Todellinen lähiruokayllätys ihan kivenheiton päässä

Tehtaissa, vanhoissa ja uusissa, on aina ollut mielestäni jotain kiehtovaa. Jotain suurta ja voimallista, jotain, jolle yksi pieni ihminen ei mahda mitään. Niissä on valjastettu käyttöön sellaisia voimia, jotka ovat yhtä aikaa hyviä ja arvaamattomia. Ne ovat kiinnostavia vaikkei niitä melkein ole uskaltanut edes katsella. Olen kasvanut tehtaiden lähellä. Hurisevan, surisevan lämpövoimalan, sataman tuulta uhmaavien korkeiden viljasiilojen, tervalta ja mentholilta tuoksuneen karkkitehtaan, kirkkaiden valojen ja paksun sauhun ympäröimän sellutehtaan ja pahalta haisevan lannoitetehtaan. Niiden paksut piiput, korkeat aidat, omituiset äänet, hajut ja eri vuosikymmeniltä kerrostuneet rakennelmat ovat tuttuja jo lapsuudesta, vaikka keskikaupungin tyttö olenkin. Ehkä juuri tehtaiden takia rakastuin Tampereeseenkin aikanaan, tiedä sitä. Mutta se jäi mieleen, että Rovaniemellä ei massiivisia laitoksia ollut oikeastaan ollenkaan.

 
Nykyisen kotini lähellä on monia tehtaita, osa käytössä, osa käytöstä jo poistettuja. On kutomoa, rengastehdasta, paperitehdasta ja lattiatehdasta ja niiden varastoja varastojen perään. Ja sitten on viljasiiloja. Korkeita, valkosia ja harmaita, harmaana päivänä hyvinkin harmaita, jotenkin rähjäisiäkin. Nuo siilot näkyvät kotiin tullessa jo kilometrien päästä, ne nousevat esiin majesteetillisina muuten niin matalasta maisemasta ja toivottavat tervetulleiksi kotiin. Rekkoja noiden siilojen ympärillä pörrää aina ja paljon, mutta koskaan en ole miettinyt mitä siiloissa oikeastaan tehdään, en ennen kuin Runotyttö alkoi kyselemään siitä muutama päivä sitten.

Meillä keitetään joka aamu puuro, suurimman osan aamuista puuro on kaurapuuroa, lemppariani. Elovena-kaurapuuroa. Jostain syystä olen hitsautunut tuohon merkkiin kiinni. Ja niin paljon kuin lähiruoasta tänä päivänä puhutaankin, en ikimaailmassa olisi uskonut, kuinka läheltä tuo puuro meille lopulta tulee. Isot valkoiset siilot viereisellä kadulla ovat täynnä kauraa. Elovena-kauraa. Tuossa, ilmeisesti heti sotien jälkeen (kun Viipurin myllyt jäivät uuden rajan taakse) rakennetussa tehtaassa, on tehty 1990-luvulta saakka koko Suomen kaikki Elovena-kaurahiutaleet, lukemani mukaan noin 70% kaikista maassamme myytävistä kaurahiutaleista. Meidän naapurissa! Miksei kukaan ole kertonut minulle siitä aikaisemmin!

Iltaisin tehtaan lähellä tuoksuu kaurapuuro. Naurahdan, kun luen vanhan uutisen Nokian myllyn alasajouhasta. Kaura ei kymmenen vuotta sitten ollut muodikasta, ei ollenkaan muodikasta. Silloin ei varmasti osattu kuvitella, millainen kaurabuumi gluteiinikammossa vielä räjähtääkään käsiin. Taas kerran päivittelen Herra K:lle sitä, miten vähän ylpeä Nokian kaupunki helmistään onkaan. Monumentaaliset siilot keskellä kaupunkia ovat kuin huoneessa pönöttävä elefantti, jonka olemassa oloa paikalla olijat yrittävät olla huomaamatta tai ainakin siitä visusti puhumatta. Miten vaikeaa tuosta tehtaasta onkaan löytää tietoa - siitä mitä siellä tehdään, kuinka paljon siellä tehdään ja kuinka kauan se on ollut olemassa! Voi kunpa sinne pääsisi vierailulle! Kurkistamaan, miten kaurahiutaleita tehdään vaikka vain ikkunan takaa ja seinätaulujen selittämänä, ostamaan pienen pussillisen "uunituoreita" hiutaleita tehtaanmyymälästä. Miksi? Ihan vaan siksi. Kumisaapasmuseo, vesilaitoksen kahva, Tapio Rautavaaran lapsuuden koti, panimo ja kaurahiutaleet. Hei Nokian päättäjät, c´moon! Elovena-tytön valokuvajainen koristaa siilon kylkeä iltaisin, se ilmestyi siihen hetki sitten yllättäen. Ja onneksi ilmestyi, sillä tehtaat, rähjäisetkin, voivat oikeasti olla kiinnostavia. Ja kauniita, omalla tavallaan. Niiden tarina kannattaa ehdottomasti kertoa ja niistä olla ylpeä.

Illalla nukkumaan mennessäni hymyilen. Yksi ympyräni sulkeutuu jälleen. Toppilan salmen viljasiilot, joiden liepeillä kesken koulupäivien seikkailtiin, olivat Raision myös. Toppilan myllyssä tehtiin ruis- ja vehnäjauhoja.