Jokin ihmeellinen voima vetää minua puoleensa aina kun näen kartanon, kauniin historian siipien havinassa uinuvan suuren rakennuksen ja sitä ympäröivän puutarhan muotoon istutettuine pensaineen ja leikattuine puineen. Kartanoissa ja niiden puistoissa, entisissä hedelmätarhoissa ja villiintyneissäkin puistikoissa on jotain todella taianomaista ja inspiroivaa, niiden rauhallisessa unisuudessa voin miltei nähdä entisaikojen neidit ja rouvat pitkine hameineen ja valtavine hattuineen, herrat silintereissään paksuine viiksineen. Jos suljen silmäni, melkein kuulen hevosten kavioiden kapseen pihan kivetyksillä, hiekan rahinan vaunujen rattaiden alla.
Jo vuosia sitten olen kuullut puhuttavan Arboretumista, lukenut tarinaa Hatanpään kartanosta, sen monista omistajista ja heidän kohtaloistaan Arboretumia etsiessäni. Jotenkin en koskaan vaan tullut kartasta katsoneeksi missäpäin Hatanpäätä tuo ruusutarha sijaitsi, niinpä se jäi vuosiksi piiloon etsijän silmiltä. Unohdinkin sen välillä, ehkä silloin kun kukat eivät kiinnostaneet, silloin kun en ollut kykeneväinen näkemään kukkia ja vastaanottamaan niiden keimailevan kaunista ja paljon puhuvaa loistoa oman elämäni myrskyissä. Tänä keväänä löysin Arboretumin viimein, Herra K vei minut illalla kävelylle ruusutarhan pienille poluille ja rannan komeiden suurten puiden turvalliseen varjoon.
Kartanon maat ovat aikoinaan ylettyneet Hatanpäältä Multisiltaan, Nekalaan ja Härmälään saakka, pitäneet sisällään myös Peltolammin, Sarankulman, Lakalaivan, Koivistonkylän, Rautaharkon ja Viinikan kaupunginosat. 1690-luvulla perustetusta kartanosta on tähän päivään säilynyt vuonna 1885 entisen juhannuksena 1883 palaneen talon tilalle valmistunut uusrenesanssityylinen päärakennus sekä kartanon viimeisen omistajan veljen, Pankinjohtaja Nils Idmanin yksityisasunnokseen rakennuttama puuhuvila. Tampereen kaupunki lunasti 1460 hehtaarisen kartanon maat omistukseensa vuonna 1912 Idmanin kavallusjutun jälkeen 2,5 miljoonalla markalla. Idmanin kavallus on edelleen Pohjoismaiden suurin yksittäinen petos, Hatanpään kartanon omistajan Fredik Idmanin veli Nils Idman kavalsi tuolloin Suomen Yhdyspankin Tampereen konttorin rahoja 9 miljoonan markan verran, summan, joka vastasi miltei kymmentä prosenttia silloisen Suomen suurruhtinaskunnan budjetista. Tuo summa vastaa tämän päivän valuutassa noin 32,5 miljoonaa euroa. Nils Idman oli peluri, kavallusjutun paljastuessa havaittiin, miten valtava määrä Idmanin johtaman pankkikonttorin velkakirjoista oli väärennettyjä kun johtaja oli myöntänyt lainoja ympäriinsä olemattomin vakuuksin omien keinotteluvelkojensa kattamiseksi. Nils Idman tuomittiin 15 vuodeksi vankeuteen ja pankin lainoja taannut kartanonomistajaveli ajautui konkurssiin joutuen luopumaan maistaan veljensä velkojen kattamiseksi.
Hatanpään kartanolla on ennen Nils ja Fredrik Idmanin aikaa ollut kolme muutakin omistajaa, joista erityisesti kaksi ensimmäistä ovat jääneet historian kirjoihin: Vapaaherra, majuri Hans Gustaf Boije af Gennäs, kruununvouti Gabriel Ahlman ja sitten ruukinpatruuna L.G. Lefren. Vapaamuurari Boije oli mukana perustamassa Tampereen kaupunkia, hän myi omistamansa Tammerkosken kartanon maat kruunulle tulevan kaupungin alueeksi vuonna 1777 Kuningas Kustaa III pyynnöstä, kuningas oli vapaamuurari myös ja vieraili Boijen luona kuohuvan kosken rantamailla. Hatanpään kartanon englantilaistyylisestä Boijen puistosta löytyy luonnonkiven kylkeen hakattu kreikankielinen teksti Egno Kyrios tous ontas antou (Herra tuntee omansa), tämä paasi tunnetaan Vapaamuurarin haudan nimellä, vaikka paikalle ei olekaan haudattu ketään. Tuohon kiveen liittyy kylläkin kutkuttavalta kuulostava tarina Hatanpään Heikistä, joka Novgorodin ja Jäämien (Fennoskandian asukkaat) sodasta palattuaan olisi kuollut juuri kiven kohdalla. Tilasin tuon vuonna 1884 ilmestyneen E.F. Jahnssonin romaanin itselleni juuri antikvariaatista, teosta pidetään yleisesti ensimmäisenä suomenkielisenä historiallisena romaanina, joten se syystäkin on mielenkiintoinen. Tiivistelmän mukaan tarina sijoittuu toukokuulle 1245 vuotuiseen uhrijuhlaan Pyynikillä, jossa käydään Hatanpään ja Lempäälän Hieraniemen nuorten isäntien Heikin ja Paavon välinen kilpailu Liuksialan Lyylin rakkaudesta...
Kartanon seuraava omistaja, Ahlman, on tamperelaisille ainakin nimenä tuttu. Ahlmanin jäljiltä Tampereen Koivistonkylässä on edelleen maatalouskoulu, nykyinen ammattiopisto, joka entisellä nimellään tunnettiin Ahlmanin Maamies- ja emäntäkouluna. Aikanaan 1800-luvun alussa Ahlmanin testamenttilahjoituksen turvin varattomille lapsille alkeisopetusta antaneita Ahlmanin kouluja perustettiin Tampereelle ja sen lähiympäristöön useita, testamentatuilla rahoilla myös ojitettiin soita, perattiin koskea ja kaskettiin metsää. Hans Boijen Hatanpään mailla aloittaman viljelystyön kehittämisen ansiosta kartano oli kukoistava tulonlähde perunan, viljan ja hedelmien tuotannossa myös Ahlmanin aikana. Boijen haaveilemaa silkkituotantoa ei kuitenkaan koskaan saatu kasvihuoneissa toteutetuista mulperipuukokeiluista huolimatta kukoistamaan.
Oi mitä tarinaa! Mitä ihmiskohtaloita! Ja ihan omassa kotikaupungissa vielä. Nykyisin kartanon alueen rakennuksissa on juhlatiloja, kaupungin virastojen yksiköitä ja Hatanpään sairaalan osia, valjuja juttuja verrattuna niihin asioihin, mitä vuosisatojen aikana kartanon alueella on tapahtunut. Suosittelen kuitenkin lämpimästi piipahtamaan Arboretumin ruusutarhassa, jossa heinä-syyskuun aikana kukkii 160 erilaista ruusulajiketta. Romanttista, kyllä, inspiroivaa - ehdottomasti! Suomessa ei ole monarkkeja, ei prinssejä eikä prinsessoja, mutta Suomessa on porvarissukuja, herraskartanoita ja valtava määrä mahtavaa historiaa niiden takana.
Maalaiskartanon henkeen sopivasti kokkailen kasviksia. Oi jos joskus saiskin oman maan tuotoksina kukkakaalta, parsakaalta, porkkanaa, punajuurta ja kullankeltaisia sipuleita!
KASVISGRATIINI4 annosta:
Miehen nyrkin kokoinen kukkakaali
Naisen nyrkin kokoinen parsakaali
500 g porkkanoita
mustapippuria
2 rkl voita tai margariiniä
½ dl vehnäjauhoja
5 dl maitoa
valkopippuria
suolaa
juustoraastetta
- Pese ja pilko kasvikset ja asettele ne uunivuokaan, rouhi mukaan vähän mustapippuria. Gratiinissa kasvikset saa olla karkeamman kokoisia - porkkanat sormen paksuisia ja kaalit hyvän kokoisina nuppuina. Tee sitten gratiinikastike, valkokastike ihan samaan tapaan kuin lasagnessakin: Ensin voi sulaksi kattilassa, siihen sekoitat jauhot ja vähä kerrallaan sitten maito niin että vatkaat voi-jauhokönttiä koko ajan notkeammaksi maidon lisäämisen mukana. Mausta kastike valkopippurilla ja suolalla ja kaada vuokaan kasvisten päälle. Tähän kastikkeeseen ei laiteta juustoraastetta mukaan, juusto ripotellaan pinnalle kaiken kruunuksi.
- Paista uunissa 200'C noin 30 minuuttia, peitä vuoka tarvittaessa foliolla jos tuntuu että pinta ruskistuu liian nopeaan.
Koulussa mun lempparia oli kasvisgratiini. Se oli mehevää ja hyvää, maistui sopivasti mukana oleville kasviksille. Tää ei tarttis välttis lisukkeeksi mitään, mutta pihvin kanssa setti toimii äärimmäisen hyvin. Kalan kanssa varmasti aivan yhtä loistavasti. Gratiiniinhan voi oman maun mukaan laittaa myös paprikaa ja perunaa ja sipuliakin tietenkin, mutta tää oli se perinteinen kouluruokaversio.
PUNAJUURI-AURAJUUSTOPATA1 kg tuoreita punajuuria
1 pkt Aurajuustoa
1 iso sipuli
2 kynttä valkosipulia
2 dl kermaa
mustapippuria myllystä
- Kuori ja kuutioi punajuuret ja sipulit, murenna aurajuusto ja kasaa ainekset sekaisin uunivuokaan. Lisää kyytiin mustapippurirouhe ja kerma, paista 200'C noin tunti.
Aijai, ihan äärettömän hyvää ja kertakaikkisen helppoa. Tätä vois syödä vaikka joka viikko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti