keskiviikko 13. elokuuta 2014

Rakkaudesta kotiseutuun ja kirjoittamiseen

Selailen Lauri Viidan vuonna 1950 ilmestyneen esikoisromaanin lehtiä ja luen pätkiä sieltä täältä. Sitten ostan sen ja aloitan lukemisen alusta, ahmaisen ensimmäisen luvun yhdeltä istumalta. Viidan käyttämä kieli on kaunista ja polveilevaa, hymähdän, kun tunnistan tekstistä kirjailijan itsensä keksimiä sanoja, niitä, jotka hänelle olivat päivänselviä, mutta jotka tekivät kääntäjien työn hänen tuotantonsa kohdalla erityisen hankalaksi.



"Nimestä nimistö, neuvosta neuvosto; syntyy ajaton, paikaton kerta kaikkiaan osoitteeton nimistöneuvosto, suuripiirteinen tilastovaltuusto, suisto, joka ei takerru pikkuseikkoihin, ei tunne ainoatakaan tapausta vaan hallitsee kokonaisuutta...".

Viita kuvaa romaanissaan yhteiskunnan muutosta tamperelaisittain äärimmäisen osuvasti. Erityisen hauskan tuosta pätkästä tekee se, että siinä teollisen aikakauden murros kiteytyy Näsijärven ja Pyhäjärven väliseen koskeen ja sen suistoon. Ja sitten se, että olen itse usein miettinyt suomen kielen sanojen merkityksiä samaan tapaan. Olen pohtinut muun muassa sitä, miten keittämisen tuloksena on keitos, paistamisen tuloksena paistos, päättämisen tuloksena päätös ja tuottamisen tuloksena tuotos. Ja sitten on laitos, satojen kasvottomien ihmisten ja erilaisten laitteiden ja linjastojen muodostama käsittelykoneisto, joka ei ole lopputulos ollenkaan vaan paikka, jonka rattaisiin laitetut päätöstä odottavat asiat tuntuvat katoavan. No joo.


On vaikea kuvitella Moreenia sotarintamalla kirjoitetuksi kirjaksi tai edes siellä aloitetuksi, niin seesteistä, elämänmyönteistä ja kotiseuturakasta sen teksti on. Kämmeneen haavoittunut, vasta avioitunut pienen pojan isä pääsi rintamalta kotiin jatkamaan aloittamaansa työtä, kuvailemaan lapsuutensa Pispalaa ja sen ihmisiä. Millainen mies oli Lauri Viita, ensimmäinen suuri tamperelainen, jonka minä tänne muuttaessani rekisteröin?

Pispalanharjulla on kaksi taloa, joita Herra K vei minut elokuisena sunnuntaipäivänä katsomaan. Toisessa niistä Lauri Viita syntyi vuonna 1916, toisessa hän asui lapsuutensa vuodet viidestä kaksikymmentäkolmivuotiaaksi. Ensimmäisessä asuu yksityishenkilöitä, joskin tunnettuja sellaisia, jälkimmäisessä sijaitsee Pispalan Moreeni ry:n ylläpitämä Lauri Viita -museo, jossa kirjailijan tarinaan pääsee tutustumaan loistavan oppaan avustuksella.


Autenttiseksi entisöidyssä museohuoneistossa voi nähdä Lauri Viidan käyttämät kynät ja mustepullon, koulut kesken jättäneen kapinallisen huonot todistukset ja piikkarit nuoruuden urheiluvuosilta. Tavaroita mielenkiintoisempia ovat kuitenkin museo-oppaan kertomat tarinat. Urheiluseura-aikanaan Lauri Viita tapasi ensimmäisen kolmesta vaimostaan. 23-vuotiaana rintamamiehenä Viita avioitui Kerttu Solinin kanssa ja sai kaksi lasta, asui harjun alla Hyhkyssä kohtuullista elämää työskennellen kirjoittamisen ohella isänsä tapaan kirvesmiehenä. Julkaistuaan suurta huomiota saaneen esikoisteoksensa, runokokoelma Betonimyllärin vuonna 1947, Viita tapasi kirjallisuuspiireissä seuraavan vaimonsa, niin ikään esikoisteoksensa juuri julkaisseen runoilija Aila Meriluodon, jota ilman kirjailija ei ensikohtaamisen jälkeen voinut enää elää.  


Lauri Viita avioitui Aila Meriluodon kanssa vain kaksi kuukautta avioeronsa voimaan astumisen jälkeen. Eroaminen ei 40-luvulla ollut ollenkaan tavallista, joten Viita uusine vaimoineen ei voinut jäädä Pispalaan, ei koko Tampereelle. Eikä Meriluodon kotiseudulla Pieksämäelläkään heitä erityisen ystävällisesti otettu vastaan, rehtorin lahjakas tytär kun toi mukanaan köyhän, eronneen kahden lapsen isän. Meriluodon vanhempien nurkista pariskunta muutti Ruoholahdelle pieneen saareen hyvin alkeellisiin ja karuihin olosuhteisiin.

Lyhyen avioliittonsa aikana Lauri ja Aila saivat neljä lasta, joiden elättäminen ei niukkatuloiselle kirjailijapariskunnalle ollut helppoa. Lauri oli lopettanut päivätyönsä odottaessaan kriitikoiden ylistämille kirjoilleen saatua suurempaa menestystä ja sairastui sitten mieleltään lasten ollessa vielä pieniä. Pitkiä aikoja eri mielisairaaloissa viettäneen Viidan toinen liitto päättyi Meriluodon ottamaan eroon 8 vuoden jälkeen vuonna 1956. Kolmannen avioliittonsa Lauri Viita solmi Kellokosken sairaalassa tapaamansa Anneli Kuurimaan kanssa vuonna 1962, Viidan seitsemäs lapsi syntyi seuraavana vuonna. Pahimmista masennusjaksoistaan jaloilleen pääsemässä ollut, romaanitrilogiaa kirjoittanut Viita kuoli kuitenkin tapaturmaisesti vuonna 1965, kun humalainen kuorma-auton kuljettaja kolaroi Viitaa kuljettaneen taksin kanssa, ja trilogia jäi vain yhden romaanin mittaiseksi.



Skitsofreniaa, masennusta vai maanis-depressiivisyyttä, liian rankkoja sairaalajaksoja sähköshokki- ja insuliinihoitoineen? Pilalle hemmoteltu kohtuullisen varakkaan työläisperheen kuopus vai sodan traumatisoima tunteellinen mies? Nuo kysymykset eivät minulle päällimäiseksi jääneet museokäynnistämme mieleen, vaan voiton vei museosta ostamani kappale Moreeni -romaanista sekä Pispala puutaloineen, kapeine katuineen ja käsittämättömän upeine Pyhäjärvelle avautuvine maisemineen. Kun katsoo Lauri Viidan syntymäkodin viereisen puiston maalausmaista maisemaa, tulee suuri olo. En oikeastaan enää ihmettele mistä Moreenin ja Betonimyllärin kauniskieliset ja positiivissävytteiset tarinat ovat peräisin. Mies kirjoitti rakastamastaan paikasta. Perheestään ja yhteisöstä ympärillään, siksi teksti on niin lempeää ja soljuvaa.

Ennen kuin palaamme kotiin, käymme vielä Pispalanharjun päällä kulkevan tien varressa katsomassa Lauri Viidan muistomerkkiä, kuvanveistäjä Pertti Mäkisen vuonna 1991 paljastettua teosta "Runon siivet". Tummassa, jyhkeässä pronssiveistoksessa on jotain betonimyllärimäistä, se sopii hyvin Lauri Viidalle, aivan kuin hänen haudalleen Kalevankankaan hautausmaalle pystytetty teoskin. Viita näkyy ja kuuluu katukuvassa edelleen, Keskustorin ympäristössä olevassa "Kivikirjastossa" on Lauri Viidan säkeitä, Hotelli Ilveksen 18. kerroksen tapeteissakin kuulemma. Ja Pispalassa on Moreenikatu nimettynä hänen romaaninsa mukaan.



Kiertelimme patsasta ja katselimme sitä eri kulmista, mietimme miltä se mistäkin suunnasta näytti. Katseltuani teosta tarpeeksi, Herra K viittilöi minua tulemaan mäen reunalle haluten näyttää vielä jotain muutakin. 

"Tässä oli aikoinaan hyppyrimäki", Herra K osoitti alarinteeseen päin ja muisteli, että puinen hyppyri purettiin pois vasta 80-luvun loppupuolella. Katselen pitkää jyrkkää rinnettä ja uskon, että hyppyrimäki siinä on aikanaan saattanut olla. Tarkistan asian kotiin päästyäni ja löydänkin netin syövereistä dokumentin, joka vahvistaa Herra K:n kertomuksen oikeaksi: Tahmelan Hopaksi kutsuttu hyppyri lennätti aikanaan hurjapäät yli Pispankadun mäen alla häämöttävälle Tahmelan kentälle saakka, mäkiennätykseksi kirjattiin aikanaan 44 metriä. 

Herra K näyttää minulle kieltä, arvasi etten niele juttua tarkistamatta sitä ensin. Ihana Herra K, ikioma kävelevä kotiseutuhistoriakirjani.

                                                                                                          Kuva lainattu

5 kommenttia:

  1. Lauri Viidan syntymäkodin viereinen puisto on nimeltään Pyykkipuisto. Halusin tämän tiedon jakaa, sillä opin sen itse vasta tänä vuonna, vaikka historiaa tamperelaisena onkin jo 34 vuotta.

    VastaaPoista
  2. Aa, kiitos tiedonjakamisesta! Miksiköhän sillä on sellainen nimi? Rantaan ja loogisille pyykkäyspaikoille harjulta on aika pitkä matka... Tokikin pyykki siellä ylhäällä on varmasti kuivunut hyvin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En oo itekään paikan etymologiaan perehtynyt, joten pitääpä ottaa puheeksi, mutta sun jälkimmäinen veikkaukses saattais osua aika hyvin kohdilleen!

      Poista
  3. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  4. Internet on ihmeellinen. Vastaus tulikin yllättävän nopeasti, ja samoin vahvistus siihen, että en aivan väärässä ollut paikan nimen suhteen, vaikka sekin on ehtinyt muuttua.

    Siitä nimittäin käytetään todella puhekielessä myöskin yhtenä nimityksenä nimeä Pyykkipuisto ja on ollut tunnettuna myös Pyykkimettän puistona, mutta aivan virallisesti Pispalan Moreeni ja kadunnimitoimikunta on 2011 päättänyt muuttaa kaavanimen Vesisäiliönmäeksi. Ja sitten selitys nimelle:

    "Vesisäiliönmäkenäkin tunnetussa pienessä puistossa on sijainnut vesisäiliö, johon vesi pumpattiin Tahmelan lähteestä. Täältä monet pispalalaiset saivat vetensä, puistossa myös pestiin ja kuivattiin alueen asukkaiden pyykit. Leikkipaikkana puisto on toiminut noin 1950-luvulta saakka."

    Case closed :)

    VastaaPoista