Kirsikankukkien aikaan

 

Kirjoitin tämän viikon maanantaina päivätyössäni asiakkaan mainosartikkelia, ja kuten niin usein ennenkin, kävi tälläkin kertaa niin, että innostuin aiheesta enemmän kuin ehkä olisi ollut tarpeen. Olen nauranut ystävilleni, että kirjoitan mainoksia itselleni. Lukijat innostukoon niistä siinä sivussa sitten, jos innostuvat.

 

Jäin kirjoitustyöni lomassa fiilistelemään kevättä ja kirsikoita ja japanilaisten rakkautta kukkivia kirsikkapuita kohtaan. Ja kun työpäivä oli tehty, lähdin etsimään kirsikkapuita Tampereelta. 

 

Hanami on yksi vuoden isoimmista juhlista Japanissa. Tarina kertoo, että kukkivien puiden ihastelu on kulkeutunut Japaniin Kiinasta yli tuhat vuotta sitten. 800-luvulla luumupuut vaihtuivat kirsikkapuiksi japanilaisten runoilijoiden ja keisareiden inspiroiduttua niistä muita puita enemmän. 

 

Juhlinnan sisältö yhä tänäkin päivänä on kaikessa yksinkertaisuudessaan kirsikankukkien katselu. Koska kukinnan tarkkaa ajankohtaa ei koskaan tiedä, nuppujen puhkeamista seurataan Japanissa säätiedotusten tapaan uutisissa. Kun nuput aukeavat, ihmiset pakkaavat vaaleanpunaiset eväät koreihin ja rientävät sankoin joukoin piknikeille kaupunkien puistoihin. Perheet, ystäväporukat ja työyhteisöt. Harjoittelijat lähetetään heti aamulla puistoihin varaamaan parhaat paikat pomoilleen.

 

Kirsikankukkajuhla on rantautunut meille Suomeenkin. Helsingin Roihuvuoressa hanami on vuosittain järjestetty tapahtuma. Turussa Aurajoen rantaan on istutettu 200 kirsikkapuuta kaupunkilaisten ihasteltaviksi. Miten Tampereella sitten? Äkkiseltään kuvittelin, että meiltäkin löytyisi puisto, jossa kirsikkapuita olisi. Hatanpään Arboretumissa ainakin. Mutta vähänpä tiesin. 

 

Frenckellin kivetyn aukion reunalla on rusokirsikkapuurivistö, kaunis rivistö onkin. Visit Tampereen mukaan puiden luona käy toukokuisina päivinä kuhina, kun kaupunkilaiset kuvaavat vaaleanpunaisia puita ja itseään niiden vieressä. 

 

Kirsikkapuistoa ei meillä kuitenkaan ole. Paikkaa, jossa kirsikkapuiden alle pääsisi piknikille, voi etsiä Sorsapuistosta, jossa on muutamia pilvikirsikkapuita. Ne kukkivat pari viikkoa rusokirsikkaa myöhemmin, yhtä aikaa helsinkiläisen kirsikkapuiston kanssa. 

 

Kiitos, Sanna! Kollegani ansiokkaasti selvitti asian, kysyi sitä Tampereen kaupungin ympäristösuunnittelijalta asti (Nyt ne kukkivat! Tampereen keskustassa voi ihastella vaaleanpunaista kukkaloistoa Aamulehti 9.5.2023).

Ajelin maanantaina ratikalla Kalevaan ja kävin Sorsapuistossa. Puut, jos niitä siellä jossain on, olivat vielä kukattomia. Samoin puut Kalevan kirkon takana Liisanpuistossa, jos siellä kirsikkaa olisi. En nähnyt. 

Mutta käveleskelin laiskasti kesäisen paahteisessa ilta-auringossa, juttelin siskoni kanssa puhelimessa ja katselin hetken Liisankalliota, laakeaa kiveä, jossa Anni Polvan Tiina-kirjojen tytöt seikkailivat silloin, kun pellot vielä lainehtivat Kalevassa, emännät käyttivät Liisankalliota pyykinkuivatukseen ja lapset leikkipaikkanaan. 

Kävin minä Arboretumissakin. Kiviä katselin sielläkin, löysin vihdoin sen vapaamuurarin haudan, jota joskus haeskelin luettuani ensimmäisen suomeksi julkaistun romaanin, vuonna 1884 ilmestyneen Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa. Historiallinen romaani kertoo toukokuisesta uhrijuhlasta Pyynikillä Piispa Tuomaksen aikaan vuonna 1245. No joo. Se on eri tarina se. Mutta hauska vastakkainasettelu päätyä katselemaan maata ja ikiaikaista graniittia kun taivasta ja vain muutaman päivän kestäviä kukkia piti.

Tänä aamuna töihin Aleksis Kiven katua kävellessäni hymyilin. Totta tosiaan. Jo heti aamusta, ennen kello kahdeksaa, puiden luona oli kymmenkunta kuvailijaa. Yksi kuvattava poseerasi tottelevaisen koiransa kanssa ammattivalokuvaajalle kauniisti puettuna ja laitettuna. Yksi ihasteli kukkaloistoa minulle ääneen kertoen lukeneensa siitä Aamulehdestä ja lähteneensä varta vasten katsomaan. Jääkiekkokisojen avajaisjuhlan jytinä edellisiltana vain metrien päässä kauniista puista ei onneksi saanut kukkia putoamaan. 

Kirsikankukinta kestää vain hetken. Buddhalaisuudessa kirsikankukka, sakura, symbolisoi hyvin osuvasti katoavaisuutta, katoavaa kauneutta. Tarinoiden mukaan samurait pysähtyivät sotaretkillään nauttimaan kukkivien puiden kauneudesta, heille se oli samurain elämän allegoria: nuppuu kypsyy, aukeaa, kukoistaa lyhyen hetken ja putoaa sitten. 

Muutaman päivän päästä, kun mankai, täyskukinta, on ohi, voi Frenckellillä kokea hanafubukin, kirsikankukkasateen. Omanlaisensa kokemus varmaan sekin, mitä ikinä sitten taas tarkoittaakaan. Onnea vaikka, mannaa taivaasta. Tai samuraita pidempää elämää. Tampereen omaa kirsikkapuistoa odotellessani luen Tšehovia.

Ps. Jos innostut kirsikankukkienkatselupiknikille, hyvä vinkki vaaleanpunaista evästä varten on tässä.