Lahden toisella puolella

Tänä aamuna taputin itseäni olkapäälle liukasteltuani vesisateessa kiiltävän peilijäisen pihan poikki radan ylittävän sillan hissille saattaessani Runotytön kouluun. Aamut ovat jo valoisia, pahimmasta pimeydestä on taas selvitty, ja siitä, jos mistä, on syytä onnitella itseään. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä isompi asia syvenevän pimeyden taittuminen sarastavaan valon aikaan minulle on. 

Nettiselaimen blogi-ikkunan pitkästä aikaa avatessani osui silmääni vastaus, jonka viime kesänä kirjoitin kommentoijalle selityksenä blogini hiljentymiselle. Syytän siinä ruuhkavuosia ja päivätyötäni kirjoittajana, ruokakirjojani ja sivutyötäni reseptintekijänä siitä, etteivät seikkailut ole minua enää entiseen tapaan kutsuneet. Tamperelaistumistanikin syytän, sitä, että 20 vuotta täällä tuli täyteen ja turistin status on ajan kuluessa auttamattomasti haalistunut. 

Vuodet tässä kaupungissa ovat enemmän kuin missään muualla olen koskaan elämässäni ollut, niin oululainen kuin olen aina ajatellut olevani. Jouluna Oulussa käydessäni kättelimme Oulun kanssa kohteliaasti toisillemme nyökäten ja muistelimme hetken vanhoja ilman, että siinä enää oli entisenlaista lämmintä hehkua, kaipausta puolin ja toisin. Minä en ikävöi Oulua, eikä Oulu ikävöi minua. Muistelumme koskivat itseäni vanhempia aikoja, tapahtumia ennen kuin minua oli olemassakaan.

Turistius. Jäin harmaan iltapäivän omituisessa valossa pohtimaan mitä se oikeastaan on. Ei minkäänlaisia statuksia ainakaan! State of mind ennemmin, mielentila, uteliaisuus, halu nähdä ja kokea. Leikkisä olo, joka vaaditaan, että huomaa vastaan tulevat seikkailun siemenet ja on tilaisuuksille avoin. Mihinkähän tuo oloni on kadonnut? Oloni ja haluni, sillä kerta vuoteen on aivan liian vähän millä tahansa mittarilla. Ei sillä, kyllä minua kutsuttu on, minä en vaan ole kuunnellut. Olen saattanut jopa kääntää pääni pois, kun seikkailut ovat vastaan tullessaan kurkistelleet viettelevästi. Ihan tavalliset päiväni ovat täynnä kaikenlaisia hassuja sattumuksia, joihin olisi mahdollisuus tarttua, jos vaan tarttuisi. Eikä se tarttuminen ole aina edes ajasta tai sen puutteesta kiinni. Eilinen ilta oli yksi hyvä muistutus siitä.

Suljin pitkän joululoman jälkeisen ensimmäisen työpäiväni päätteeksi työkoneeni ajoissa. Olen luvannut, etten tee ylipitkiä päiviä enää ikinä. Ikinä on uudenvuodenlupaukseni, se, johon uskon yhtä paljon kuin mihinkään muuhunkaan ehdottomuuteen olen koskaan uskonut. Hyppäsin ratikkaan, juoksaisin ratikasta lähijunaan ja matkustin sillä Akaaseen hakemaan joulupukin kuljetuksesta tulliin jäänyttä pakettia, sitä tärkeintä, jonka tilasin jo marraskuussa, mutta joka saapui Amerikoista vasta tammikuussa. Tietenkin. Ajatukseni oli käveleskellä vähän Akaassa, katsella paikkoja ja käydä ehkä kahvilla ennen junaa takaisin Tampereelle, mutta kuinkas sitten kävikään... 

Akaassa ei valitettavasti ollut mitään - paitsi se paketti R-kioskilla. Kahvilat olivat kiinni ja harmaassa illassa silmäni eivät erottaneet oikein mitään mihin tarttua. Miksi Akaa, mitä se paketti siellä teki? Ihan oma moka. Härväsin tullauslomakkeen kanssa jotain niin, etten sitten täyttänyt paketille lähetystietoja ollenkaan. Niinpä tulli toimitti paketin oletusasetuksissa olevaan noutopaikkaan. Mikä onni, ettei aakkosissa Suomen ensimmäinen kunta ollut 20 minuutin matkaa kauempana! Tunnustanko tyttärelleni mokani? Välttämättä en. Itsekseni naureskelen vain. Ja mietin, kuinka paljon muita paketteja tuo akaalainen kioski noutoa odottamaan saa.

Olin paketinhakuasioinnissani niin nopea, että yllätin itsenikin ehtimällä heti seuraavaan paluujunaan. Nolo vierailuni Akaassa jäi alle 10 minuutin mittaiseksi. Takaisin Tampereelle päästyäni, omaa hölmöyttäni hihitellessäni, oloni oli juuri se oikea. Tuossa seikkailulle sopivasti auki olevassa olossani en jäänytkään ratikasta omalla pysäkilläni vaan jatkoin viikko sitten käyttöön otetulle uudelle reitille. Kävelisin iltakävelyni alueella, jonka valoja katselen isoista ikkunoistani iltaisin. 

Milloin olen viimeksi käynyt Hiedanrannassa ja Lentävänniemessä? 

Blogiarkistoni mukaan lähes 13 vuotta on siitäkin ehtinyt jo vierähtää. Silloin J.W. Enqvistin vuonna 1913 perustama sulfiittisellutehdas (sittemmin M-Realina ovensa lopullisesti vuonna 2008 sulkenut kemihierre- ja ligniinitehdas) oli ruma rakennuksen raato, jonka vieressä lumenkaatopaikalla kohosi  irvokkaita, likaisia jääkasoja keskikesälläkin vielä. Wilhelm Fredrik von Nottbeckin rakennuttama Lielahden kartano oli verkkoaidoilla ympäröity, lastulevyllä sisustettu toimistorakennus ja villiintyneet lupiinit levittäytyivät violettina mattona kartanon hoitamattomien kenttien yli.

Katselin ratikan ikkunasta uusia maisemia innostuneena: kivijalkaruokakauppoja, kauneussalonkeja, leikkipuistoja ja luistelukenttiä! Alueella on ollut elämää jo 1200-luvulla, mutta tänä päivänä kaikki on uutta. Lähes kaikki. Jäin kyydistä päätepysäkillä Pyhällönpuistossa ja kävelin sieltä tuulta uhmaten alas Näsijärven rantaan. Seisoin hetken jäätyneen järven rannassa tyhjien huvivenelaitureiden luona ja katselin lumoutuneena tekstin pääkuvassa näkyvää, lahden toisella puolella utuisen unisena kohoavaa Pispalaa. Satumainen. Yhtä aikaa vanha ja niin uusi.  

Nousin rannasta takaisin Federleynkadulle lumen alta kutsuvan Niemen kartanon pihapiiriin. Hei vaan, Birger Federley, mehän kohtaamme jälleen! Niemen vanha navettarakennus korkeine torneineen, Niemenrannan kaupunginosan maamerkki, on tutun herran käsialaa. Hymyni levisi entisestään.

Muutaman viimeisen vuoden aikana komeaksi kunnostetussa pihapiirissä on kahvilaa, sisustusputiikkia sekä taiteilijoiden ja käsityöläisten työtiloja. Ihanaa! Rakennusten edessä on kyltit, joista historianjanoinen voi lukea tarinaa niistä ja tilaa aikanaan hallinneen Matildan traagisesta elämästä.

Niemen kartanolta jatkoin matkaani Federleynkadun yli takaisin rantaan ohi Sipe Santapukin ja Toni Wirtasen kunnostuttaman klubitalon - Birger Federleyn suunnittelema sekin. Upeaa työtä sekä arkkitehdiltä että Apulannan muusikoilta! Tyhjilläänolovuosiensa aikana varsin huonoon kuntoon ehtinyttä taloa voi todellakin ihailla. 

Halusin lisää, lisää tätä, lisää Tamperetta, jossa en ollut aiemmin käynyt! Uutta ja vanhaa, kutkuttavaa katseltavaa, seikkailua, jota minulla oli ollut jo ikävä. 

Rantaan rakennettuja pyöräteitä pitkin pääsi Lielahden kartanon pihaan ja sen läpi Tehtaalle. Kulttuuria, taidetta, historiaa ja hyvinvointia. Kun kevät taas koittaa, alue syötävine puutarhoineen ja tapahtumineen herää eloon. Pakahdutti aivan katsellessani Federleyn suunnittelemia vanhoja punatiilisiä rakennuksia ja niiden vieressä kohoavia entisen sellutehtaan värikkäitä seiniä. Vaikka mikään ei ollut auki, oli kutkuttavaa kulkea äänettömän tehtaan liepeitä ja tuntea häivähdys kaikkea, Nottbeckienkin läsnäoloa. 

 

Hiedanranta, Niemenranta, Niemi, Lentäväniemi... Ympäri mennään ja yhteen tullaan. Kaupunki kasvaa ja kerrostuu kauniisti ja kietoutuu yhteen entisen kanssa, kunhan siitä entisestä pidetään huolta ja uudesta tehdään ihmisen näköistä. 1500-luvulta peräisin oleva maatila-alue muuttui 1900-luvulla teollisuusalueeksi ja nyt 2020-luvulla tehtaasta urbaaniksi alueeksi, joka ratikan ansiosta on saavutettavissa varsin helposti. Mitähän sitten seuraavaksi?

Vaikka kierrän säännöllisesti galleriat ja taidemuseot, on katutaiteessa omanlaisensa rosoinen kauneus. Valoissa ja varjoissa. Pimeässä ajassa ja sen taittumisesta pidentyviin päiviin taas. Parempaa iltakävelyä en olisi osannut edes toivoa. 

Kiitos tästä turistihetkestä, kotikaupunkini!