sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Sisäinen turistiniko kateissa?

Lunta ikkunan takana tulee taivaan täydeltä, elo valkoisen hiljaisuuden keskellä vanhassa omakotitalossa on rauhallista, talvista. Onneksi. Kohta kevätaurinko pilkottaa pilvien raosta ja tajuan, miten edellisestä blogitekstistäni on kulunut jo vuosi. Vuosi! Mihin ne kaikki sadat päivät ovat juosseet? Mitä minä olen koko vuoden tehnyt, kun en riviäkään suuresta rakkaudestani ole kirjoittanut? Tanssinut ja laulanut keittiössäni, tehnyt reseptejä ja surrut sitä, että päivässä on niin vähän tunteja, etteivät ne venyttämälläkään riitä kaikkeen siihen mitä haluaisi tehdä. Romaanini ei edisty. Novellikokoelmani ei valmistu. Yhtään radiokuunnelmaideaa en ole saanut julkaisukuntoon saakka.

Istuessani eilen illalla saunanlauteilla kaikessa rauhassa kerrankin ihan yksin, mietin, onko sisäinen turistini kadonnut. Kuolla kupsahtanut, kuihtunut pois kokonaan. Olenko nyt saavuttanut sen tamperelaisuuden asteen, että olen asunut täällä riittävän kauan ollakseni paikallinen. Tamperelainen. Paikalliset ystäväni ovat vuosien varrella hämmentyneen ihastuneina naureskelleet näille seikkailuilleni, ihmetelleet sitä, miten tullista tulleena olen löytänyt kaikki ne paikat, joista he eivät koko elämänsä täällä asuneina ole tienneet mitään. Joita eivät koskaan ole katsoneet, joiden ääreen eivät ole pysähtyneet. Enkö minäkään näe niitä enää? Onko minustakin tullut sokea rakkaalleni, olenko alkanut pitää sitä itsestään selvyytenä samalla tapaa kuin vanha aviopari toisiaan? Kauanko siitä nyt on kun meidän yhteinen tiemme alkoi... 16 vuotta kohta.

Yksi entinen työkaverini menee joka vuosi lomallaan samaan paikkaan Kreikassa, aina uudelleen ja uudelleen tuohon rakastamaansa kohteeseen rakastamaansa hotelliin ja siellä samaan huoneeseenkin vielä. Rakkaimmissa paikoissamme Tampereella mekin käymme säännöllisesti. Tallipihalla, jos ei viikoittain niin useamman kerran kuukaudessa kuitenkin. Ja Pyynikillä. Ja Näsinpuistossa. Koskipuistossa, Sorsapuistossa, Puistossa. Kulttuuritalo Laikulla. Arboretumissa. Ja Teatteri Mukamaksessa ja kirppareilla. Lapsiperhepaikoissa, minä, Runotyttö ja Tiitiäinen, perheen pienin tulokas, syyskuun lopun ihana tyttövauva. Perjantaiaamuisin käyn aamupalalla aikuisten ystävieni kanssa, rakkaimmissa paikoissa senkin tiimoilta: Fazerilla, Pella´sissa, Amurin Helmessä. Miksei niistä tietenkin voisi kirjoittaa uusiakin juttuja, päivitettyjä versioita kotoisilta ja tuttavallisilta tuntuvista ihanuuksista...  Kirjoittamisen arvoisia uusia ravintoloita kaupungissa on pilvin pimein. Jossain kohtaa tein listaa, kun bongasin uuden, kiinnostavan kohteen. Enää en listaa. Tiedän, että niitä on kymmeniä ja vanhoissa suosikeissakin olisi kiva jossain välissä ehtiä käydä uudelleen.

Kaupunki on muuttunut vuodessakin valtavasti, uutta rakennetaan ja vanhaa katoaa pois. Tunneli, Hämeensilta, Tays, Ratina, ratikka, Kansiareena ja asemanseutu... Välillä tuntuu kuin Tampere olisi yksi suuri avoleikkauspotilas levällään pöydällä jättimäiset haavat avoinna. Hyvä siitä vielä tulee, mutta tällä hetkellä se on kauheaa katseltavaa, eikä sitä voi suositella herkkäsilmäisimmille.

Kuva. Minkä kuvan rakkaastani tähän tekstiin laittaisin? Hmm... En taida laittaa kuvaa ollenkaan, halusin vain kertoa, etten ole unohtanut. Että ihailen edelleen punaista tiiltä kotikaupungissani kävellessäni ja rakastan sitä, että töihin takaisin vuoden päästä palaillessani saan palata yhteen sen tärkeimmistä paikoista. Ja että aion jatkaa tutkimuksiani heti, kun ehdin taas olla seikkailuille avoin ja vastaanottavainen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti