Satujen ja tarinoiden taikaa

Pienen pojan käsi pysyy tiukasti omassani kun katselemme Hämeenkadun päälle viritettyjä jouluvaloja, hevosia, tähtiä, kukkia ja lintuja. Ihailevan huokauksen myötä pojan suusta nouseva valkoinen höyry kohoaa kohti tummaa iltataivasta, kiemurtelee tyynessä ilmassa hetkisen liikennevaloissa odotellessamme. Se näyttää taikalampun savulta pienen pojan silmin katsottuna.

"Onko sinne vielä pitkä matka? Onko se tuo talo? Onko se tuo talo? Onko se tuo tuossa? Onko siellä oikeasti Viiru?", pieni poika kyselee, kun valot vaihtuvat. Hän tarttuu myös isää kädestä ja pyytää, että saisi hypätä molempien meidän käsissä roikkuen, kolmesti ainakin. Kadun toisella puolella sitten, autotiellä ei vielä saa, isä myöntyy pojan pyyntöön.

Ensimmäinen teatterikäynti on unohtumaton elämys. Omasta ensimmäisestäni on aikaa jo kohta 30 vuotta, silti muistan vieläkin välähdyksiä Sammakkotalon omituisesti kaikuvasta portaikosta, äidin pehmeästä isotaskuisesta takista, näyttämöllä lavasteina olleista mustista kankaista, näyttelijämiehen suuresta hatusta ja teatterin tuoksusta, joka sittemmin on vuodesta toiseen ollut aina se sama riippumatta missä teatterissa on käyty. Tuolloin 80-luvulla kappale oli Herra Huu, tänä itsenäisyyspäivän aattona pienen pojan ensimmäinen teatteri oli Viirun ja Pesosen joulu.

Kolmen suuren teatterin voimin Tampere on todellinen teatterikaupunki, Ahaa Teatteri Tampereella on erityisesti lasten ja nuorten teatteri. Herra K:n kanssa kahdestaan me olemme tänäkin syksynä käyneet jo kolmesti teatterissa: kaksi kertaa olemme olleet kokemassa kaupungin upeimman tähden musikaalia TTT:llä ja yhden kerran seuraamassa toisenlaista kappaletta Komediateatterilla. Nyt on pienen pojan aika saada kosketus satujen ja tarinoiden taikaan teatterin ihmeellisessä maailmassa. Teatterissa kävijäksi kasvaa pienenä - ne omista ystävistäni, jotka ovat lapsena käyneet teatterissa, käyvät siellä vieläkin. Ne, jotka eivät käyneet, eivät haaveile teatterissa käynnistä aikuisenakaan.

Ahaa Teatterin aulassa käy kuhina, kun toppavaatteita riisutaan naulakoihin. Lapset katselevat toisiaan jännittyneinä otsatukkiensa alta, he kaikki odottavat samaa asiaa. Puolimetriä kuhinan yläpuolella on rauhallista, aikuiset hymyilevät toisilleen, he tietävät, että jännittämisestä huolimatta odottaminen kannattaa. Käsi pienen pojan kädessä katselen pylväisiin ripustettuja valoja ja verhoja, jotka luovat korkeaan tilaan satumaista tunnelmaa. Herra K muistaa käyneensä täällä pikkupoikana elokuvissa, vanhasta elokuvateatterista on jäljellä aulan penkit, joille hän istuutuu odottamaan salin ovien aukeamista.

Lasten teatterin katsomossa on valoisampaa kuin aikuisten teatterissa, mutta muuten tunnelma on sama. Koko tunnin ajan pieni poika istuu hievahtamatta paikoillaan käsi vuoroin isän, vuoroin minun kädessä. Ilmeet ja naurahdukset kertovat pojan eläytyvän täysillä Viiru-kissan malttamattomuuteen ja ukko Pesosen harmiin tontun seuratessa kaksikon touhuja ikkunan takana. Vielä kotona nukkumaan mennessäkin pienen pojan silmät loistavat peiton reunan alta hänen muistellessaan tarinan käänteitä ja sitä mitä kukin missäkin kohtaa sanoi. Minä hymyilen Herra K:lle pojan sängyn yli. Satujen ja tarinoiden taika on tarttunut pieneen poikaankin.