keskiviikko 29. kesäkuuta 2011

Korkealla kaupungin kattojen yllä

Istun usein kesäpäivisin työpaikkani katolla lounastauolla, nautin auringonpaisteesta ja raikkaasta tuulenvireestä, talon edessä kasvavien suurten vaahteroiden lehtien suhinasta - hennon vihreiden latvaoksien, jotka ylettyvät viidennen kerroksen korkeudelle. Katselen lintuemon touhuja risupesänsä ympärillä vaahteran haarassa. Sirkutusta sieltä ei vielä kuulu, mutta ei kuulu onneksi paljoa muutakaan mistään. Liikenteen melu, pöly ja haju jää alas kadulle, ne eivät häiritse rauhaani tuolla korkealla kaupungin kattojen yllä. Miten mieletön breikki työpäivään, totaalinen rentoutuminen, pako arjesta, pakosta, rutiineista ja normeista.

 
                                                                               Kuva lainattu

Ateenan katuja kävellessäni, turkkilaisilla basaarikujilla kuljaillessani ja pitkin Bangkokia reissaillessani katselin aina ylös talojen seinän vieriä ja ihailin parvekkeilta ja kattotasanteilta pilkistäviä puita, pensaita ja kukkarykelmiä, valtavia palmuja, riippuoksaisia pusikoita ja kaikissa sateenkaaren väreissä loistavia kukkaistutuksia. Miksi Suomessa ei hyödynnetä talojen kattoja paremmin, ei tehdä puistomaisia parvekkeita, kattopuutarhoja, kasvimaita tai oleskelupaikkoja, joissa talojen asukkaat voisivat nauttia kaupunkinäkymästä, sinisestä taivaasta ja aurinkoisista kesäpäivistä yksin tai yhdessä? Työpaikkani toimistotalon kattokin olisi ihanteellinen sellaiseen, se melkeinpä huutaa kaipaavansa vihreyttä siellä vieraillessa. Penkkejä ja kukkalaatikoita nyt ainakin, jos ei palmuja sinne ihan ensitöiksi saataisikaan. Mutta vain tuuletuskanavan ympärillä kasvaa jotain, sammalta ja ritilän ympärille seppeleen muodostavia pieniä lehtiä.

Rönsyilevä ja sekasortoisen näköinen kattokasvusto kaikkine roskaavine lehtineen ei vaan taida kuulua suomalaiseen ilmastoon ja kulttuuriin, vaikkakin ihanasti jotkut ovat sitäkin jo kokeilleet. Luin netistä juuri jutun pietarsaarelaisesta talosta, johon suojaisat kasvustoparvekkeet valmiiksi tehtyinä kuuluvat kaikille asukkaille olennaisena osana tuota nimenomaista taloa. Ja sitten luin jutun helsinkiläisestä ravintola Savoysta, joka kokeilee kattopuutarha-ajatusta käytännössä ja kasvattaa osan keittiössään käytettävistä raaka-aineista ravintolan yläkerran tasanteella kaupungin hälinän yläpuolella. Lähiruokaa ekotehokkaasti ja tilaa säästäen parhaimmillaan, vai mitä ajattelette siitä. Miksipä ei?


Itsekasvatettu maistuu paremmalle, se lienee todettu jo monta kertaa. Vaikka tuotos ei olisikaan yhtä pullea ja täyteläinen ja tasaisen värinen kuin kaupanhyllyllä makaava sisarensa, on omassa jotain sellaista mitä yksikään ostettu ei koskaan voi saavuttaa. Suuri ihastukseni tuossa vanhassa kotitalossani keskellä kaupunkia oli se, että vaikka ikiomaa tarkasti rajattua pihaa siinä ei jokaiselle asukkaalle erikseen ollutkaan, saattoi jokainen tehdä yhteisellä pihalla mitä tykkää. Yksi kasvatti perunoita valtavassa keraamisessa kukkalaatikossa, toinen piti pientä ryytimaataan aidan vieressä ja porrastasanteensa pajukoreissa, kolmas taas kävi salaa napsimassa ruohosipulia ja raparperejä piharakennuksen taakse maahan kaivamistaan puskista. Neljännellä oli riippumatto suurten puiden haarassa lehtien suojassa, sinne hän päivittäin kiipesi tikapuiden avulla ottamaan päivänokosensa omassa rauhassaan kaupungin kattojen yllä.

Miksi tavallisen kerrostalon pihalla ei voi tehdä näin, mikä meitä ihmisiä estää elämästä ja olemasta vapaasti kaupunkiympäristöissä? Ilkivalta, pelko siitä, häveliäisyys, ajatus yleisten normien rikkomisesta? Elementtitaloissa asumisessa on omat sääntönsä, ne säännöt ovat yhtä koskettamattomat kuin talot ja niiden pihat itsessäänkin: Ole huomaamaton äläkä itse huomaa mitään, älä tee mitään mikä voitaisiin tulkita millään tavalla epänormaaliksi, älä pidä ääntä äläkä missään nimessä puhu ventovieraille - älä niillekään, joita näet päivittäin koska et oikeasti tunne niitä kun et ole koskaan puhunut niille, ne voivat olla mitä tahansa hörhöjä tai pörröjä... Olin itsekin aikaisemmin normien mukainen kerrostaloasukas, mielestäni paras naapuri oli naapuri, joka ei näkynyt eikä kuulunut ja yritin itsekin olla mallikelpoisesti sellainen, hajuton ja mauton työssäkäyvä ja sisällä hiljaa pysyttelevä myyrä. Harmi vain, että alakerrassa autotalliaan piti mukava pappa, joka tykkäsi koirastani ja kertoi hyviä tarinoita alueen menneistä vuosista pihalla törmätessämme. Harmi vain, että viereisen vesitornin juurella oli hyvä kivi, jolla istuessa oli mukava lukea kirjaa koiran tehdessä tutkimusmatkojaan siinä ympärillä. Ja harmi vain, että ainoa paikka, jossa pystyin spraymaalaamaan taulujeni pohjia ja kukkaruukkuja, oli tuon kerrostalokompleksin piha. Tunsin usein tuijotuksen selässäni iltahämärässä pihalla puuhastellessani, ne katseet, joita säntilliset normien mukaiset kerrostaloasukkaat loivat pihalla epämääräisiä puuhastelevaan hahmooni. Normien mukaan kerrostalojen pihoilla ei puuhastella, vain mökeillään kaupunkilaiset saavat villiintyä ja heittäytyä puuhastelemaan.

Ei ole normien mukaista istua lounastamassa työpaikan katolla, sehän voi olla vaarallistakin, mutta viis siitä. En tiedä mitään toista työpaikkaa, jossa niin saisi edes tehdä, mutta tiedän muutamia, joissa jotkut villit sielut niin tekevät, rikkovat normeja ja tekevät jotain erilaista. Tuntevat tuulenvireen kasvoillaan ja nauttivat elämästä. Muistan yläkoulusta yhden opettajan ja tämän opettajan tunnit, jotka keväisin ja syksyisin aurinkoisina iltapäivinä pidettiin ulkona. Istuttiin koulurakennuksen seinustalla rivissä tai viereisellä niityllä ringissä heinikon seassa ja opiskeltiin tehokkaammin kuin mitä sellaisina päivinä sisällä ikkunan takana koskaan olisi pystynyt sillä kelillä opiskelemaan. Tämä opettaja olisi varmasti vienyt luokkansa katolle, jos niittyä ei koulun vieressä olisi ollut. Nuo näkymättömät, allekirjoittamattomat koskettamattomuuden normitko ne todella on, jotka estävät kattopuutarhojen ja pienten pihaplantaasien perustamisen suomalaisissa kaupungeissa?  

Piknik-kulttuuri ja kaupungin puistojen hyödyntäminen virkistyskäytössä on sentään jo saanut yleisen hyväksynnän ja minä pidän siitä. Pidän Tampereen puistoista vaikka bikineitä ja auringonottoa kirkkopuistossa minäkään en karsastelematta katsele. Mutta pidän piknikeistä ja pidän siitä, että jäätelön tai noutoruoan voi istahtaa syömään nurmikolle kenenkään sitä pahakseen panematta, pidän ulkoilmalounaista ilman ravintolan terasseja, pöytäliinoja ja tarjoilijoita. Pidän pahvirasioista ja pizzalaatikoista, muovihaarukoista, serveteistä ja juomapulloista noissa extempore-tilanteissa, jotka eivät välttämättä vaadi minkäänlaista etukäteissuunnittelua, mutta antavat pienen hetken suurta nautintoa. Kunhan nuo rasiat ja paperit laitetaan ruokailun jälkeen roskiin eikä jätetä nurmikolle lokkien revittäviksi. Mutta aina joku jättää, valitettavasti tiedän sen. Tampereella on ihastuttavan monta paikkaa, josta noutoruoan saa nykyisin söpössä pahvirasiassa: Wrong Nuudle Bar keskustorilla, Fuudis Puutarhakadulla ja WokWok Verkatehtaankadulla.

Nuo kaikki kolme ovat wokkipaikkoja, joten niiden ajattelemisen kunniaksi wokataan sitten kotonakin tänään! WokWokissa ehdoton lemppariannokseni kautta aikojen on ollut Beefbox -niminen härkäruukku, tarvittiin aika monta kokeilua ennen kuin sen sai kopioitua kotioloihin sopivaksi, mutta niin se vain oikea maku löytyi sieltä. Pehmeän kookoksinen tuoksu valtaa keittiön, oi jee, tämä on hyvää:

  
BEEFBOX
4 annosta:

300g marinoimatonta naudan ulkopaistia
300g Medium-munanuudeleita (Blue Dragon)
1 punainen paprika
1 purjo (tai nippu sipulia varsineen)
1 rss tuoreita herkkusieniä
3 kynttä valkosipulia
3 rkl öljyä
½-1 tl tulista thaichilijauhetta
3 rkl makeaa thai-chilikastiketta
3 rkl japanilaista soijakastiketta
1 tlk kookosmaitoa
+
Marinadi:
½ dl öljyä
½ dl japanilaista soijakastiketta
2 rkl makeaa thai-chilikastiketta
3 kynttä valkosipulia

- Siivuta liha sopiviksi suupaloiksi ja laita palat marinoitumaan tunniksi.
- Pese ja pilko sitten purjo renkaiksi ja pese ja paloittele paprika leikkaamalla se pitkittäin neljään osaan ja sitten puolen sentin paksuiksi viipaleiksi. Kuori ja pieni valkosipulin kynnet ja viipaloi herkkusienet.
- Kuumenna öljy isolla pannulla, lisää siihen valkosipulit ja chilijauhe. Kun valkosipullit ovat hieman kuullottuneet, kippaa mukaan purjot ja paprikat. Wokkaa hetki, kiehauta sillä aikaa nuudeleille keitinvesi ja keitä nuudelit ohjeen mukaan.
- Lisää herkkusienet ja marinoituneet lihat vihannesten kaveriksi pannuun. Kun lihat ottavat värin pintaansa, lisää mukaan myös nuudelit. Mausta setti mittaamalla joukkoon thai-chilikastike ja soijakastike sekä kookosmaito.
- Wokkaile maut kasaan, tarjoa sitten vaikka hauskasti isoista mukeista ja syö ehdottomasti puikoilla!

Namia. Ihan huippunamia, tätä olisi voinut syödä ittensä kipeäksi. Boxia olis wokkausvaiheessa voinu ehkä vielä vähän maustaa dashilla limeä, pieni raikkaus ei ois välttis ollu pahitteeksi. Mutta limeä tai ei, tätä kannattaa ehottomasta kokeilla!

 
KATKARAPU-NUUDELIWOKKI
6 annosta:

4 levyä Blue Dragonin nuudeleita (300 g)
1 pss wokkivihanneksia (500 g)
180 g isoja katkarapuja
125 g cashewpähkinöitä
1 tlk kookosmaitoa
öljyä
1 sipuli
2 kynttä valkosipulia
ripaus mustapippuria
ripaus chilijauhetta
½-1 dl makeaa chilikastiketta
½ dl soijaa
ripaus kalaliemijauhetta tai luraus kalakastiketta

- Kuumenna pannu ja paahda siinä cashewpähkinöitä hetki ennen kuin kippaat ne sivuun, lisäät öljyn pannulle ja aloitat wokkaamisen. Kuulota kuumassa öljyssä ensin silputtua valkosipulia, mustapippurirouhetta ja chilijauhetta, lisää sitten mukaan sipulit ja hetkenperästä jäiset wokkivihannekset.
- Sulata pakastekatkarapuja lämpimän veden alla ja jätä valumaan siivilään, laita nuudelit tulemaan ja jatka sitten wokin kimpussa. Mausta pannulla oleva wokki soijalla, chilikastikkeella ja kalakastikkeella, lisää sitten mukaan kookosmaito ja vähän ajan kypsymisen jälkeen katkaravut ja pähkinät. Kun nuudelit ovat valmiit, kippaa ne ja koko wokkikomeus samaan kattilaan tai kulhoon ja sekoita, anna seoksen seistä hetki ja "ylimääräisen" nesteen imeytyä nuudeleihin makua antamaan. Sitten vaan nauttimaan.

Tää oli hyvää myös. Oikein hyvää! Jäin miettimään, että voiskohan ton kookosmaidon korvata ruokakermalla, kun kaikki maailman ihmiset ei välttis tykkää kookoksen makeasta mausta vaikka mie itte tykkäänkin. Voi varmaan, en näkis siinä mitään ongelmaa... Katkaravut voi korvata kanalla tai lihalla, mutta mie en menis vaihtaan - katkaravut ja pähkinät oli tän setin ehdoton sielu vaikka kookosmaidon sitten muuksi muuttaisikin.

2 kommenttia:

  1. Kiitos, ihan mahtavan tarpeellinen ja ajankohtainen juttu! Toi on niin totta, varsinkin mitä kirjoitat kerrostaloasumisesta. Onneksi tällaisessa pienkerrastalo/luhtitalossa ei olla ihan niin normittuneita ja on pakkokin jutella naarureiden kanssa, koska niitä on niin vähän. Mutta ei tässä meidänkään talossa kovin hyvällä katsottaisi, jos alkaisi oikein kovin sooloilemaan. Naapurit on tosi pahoja kyttääjiä, mutta yhteisöllisyyttä täältä puuttuu. Sitä, että voisi vaikka yhteiseen varastoon tehdä kierrätyspisteen, pyytää naapureita yllärikahveille tai lainata sokeria, kun leipoo kauppojen sulkeutumisajan jälkeen eikä ja se on omasta kaapista loppunut. Kai sitä vikaa on itsessäkin. Pitäiskin ottaa susta oppia ja ryhtyä vaan valtaamaan kaupunkitilaa uudella tavalla omassa lähiympäristössä. Ei kai se sen kummempaa ole.

    VastaaPoista
  2. Hei Arkipäivän aktivisti! Hauskaa kun löydät mielenkiintoista luettavaa ja ajattelemisen aihetta pohdinnoistani! Voi kumpa olisinkin naapurisi, uskoisin, että meillä varmasti riittäisi pihakeskusteluita kun vieretysten suunnittelisimme ryytimaitamme talon seinustalle ja vaihtaisimme reseptejä omien kasvimaidemme suosikkiyrteistä.

    Omituisessa vanhassa talossani keskellä kaupunkia on puolensa, vaikka joskus naapureiden liiallinen tuttavuus on sekin häiritsevää. Moni juttu on kuitenkin saanut hoksaamaan elämästä uusia puolia ja aikuisena onneksi osaa sanoa myös ystävällisesti "ei kiitos" silloin kun ei kaipaa seuraa :)

    Aurinkoisia kesäpäiviä omaan naapurustoosi!

    VastaaPoista