Mitä meistä jää jäljelle muuta kuin tarinat?

Eilinen aamu oli ensimmäinen lomapäiväni lomasta, jonka piti alun perin alkaa jo edellisen viikon lopussa. Mutta kuten tiedätte, maailma harvoin tulee valmiiksi yksittäisen ihmisen aikataulussa. Ensimmäisen loma-aamun kunniaksi istuin rauhassa ison kahvikuppini (kupin, joka ei ole enää se alkuperäinen monissa kuvissanikin esiintynyt valkoinen ihanuus, se koki brutaalin lopun puolitoista vuotta sitten niinkin proosallisen asian kuin punaisen ketsuppipullon pudottua kaapista sen päälle) kanssa ja luin aamun lehden kannesta kanteen. Ja sieltä se tuli. Pakahduttava ilo ja onni, pakko lähteä kokemaan seikkailu, johon lehdessä ollut juttu minut vei. 

Monesti lehteä lukiessani mietin, millainen työ maakuntalehden toimituksella on. Ammatti-ihmiset toimituksessa rakentavat meidän minäkuvaa tamperelaisina ja maalaavat kuvaa meistä ympäröivälle maailmalle. Kertovat asioista, jotka ovat merkityksellisiä - osalle yhdenlaiset, osalle toisenlaiset. Minut pysäytetään artikkeleilla, joiden takana piilee historiaa ja tarinoita. Toimittajat eivät voi tarinoida, eivät laittaa juttuihin mitä sattuu omiaan, mutta minä voin. Minä hyvällä omatunnolla voin kuvitella melkein mitä tahansa - totuuspohjalta tosin, jotkin faktat edes kutakuinkin kohdillaan. Kiitos kaikille teille, jotka korjaavat niitä, jotka väärin jäävät, se on äärimmäisen arvokasta. 

No niin. Heh, naurahdan itselleni. Tämä asiaanpaluufraasi tuli puolivahingossa lainattua tähän siltä toisenlaiselta toimittajalta, jonka tarinoista olen paljon pitänyt, mutta joiden tarinallisuutta vähän aina karsastanut. Sitä, että fakta ja fiktio on sekoitettu tavalla, joka ei journalistisessa ympäristössään aina ole tunnistettavissa, ja joka nousi mediakeskustelun keskiöönkin tänä keväänä. Mutta se seikkailu! 

Aamulehden paksun juhannusnumeron välissä olevassa Morossa oli aukeaman kokoinen juttu Pyynikin kirkkomaasta, 240 vuotta eilen täyttäneestä puistosta, jonka läpi tai vieritse kuljen matkallani keskustaan lähes päivittäin. Usein niin kiireisin askelin, etten ehdi pysähtyä sen äärelle, välillä kuitenkin niin, että katselen vanhoja hautakiviä ja yritän saada selvää niiden ajan kuluttamista teksteistä miettien, mitä nimien, ammattinimikkeiden, siviilisäätymainintojen ja vuosilukujen taakse kätkeytyy. 

Moron jutussa kerrottiin Reijo Rinteestä, tamperelaisesta miehestä, joka on sydämenasianaan koonnut Aleksanterin kirkon vieressä sijaitsevan vanhan hautausmaan historian ja haudattujen tarinat, ne, jotka niistä vielä ovat löydettävissä, yhteen paikkaan netissä. En kestä, miten mahtavaa! Miten arvokasta työtä Herra Rinne on tehnyt, miten huikeaa on se, että minä, ihan niin kuin kuka tahansa muukin, voin kävellä vanhalla kirkkomaalla ja lukea tarinoita hautakivien ääressä omalla ajallani ilman aikataulutettua opastuskierrosta ja muita mukana olevia ihmisiä kommentteineen. Sillä onhan hautausmaalla kiertokävelyitä useasti järjestetty, säännöllisestikin, mutta ne eivät vain ole osuneet minun elämäni kanssa yhteen. 

Ensimmäisen lomapäiväni kunniaksi ajelin pitkän ja kiireettömän aamukahvin jälkeen ratikalla Pyynikintorille ja kävelin siitä Aleksanterin kirkkopuiston reunaan mukanani kaikki Rinteen kokoamat tarinat. Aloitin uimahallin puoleisesta kulmasta ja etenin kiveltä toiselle pysähtyen hetkeksi jokaisen ääreen puolen puiston verran. Toisen puolen, tai palan siitä, nautiskelen toisella kertaa. Ammatit ja lyhyet muistotekstit kivissä kertovat jo sellaisinaan jotain, niitä ei tämän päivän hautakiviin enää laiteta. Tätä asiaa pohdiskelin yhden ammattilaisen kanssa artikkelimaisessa mainoksessa, joita uteliaan mieleni tyydytykseksi saan päivätöikseni tehdä. 

Yhtä aikaa, kun vanhalla kirkkomaalla kävellessäni koin valtavaa onnea ja iloa tarinoista, jotka säilyneiden hautakivien ääressä sain kokea, tunsin haikeutta. Vain kivi kestää aikaa niin, että tarinat niiden takana jäävät elämään. Ja kiveen oli aikanaan varaa vain menestyneimmillä. Metalliset, koristeelliset ristit ovat katkenneet tai katkottu ja puuristit, joita tavallisten ihmisten haudoille on aikanaan pystytetty, ovat vuosisatojen kuluessa kadonneet ja heidän tarinansa lakanneet olemasta. Puhumattakaan niiden satojen vainajien, jotka kulkutautien riehuessa peitettiin suuriin yhteiskuoppiin. Noilla joukkohaudoilla ei koskaan ole muistomerkkejä ollutkaan, eikä niiden sijaintia puistoon merkitty mitenkään, niistä ei Reijo Rinteen ansiokas sivustokaan kerro. 

Nykyisestä kirkkomaasta on hahmotettavissa alue, jossa on sukuhautoja ja alue, jonne on haudattu varhaisina elinvuosinaan menehtyneitä lapsia, yksi Nottbeckien perheen lapsistakin, vaikka muilla suvun jäsenillä on oma hautausmaansa Lielahdessa. Murhamulta, joka joidenkin kertomusten mukaan on sijainnut kirkon pohjoispuolella, on jo jäänyt asfaltoidun tien alle. Näistä ihmisistä ja heidän tarinoistaan ei kukaan ole ollut kiinnostunut senkään vertaa edes heidän aikanaan.

Kiviä, joista vainajan nimi on viime vuosina ollut luettavissa, on puistossa 185. Aleksanterin kirkkomaa on vuonna 1779 perustetun Tampereen kaupungin vanhin, sinne on vuosien 1780-1885 välissä haudattu tuhansia tamperelaisia. 

Se, että vanha kirkkomaa on nykyään "vain" puisto tai viheralue, toki muinaismuistolailla suojeltu, ei ole huono asia. Se on yksi aikojen kerrostuma lisää Tampereen katukuvassa näkyvissä olevaan historiaan. Kulku puiston läpi on yhdelle lenkkipolku, toiselle työmatka ja kolmannelle paikka ulkoiluttaa koiraa kaupunkialueella, joillekin levähdyspaikka, tila omille ajatuksille ympäröivän maailman myllerryksessä. Puiston historia toivottavasti säilyy tulevillekin sukupolville ja vielä jäljellä olevista paasista pidetään huolta. Osaa niistä on kunnostettu kymmenkunta vuotta sitten, uudelleen pystytetyt ja maalatut metalliristit tunnistaa kyllä. 

Nykyiset kaupunkilaiset toivottavasti puistossa kulkiessaan ymmärtävät kävelevänsä kirkkomaalla, sinne haudattujen ja kerran täällä eläneiden ihmisten jäänteiden päällä, heidän tarinoidensa ympäröimänä. Sillä mitä meistä muuta jää jäljelle muuta kuin tarinat ja miten paljon sattuma lopulta vaikuttaa siihen, kenen tarinaa kerrotaan edelleen - ja minkälaisena versiona.

Lauri Viita kuvaa yhdessä runossaan Aleksanterin kirkkomaan tai Pyynikin kirkkopuiston, kuinka sitä kukanenkin haluaa kutsua, näin: 

Välissä kirkon ja synnytystalon,

koulujen rivin ja maantievalon,

allamme ruumiita muutama sata

ja yllämme Linnunrata.

Viidan säkeet olisivat oikeastaan aika hyvä teksti puiston portin pieleen kuvaamaan alueen yhtä aikaista juhlavuutta ja arkisuutta ja muistuttamaan meitä historiasta ja tulevaisuudesta tässä päivästä yhden suuren tamperelaisen sanoin. Tämän tekstin yhteyteen voisi laittaa tiedon Aleksanterin kirkkomaan nettisivusta, vaikka sellaisen QR-koodin, jonka kautta tarinoihin puiston historiaa tuntematonkin pääsee suoraan.

PS. Tänä aamuna luin Aamulehden sovelluksesta jutun siitä, miten Pirkanmaa on ollut vanhaa runonlaulanta-aluetta ajalla ennen kuin Elias Lönnrot keräsi Kalevalansa Vienan Karjalassa. Läntisestä Suomesta laulurunoina sukupolvelta toiselle kulkeneet tarinat olivat Lönnrotin aikaan jo kadonneet, idässä vielä säilyneet. Tampereella on kuitenkin paljon paikannimiä, jotka ovat peräisin menneiltä ajoilta, Kalevankangas muiden muassa. Kalevan nimeä olen monesti miettinyt, sitä, mikä tai kuka tuo kaleva on aikanaan ollut, kun hänen maansa, Kalevala, on kansalliseepokseksi nousseen runokokoelman nimeksikin nostettu. Siihen sain tänään tämän päivän vastauksen. 

PPS. Juhannus ja joulu. Noita isoja juhlapäiviä ja niihin liittyviä perinteitä mietin niitäkin usein omalla tavallani pyhiä viettäessäni. Sitä, miten joulu on nykyisellään lähes läpikristitty, mutta keskikesän juhlassa ovat pintansa pitäneet entisaikaiset pakanalliset tavat ja taiat.