Kolmen taivaan Tampere - osa II

Eräänä kauniina päivänä päätin astua suuren askeleen elämässäni ja kokea jotain uutta, jotain vanhaa ja samalla myös jotain lainattua. Ei sinistä tällä kertaa, eikä niitä muitakaan lorun juttuja, mutta uutuuden viehätys ja vanhan tutun jutun tuoma tyydytys yhdessä ystävältä lainatun erilaisen jutun kanssa. Siinä sitä olisi taas koettavaa yhdeksi päiväksi. Ensimmäisenä, pysäköintitaivaana, parkkiluolakokemukseni oli tuo jotain uutta osuus. 

Osa 2: Jotain vanhaa. Ruoka on rakkauteni, vanha ja minulle niin ihanan tuttu juttu, sen kanssa löydän aina jotain uutta ja mukavaa tekemistä olinpa missäpäin maailmaa tahansa. Tampere on ruokataivaani, erilaisia mahdollisuuksia pieneen ruokanautintoon löytyy hirmuisen monenlaisia: on eri kulttuureista, eri tyylisuuntauksista ja eri raaka-aineista vaikutteensa hakevia, eritavalla asiakkaitaan palvelevia ravintoloita. Viimeisin lounaslöytöni, intialainen ravintola Swagath, sijaitsee Aleksanterin kadulla.

Intialainen ruokakulttuuri on tuhansia vuosia vanha, yksi vanhimmista maailmassa, siksi juuri intialainen ruoka ja Swagath sopii täydellisesti joksikin vanhaksi kolmen taivaan täydelliseen päivääni. Hämeenkadulta poikkeavalla pikkukadulla tummanpunaiset markiisit ja kauniit ornamenttikuvioiset ikkunateippaukset kertovat toisen taivaani olevan lähellä. Uudet toimitilat saanut, Tampereella jo perinteinen ravintola on sisustettu hyvällä maulla, se erottuu monien monien muiden ravintoloiden joukosta omakseen. Jännästi suomalaiseksi latokartanomaisella tavalla jotenkin, mutta ehdottomasti intialaiseksi suurikuvioisine tekstiileineen, koukeroisine lamppuineen ja kullattuine tauluineen.

Tuoksu on tärkein, eikä siitä voi erehtyä. Huumaava mausteisen ruoan tuoksu tulee sisäänastujaa vastaan jo ovella ja se on niin intialainen kuin Tampereella intialainen vain voi olla. Lounasajan 9 euron värikäs seisovapöytä kutsuu luo, kaikkea on päästävä maistamaan ja sitä kaikkea on päästävä maistamaan pian! Ensi silmäyksellä ravintola vaikuttaa isolta ja avaralta, mutta jos lounasaikaan on liikenteessä, pöytä melkeinpä pitää varata etukäteen tai sitten tulee varautua jonottamiseen. 

Ruokailijat ohjataan pöytiin, pienet seurueet pieniin pöytiin ja isommat ryhmät isoihin pöytiin, hukkatuoleja ei saa jäädä. Silloin kuin ruuhka on kovin, samassa pöydässä ruokailee iloisesti sekaisin useampia seurueita. Aluksi se tuntui kummalliselta, mutta metallisten lokerolautasten kalistessa haarukoiden ja veitsien alla se alkoi hymyilyttää: jos jakaminen on ainoa tapa saada palasensa tästä taivaasta, on tilasta oltava valmis tinkimään pöytä jaettava muiden ihmisten kesken, tähän taivaaseen kun pyrkivät niin monet muutkin. Mitähän oikea uskontojen, sukutarinoiden ja historian värittämä intialainen ruokaperinne erilaisine sääntöineen, ohjeineen ja uskomuksineen sanoo taivasajatteluuni...