Lapsille ja lapsenmielisille
Joulu kaikkine pienine ihanine juttuineen on sitä aikaa, kun aikuinenkin saa heittäytyä lapseksi jälleen ja unohtaa aikuisen maailman säännöt ja jäykistävät rajoitukset. Joulunajan vapaapäivinä on ihmisellä aikaa vain olla, pelata pelejä ja leikkiä leikkejä, viipyillä niissä pienissä tavallisissa hetkissä, joista jää parhaat muistot pitkäksi aikaa. Aikaisin hämärtyvät talvi-iltapäivät rauhoittavat ja hidastavat. Kun ei ole kiire, pienet tärkeät asiat pääsevät oikeuksiinsa niin aikuisten kesken kuin koko perheen voiminkin.
Tampereella kiireettömään ulkoilmatouhuiluun lasten kanssa on tarjolla kaksi toisistaan poikkeavaa vaihtoehtoa, joiden erilaisuus entisestään vaan korostuu illan tullen. Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen Satupuu -lorukirjaan perustuva leikkipuisto avattiin marraskuun puolessa välissä. Omassa rauhassaan Näsikalliolla historiallisen Villa Milavidan naapurina sijaiseva vekkulin pohjapiirroksen omaava puisto on mielikuvitusta ruokkivine mäkineen ja tunnelmallisine valoineen täydellisen satumainen, taianomainen jotenkin. Puiston ääreen pysähtyy, sitä haluaa hengittää, katsoa tarkemmin, tuntea sen kokonaan. Ylhäällä Hämeenpuiston päässä on hiljaista, muistoille ja ajatuksille on siellä tilaa.
Omasta lapsuudesta tuttujen lorujen hahmot, Herra Piipoo, Jaakko Vaakko Vesirotta ja Surullinen Siili tervehtivät puistossa kulkijaa. Maahan kaivetut trampoliinit ja pyöreän malliset liukumäet houkuttelevat kokeilemaan leikkimistä, ihan vähän vaan, kyllä aikuisennakin saa. Villakangastakin helmat ylös ja pitkien nahkasaappaiden korot koholle, ei hämärässä kukaan näe, kukaan ei katso pahasti, jos ihan vähän kokeilee.
Tamperelainen Kirsi Kunnas, Eppu Normaalin poikien äiti, on ollut kujeellinen kirjoittaja vuonna 1956, kun Tiitiäisen Satupuu ensimmäisen kerran julkaistiin. Aikaansa edellä oli rouva, tai sitten kokonaan ajaton - mikään Tiitiäisen viehätysvoimassa ei ole muuttunut, vaikka kirjasta on sittemmin otettu painoksia jo 37. Oma isäni muistaa ulkoa Jansmakko Erikoisin, Perunakattilan ja Humpan ja Pompan vauhdikkaat runot, niiden tahtiin vietettiin rentoja lauantaipäiviä 30 vuotta sitten Oulussa. Samat runot raikaavat tänä päivänä lontoolaisessa kodissa, kun lapsuuden ystäväni 1-vuotias tytär sai syntymäpäivälahjakseen oman kappaleensa kirjasta. Kuinkahan britti-isän kieli taipuu Herra Piipoon mahtipontisiin taikoihin vespalla ajellessa?
Toinen omasta lapsuudesta tuttu tamperelainen on Pikku Kakkonen. Tuo rakastettu lastenohjelma on myös saanut oman maamerkkinsä tähän kaupunkiin, itse asiassa niin keskelle sitä kuin keskelle on vain mahdollista saada. Koskipuistossa sijaitsevaa puisto on ollut paikallaan jo vuodesta 1992, sitä kunnostettiin, laajennettiin ja uudistettiin alkuvuonna, nyt puisto näyttääkin värikkäältä ja modernilta uudenlaisine ääniohjattuine leikkirakennelmineen.
Pikku Kakkosen puisto on ruuhkainen ja täynnä elämää, siellä riittää aina leikkijöitä, enkä ihmettele sitä yhtään. Keskustassa ei liian monta paikkaa lapsille ole tarjolla. Vaikka kaikilta osin en ultrauudenaikaisesta, villistä ja vauhdikkaasta leikkiparatiisista tykkääkkään, tykkään siitä, että sieltä löytyy kaiken ikäisille lapsille jotain omaa. Ja tykkään siitä, että uudistuksen myötä tv:stä tutut hahmot kurkistelevat puiston riemukkaan värisissä nurkissa, ne kaikki piti ennen kuvitella sinne itse, kun puiston suunnittelijat eivät niitä olleet hoksanneet sinne luoda.
Vuosi 2013 oli ainakin lapsille hyvä vuosi Tampereella. Vuoden viimeisenä päivänä sitä kääntää katseen jo tulevaan. Mitähän kivaa ensi vuosi tuo meille kaikille mukanaan?
Tampereella kiireettömään ulkoilmatouhuiluun lasten kanssa on tarjolla kaksi toisistaan poikkeavaa vaihtoehtoa, joiden erilaisuus entisestään vaan korostuu illan tullen. Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen Satupuu -lorukirjaan perustuva leikkipuisto avattiin marraskuun puolessa välissä. Omassa rauhassaan Näsikalliolla historiallisen Villa Milavidan naapurina sijaiseva vekkulin pohjapiirroksen omaava puisto on mielikuvitusta ruokkivine mäkineen ja tunnelmallisine valoineen täydellisen satumainen, taianomainen jotenkin. Puiston ääreen pysähtyy, sitä haluaa hengittää, katsoa tarkemmin, tuntea sen kokonaan. Ylhäällä Hämeenpuiston päässä on hiljaista, muistoille ja ajatuksille on siellä tilaa.
Omasta lapsuudesta tuttujen lorujen hahmot, Herra Piipoo, Jaakko Vaakko Vesirotta ja Surullinen Siili tervehtivät puistossa kulkijaa. Maahan kaivetut trampoliinit ja pyöreän malliset liukumäet houkuttelevat kokeilemaan leikkimistä, ihan vähän vaan, kyllä aikuisennakin saa. Villakangastakin helmat ylös ja pitkien nahkasaappaiden korot koholle, ei hämärässä kukaan näe, kukaan ei katso pahasti, jos ihan vähän kokeilee.
Tamperelainen Kirsi Kunnas, Eppu Normaalin poikien äiti, on ollut kujeellinen kirjoittaja vuonna 1956, kun Tiitiäisen Satupuu ensimmäisen kerran julkaistiin. Aikaansa edellä oli rouva, tai sitten kokonaan ajaton - mikään Tiitiäisen viehätysvoimassa ei ole muuttunut, vaikka kirjasta on sittemmin otettu painoksia jo 37. Oma isäni muistaa ulkoa Jansmakko Erikoisin, Perunakattilan ja Humpan ja Pompan vauhdikkaat runot, niiden tahtiin vietettiin rentoja lauantaipäiviä 30 vuotta sitten Oulussa. Samat runot raikaavat tänä päivänä lontoolaisessa kodissa, kun lapsuuden ystäväni 1-vuotias tytär sai syntymäpäivälahjakseen oman kappaleensa kirjasta. Kuinkahan britti-isän kieli taipuu Herra Piipoon mahtipontisiin taikoihin vespalla ajellessa?
Toinen omasta lapsuudesta tuttu tamperelainen on Pikku Kakkonen. Tuo rakastettu lastenohjelma on myös saanut oman maamerkkinsä tähän kaupunkiin, itse asiassa niin keskelle sitä kuin keskelle on vain mahdollista saada. Koskipuistossa sijaitsevaa puisto on ollut paikallaan jo vuodesta 1992, sitä kunnostettiin, laajennettiin ja uudistettiin alkuvuonna, nyt puisto näyttääkin värikkäältä ja modernilta uudenlaisine ääniohjattuine leikkirakennelmineen.
Pikku Kakkosen puisto on ruuhkainen ja täynnä elämää, siellä riittää aina leikkijöitä, enkä ihmettele sitä yhtään. Keskustassa ei liian monta paikkaa lapsille ole tarjolla. Vaikka kaikilta osin en ultrauudenaikaisesta, villistä ja vauhdikkaasta leikkiparatiisista tykkääkkään, tykkään siitä, että sieltä löytyy kaiken ikäisille lapsille jotain omaa. Ja tykkään siitä, että uudistuksen myötä tv:stä tutut hahmot kurkistelevat puiston riemukkaan värisissä nurkissa, ne kaikki piti ennen kuvitella sinne itse, kun puiston suunnittelijat eivät niitä olleet hoksanneet sinne luoda.
Vuosi 2013 oli ainakin lapsille hyvä vuosi Tampereella. Vuoden viimeisenä päivänä sitä kääntää katseen jo tulevaan. Mitähän kivaa ensi vuosi tuo meille kaikille mukanaan?
Kommentit
Lähetä kommentti