maanantai 11. maaliskuuta 2019

Ripaus gloriaa tavalliseen maanantaihin

On ihan tavallinen maanantai. Perusmaanantain perusaamupäivä. Säätila keikkuu aurinkoisen pakkaspäivän ja harmaan lumisadepäivän puolivälissä, ei oikein tiedä kumpaa olisi, joten yrittää olla molempia. Yhtä aikaa. On maaliskuu, enää ei pitäisi sataa lunta! Tunnistan säätilasta itseni, sen puolivälissä keikkumisen kun ei tiedä mitä olisi, mitä tänään tekisi. Tiitiäinen on levoton. Mikään erityinen ei ole vialla, mutta silti hänen ei ole ihan hyväkään olla. Runotyttö laulaa, haaveilee uusista kavereista, lapsista, joita voisi tavata jossain. Mietin hetken mitä itse kaipaisin juuri tällaiseen kummalliseen kiikun-kaakun päivään ja ehdotan Runotytölle pientä retkeä leikkipuistoon ja kahvilaan. Ihan uuteen leikkipuistoon, sellaiseen, jossa emme ole vielä aiemmin käyneet ja sitten kahvilaan, jossa äiti aikoinaan kävi paljonkin. Runotyttö on heti mukana.


Niinpä skippaamme keskustan ja suuntaamme kulkumme Tammelaan Emil Aaltosen leikkipuistoon, jossa ennen lounasaikaa totta tosiaan on muitakin lapsia, kavereita, joista Runotyttö kotona aamulla lauleskeli. Kolme tyttöä ja kaksi poikaa sekä kaksoset. Tiitäinen ei nuku edelleenkään, mutta ei kitise. Hän katselee uutta ympäristöä ja kuuntelee sen erilaisia ääniä hiljaa kopassaan suuret mustikkasilmät apposen auki. Minä katselen ympärillä kohoavia komeita punatiilitaloja ja fiilistelen alueen historiaa. Auringonpaiste näyttää pääsevän voitolle.

Tunnin kiipeilemisen, hyppimisen, keittämisen, keikkumisen, laskemisen, karusellissa pyörimisen ja luistelukentän ihailemisen jälkeen olemme valmiit lounaskahveille. Runotyttö toivoo saavansa suuren rapean keksin, minä korkeaan lasiin tehdyn kuuman kahvin. Molempien toiveet toteutuvat, paitsi että Kahvila Ansarin kakkutiskin nähdessään Runotyttö vaihtaa keksitoiveensa jättimäiseen valko-vaaleanpunaiseen vadelmamuffiniin. Tiitiäinen nukkuu hetken, mutta huutelee kohta hälyttimeensä äitiä hakemaan hänet mukaan salaiseen herkkuhetkeen.






Lapinniemen pienessä, tunnelmallisessa kahvilassa on muutamia asiakkaita meidän lisäksemme. Pelkään, että särjemme sen taikapiirin, rauhan, joka siellä vallitsee. Ihmiset nostavat päänsä meidät nähdessään, äiti ja aikuinen tytär, pariskunta, kaksi hiljaa puhuvaa naista ja kaksi omissa pöydissään istuvaa naista, jotka naputtelevat puhelimiaan. Saamme synninpäästön, Runotytön kysymyksille ja huomioille hymyillään ja Tiitiäisen keväisenvihreää villapukua ihaillaan estoitta. Ja kahvilan pienessä vessassa on lastenhoitotaso. Olemme tervetulleita. Meillä on mukavaa, rauhallista meilläkin. Katselen vanhan kasvihuoneen kattoikkunoista ulkona alkanutta lumisadetta, hitaasti maahan laskeutuvia isoja hiutaleita ja viipyilen historian siipien havinassa hetken. Mietin tehtaan rouvan kasvihuonetta ja tuota rouvaa. 1900-luvun alkua, aikaa jolloin hän eli ja kaupunkia silloin. Hymyilen ajankululle, hymyilen tyttärilleni ja sille minälle, joka ennen heitä olin. Jos kahvilassakin on jäljellä ripaus siitä vanhasta tunnelmasta, ehkä minussakin on ripaus tyttöä tallessa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti