakka. Astumme yhdessä ovesta herkkutaivaaseen ja tilaamme kahvit, myöhäisen lounaan mozzarellatoastin salaatilla ja chili-suklaakakkupalan jaettavaksi. Kahvikuppien reunalle valitsemme Kiss-kiss-karamellit, ne kun aikoinaan olivat Fazerin makeistehtaan ensimmäinen tuote. Kahvin ja supersuklaisen kakkupalan ääressä joulukuinen iltapäivä ei tunnu enää ollenkaan niin mustalta kuin hetki sitten oli tuntunut. Juliste oli oikeassa.

Ystäväni ihmetteli Fazer-ihastustani kahvilasta kertoessani, sanoi, että hänestä siellä kahvilla käyminen tuntui siltä kuin olisi istunut jonkun vieraan ihmisen kylpyhuoneessa. Hymähdän. Kahvilan pöydät ovat marmoria tai vaaleaa puuta, seinät peiliä, ikkunaa tai kaakelia ja kymmenistä valaisimista johtuen siellä on valoa enemmän kuin monessa muussa kahvilassa yhteensä. Minä pidän valosta ja pidän yksinkertaisesta sisustuksesta, siitäkin löydän jotain kansallishenkistä. Paikan valoisuuteen Herra K:kin kertoi kiinnittäneensä huomiota, kun töihin bussilta kiiruhtaessaan oli katsellut puolikahdeksalta arkiaamuina ovensa avaavaa kahvilaa aiemmin.

 

Nyt kun meillä Tampereella on Fazerin kahvila, aion käydä siellä mahdollismman usein, se kun oli avara ja ihana ja sinne pääsi hyvin Runotytön kanssa vaunuillakin. Salaattitiski jäi vielä testaamatta, katkaravut, parmesan-lastut ja raikkaan vihreä tuoreus kutsuu luo uudestaan. Ja aamiainen. Ja viikonloppuaamujen brunssi. Jos vasta nyt tapaisin Herra K:n, valitsisin treffipaikaksemme Fazerin. Siinä yhdistyisi moni myöhemmin tapahtunut kaunis ja ihana asia.