Tykkään kuvitella kaikenlaista. Ja kuvittelenkin, silloinkin, kun en haluaisi. Vahingossa tai alitajuisesti tai mitä se sitten lieneekään, kun tarinat kuiskivat talojen nurkilta, maahan pudonneista ostoslistoista ja ohiajavien autojen rekisterikilvistä. Ne seuraavat kannoillani ja välillä tempaavat mukaansa hyvinkin voimakkain ottein, jos annan niiden tulla. Vähän pöpi. Omalaatuinen ainakin. Kylähullu, niinkin minua kerran kutsuttiin. Aluksi kepeänä vitsinä, asianmukaisesti mitään ilkeää tarkoittamatta tietenkään. Mutta ei niin pientä vitsiä, ettei totta toinen puoli. Vasta ihan viime vuosina olen osannut antaa mielikuvitukselleni arvon, nimittää sitä kyvyksi vian sijaan.
Kerroin aiemmin keväällä neuvotteluhuoneista, joita työpaikallani alkuvuodesta nimettiin. Moni noista neukkareille nimensä antaneista pirkanmaalaisnaisista olivat ennestään tuttuja ja heidän työnsä tiesin, mutta Eila Pennanen piti googlata. Nimenä toki oli tuttu hänkin, ja tunnettu hänen työnsä kirjailijana. Pennanen oli tuottelias romaanikirjoittaja ja novellisti ja maineikas suomentaja, joka kirjoitti myös näytelmiä, radiokuunnelmia, esseitä ja nuortenkirjoja. Mutta mitä?
Pennasen tuotantoa skrollatessani huomioni kiinnitti Santalahden aika. Santalahden! Minun Santalahteni! Lähdin siltä istumalta kirjastoon ja sain kuin sainkin varastokappaleen lainaksi. Ja ahmin sen kokonaan saman viikon aikana vielä. Ihanan hidastempoinen, jotenkin rauhoittava, hektistä arkea tasapainottava teos.
Romaani kertoo tarinan 1910-luvun Tampereesta ja Santalahteen, kauas kaupungista ja entisestä asuinpaikasta Kaijakanmäellä muuttaneesta Hilma Pätösestä. Hilman mies Hugo on vaihtanut työtään ja lähtenyt konttoristiksi tutun, nopeista liikkeistään tunnetun bisnesmiehen kaulus- ja kalvosintehtaaseen, joka oli perustettu Santalahteen konkurssiin ajautuneen oluttehtaan paikalle. Jumalan hylkäämään kolkaan, jossa rakennukset olivat vähän vinksallaan, ja jossa haisi mädäntyvä mäski, kummittelikin ehkä. Mutta vuokra oli halpa ja rahasta Hugo oli tarkka.
Kirjan tapahtumaympäristö on osittain tosi. Pankinjohtaja Dahlfeltin (jos muistan nimen oikein) esikuva löytyy tosielämästä Idman-nimellä. Ja Kuninkaankadulle uuden talon rakennuttanut kauppias Varonen on tainnut oikeasti olla Tirkkonen. Balkaninruutitynnyri ja mahdollisesta sodasta Tampereellekin kantautuvat uutiset luovat ajankuvasta hyvin todentuntuisen. Kirjat, joita työväenluokasta ponnistaneiksi koulujakäymättömiksi verrattaen sivistyneet Pätöset iltaisin lukevat mielellään, ovat oikeita. Googlaamalla löytyy niin August Strindbergin Avioliittoja kuin paheellisempiakin niteitä.
Montaa vanhaa rakennusta ei Santalahdessa enää ole jäljellä, mutta muutama on, ainakin hetken vielä. Yksi niistä saattaa olla kirjassa esiintynyt valkoinen huvila, kuvitteellisen kaulus- ja kalvosintehtaanjohtaja Arthur Kaakkurin ja hänestä velkoihin ajautuneen miehen epäonnistuneen itsemurhayrityksen jälkeen skandaalimaisesti eron ottaneen Sylvi-rouvansa asunto. Tuon huvilan salissa Hilma ja Sylviaksi itseään kutsuttavaksi haluava tehtailijan rouva puhuvat ihan samanlaisia parisuhdeasioita kuin me naiset tänäkin päivänä.
Valkoinen maali on 1900-luvun alussa rakennetusta Breitensteinin huvilasta jo aikaa sitten karissut. Huvilan lienee alunperin rakennuttanut insinööri, pahvitehtaan omistaja ja tekninen johtaja Axel Sumelius omaksi asunnokseen, mutta elämään jäänyt nimi rakennuksella on vuonna 1919 pahvitehtaan johtajana aloittaneelta ja talossa sittemmin konttuuriaan pitäneeltä Rafael Breitensteinilta.
Aika paljon saa käyttää mielikuvistustaan, että nykyisessä kunnossaan lähes pystyyn rapistuneen lautakasan saa Pätösten päivien loistoon. Mutta kyllä sen saa. Lakinlippapahvia, rautateiden lippupahvia sekä matkalaukkuja ja sähköneristyspahvia vuoteen 1988 saakka valmistaneen vanhan pahvitehtaan vieressä sijaitseva huvila on jäänyt Santalahteen rakennettujen kerrostalojen taakse piiloon. Se on suojeltu. Yhteen Santalahden vanhimmista rakennuksista on kaavailtu yhteisöllisiä kerho- tai alueen asukastiloja, jopa yleistä saunaa. Tiedä sitten mikä niistä toteutuu. Vai palaako koko ulkonäköönsä nähden yllättävän kuivalta puulta, ei niinkään homeelta tai kosteudelta, tuoksuva huvila ennen kuin sinne saakka päästään...
Rautatien ja kerrostalojen välissä niin ikään sijaitseva aikalainen, Villa Enqvist, sen sijaan on huippukunnossa. Arvioiden mukaan vuonna 1880-luvulla rakennettu keltainen villa on kunnostettu asunnoiksi jo 1990-luvulla. Jännä, että tämä toinen piti jättää tyhjilleen ja hoitoa vaille.
Siinä missä Pennasen Santalahden Himmu vihasi Näsijärven jäätävää tuulta ja koki asuvansa kaukana sivistyksen ulottumattomissa, minä rakastan Nässyn vinkkaa ja sen viilentävää vaikutusta. Etenkin kesällä. Harjun toiselle puolelle Tahmelaan oli Pätösten aikaan pitkä ja vaikeakulkinen matka sinnekin. Nykyiset santalahtelaiset kipaisevat Pyhäjärven rantaan iltalenkeillään ihan huvikseen. Kaupunki on kasvanut, keskusta on ihan vieressä, ja entinen tehdasalue laajentunut tunnelityömaan louhintajätteen ansiosta järvelle. Rantapuisto on kaunis. Ensisyksynä 110 vuotta sitten käytettyjen isvossikkakyytien sijaan keskustaan pääsee jalkapatikan lisäksi ratikalla.
Kun katson parvekkeeltani loputtomana rakennustyömaana näyttäytyvää Santalahtea ympärilläni, voin kuvitella osan siitä, mitä Pätösen Hilma ehkä näki kaivatessaan Laukontorin laidan kerrostaloasuntonsa hienostuneisuutta ja varustelutasoa. Vaikka hevostalleja ja mäskikaatopaikkoja täällä ei enää ole, eikä niitä tehtaitakaan, vain rangat, jotka menneisyydestä on jäljellä.
Santalahden aika on neljäs osa Eila Pennasen lopulta kuusiosaiseksi päätynyttä Pätösten perheen tarinaa, joka alkaa Hilman nuoruudesta kirjassa Himmun rakkaudet ja päättyy siihen, kun Aila, Hilman nuorin lapsi, on vanha nainen. Pennasen esikuva Hilmalle on ollut hänen äitinsä, Eila itse on kahdessa kirjoista kuvattu Aila, joka viimeisessä osassa on kirjailija Marjatta, omista lapsistaan vieraantunut, kolmeen kertaan eronnut, väsynyt ja yksinäinen. Todellinen esikuva kirjoissa esiintyvälle huikentelevaiselle Ainolle on Eilan täti Ain’Elisabet.
Sarja oli alunperin Tampere-trilogia, joka Koreuden tähden -osan jälkeen päättyi Tuomiokirkossa olevasta Hugo Simbergin maalauksesta nimensä saaneeseen Ruusuköynnökseen vuonna 1973. Pennanen kuitenkin palasi Hilman tarinaan 13 vuotta myöhemmin Santalahden ajassa, Kulmatalon perheessä ja vuonna 1990 julkaistussa Tyttölapsessa.
Kolme ensimmäistä osaa ostin itselleni äitienpäivälahjaksi tänään Lukulaarista, kolme viimeistä hain kirjastosta lainaan - varastokappaleina nekin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti