Kolmen taivaan Tampere - osa I

Eräänä kauniina päivänä päätin astua suuren askeleen elämässäni ja kokea jotain uutta, jotain vanhaa ja samalla myös jotain lainattua. Ei sinistä tällä kertaa, eikä niitä muitakaan lorun juttuja, mutta uutuuden viehätys ja vanhan tutun jutun tuoma tyydytys yhdessä ystävältä lainatun erilaisen jutun kanssa. Siinä sitä olisi taas koettavaa yhdeksi päiväksi.

Osa 1: Jotain uutta. Tampereen keskustassa vavahteli ja rytisi päivittäin aamuin illoin usean vuoden ajan, minäkin tunsin ikkunoiden helähtelyt ja tavaroiden tärinän astiakaapissani kun kaupungin keskustan alle louhittiin valtavaa luolaa. Viime syksynä tuo lähes tuhannen auton parkkihalli vihdoin valmistui kadulla kulkijoiden jalkojen alle, piiloon maan uumeniin tilaa viemästä. Se, onko uusi parkkiluola taivas vai helvetti, jää jokaisen omaksi päätettäväksi. Jotta pystyin itse päättämään, piti minun kokea se.

Pohjoisessa kasvaneena minun ei tarvinnut autoilijaurani alkuvaiheissa pysäköidä luoliin tai edes halleihin, nuo ahtaat ja ahdistavat parkkeerausmuodot tulivat mukaan kuvioon vasta kun muutin Tampereelle miltei kymmenen vuotta sitten. Nykyisin niin hallit kuin parkkitalotkin ovat minulle tuttuja jo, muutaman vuoden stressaavan harjoittelun ja lievämuotoisen panikoinnin jälkeen osaan perussäännöt ja kulttuurin mukaisen käyttäytymisen parkkihalleissa. Edes ahtaat käytävävälit tai pienet ruudut eivät pelota minua enää, olen sinut itseni ja Herra K:n farmariauton ulottuvuuksien kanssa.

Uutta, P-Hämpin nimellä kulkevaa luolaa ei kenenkään tarvitse pelätä: Se on avara, autio ja tyhjä, aivan niin kuin maa aikojen alussa. Vaikka minua vähän jännittikin, ja opasteissa todella olisi ollut toivomisen varaa, ei se haitannut kun kukaan ei ollut katsomassa seikkailuitani. Minulla oli tilaa vaihtaa suunnitelmaa ajaessa ja vapaus valita oma paikkani sen mukaan missä aioin asioida. Vähän aavemaista luolan hiljaisuus toki oli, mutta sen siisteys, värilliset valot ja taustalla soiva rauhallinen musiikki sen sijaan tuntuivat raikkaalta vaihtelulta pölyisiin ja tahraisiin parkkitaloihin verrattuna. Naisellisiltakin jotenkin, tyylikkäiltä, ajatelluilta.

Hiljaisessa hallissa kävellessäni jäin miettimään, miten loskaisena ja sateisena päivänä parkkihallia voisi käyttää suojaisena ja kuivana tunnelina ostospaikkojen välillä radan puolelta toiselle paikkaa vaihtaessa. Siellä ei pilaisi nahkasaappaitaan eikä kastelisi hiuksiaan. Hissillä vaan maan alle ja suunnistus seuraavalle hissille. Oikoreitti maan alla... Kuinkahan monta euroa tulisi hintaa sille, että ruuhkaisena iltapäivänä oikaisisi autolla parkkihallin kautta Rongankadulta Tullintorille? Mitä muuta luolassa voisi tehdä? Mihin muuhun sitä voisi hyödyntää, kun autoja siellä ei hallin täytteiksi asti ollut... Rock-konsertti maan uumenissa, muotinäytös, tanssiaiset, kirpputori tai design-myyjäiset, onhan halli yhdenlaisen kaupunkisuunnittelun keulakuva kuitenkin. Mikä on mahtanut olla tämän pysäköintitaivaan hinta, monenko kaupunkilaisen pitää pysäköidä autonsa P-Hämppiin vuodessa, että luola koskaan maksaa itseään kaupunkilaisille takaisin?

Jotain uutta - ensimmäinen kerta autoni kanssa maan alla. Mielipiteeni hallista? Kyllä, ottamatta kantaa hankkeen järkevyyteen tai kannattavuuteen niin ajatuksellisesti kuin rahallisestikaan, tällaisenaan luola on pysäköintitaivas. Tilava, avara ja todella miellyttävä ajokokemus, jota lämpimästi suosittelen kaikille Tampereella autolla liikkuville. Mutta onneksi tällaisia luolia ei yhteen kaupunkiin mahdu kahta.