tiistai 24. helmikuuta 2015

Harmaan päivän kauneutta räntäsateessa etsimässä

Sateisen harmaissa ja rämpsyisissä päivissä on oma viehätyksensä, olivatpa ne sitten lomapäiviä tai tavallisen arkisia työpäiviä. Se viehätys on erilainen kuin aurinkoisten kevätpäivien kirkkaudessa ja hohtavan valkoisissa hangissa, omalla tavallaan yhtä vangitseva kuitenkin, kunhan harmaudelle antaa mahdollisuuden, kuuntelee mollivoittoisempaa musiikkia ja avaa silmänsä näkemään räntäsateen kauneuden. Parhaimmillaan sohjoiset päivät ovat ympäristön kanssa yhteen viritettyinä, sellaisina ne usein Rovaniemellä asuessani betonielementtitalojen asfalttipihoilla näyttäytyivät. Tekopirteys ja liiallinen järjestelmällisyys on pahinta, mitä harmaiden päivien selättämiseen voi tarjota.


Tammelanpuistokadun ja Vellamonkadun kulmassa on ristiriitaisia tunteita herättävä ravintolarakennus kysyypä asiaa keneltä tahansa. Entinen tissibaari, kaikki sen sanomattakin tietävät. Vuosi sitten syksyllä entisen baarin violetit teippaukset hävisivät ja tilalle tulivat pinttyneen valkoiseen aaltopeltiin kiinnitetyt viininpunaiset ravintolakyltit. Kaksipäinen kotka, loisteputkivalossa kylpevä vallan ja sotilaallisen voiman symboli Suomen Leijona kainalossaan, tervehtii katsojaa etuoven ikkunasta, muuten ravintola näyttää pimeältä, hylätyltä, samalla tavalla surumieliseltä kuin räntäsateisten päivien illat ovat. Erikoinen paikka, keskellä kaupunkia oleva yhtäkkinen lähiö. Sitkeä huhu kertoo Ravintola Tsaarin olevan kuitenkin auki kaikkina muina päivinä paitsi maanantaina, yksi työkavereistani käy puheidensa mukaan paikassa usein sunnuntaisin miehensä kanssa. Kun kolmen ruokalajin tarjouskuponki kahden hengen yhteishinnalla tuli netissä vastaan, sain Herra K:n houkuteltua avartamaan ruokakulttuurikatsantaansa kanssani eräänä harmaana helmikuun iltana.




Ravintolan sisällä ei harmaudesta ole tietoakaan. Pöytäänohjausta odotellessamme vilkuilimme salaa toisiamme, ympärillemme katsellessamme meitä hymyilytti tavalla, jota on vaikea kuvailla. Suuri ja avara tila oli vuorattu seiniä, pöytäliinoja ja serviettejä myöten viininpunaisella, kahdestaan 20 hengen pöytään ohjattuna katselimme toisiamme valtavien samettinojatuolien syleilystä kolmen metrin päässä toisistamme. Baaritiski, suurikuvioiseen tapettiin naamioitu entisen baarin dj-koppi, kultakehyksiset ikonit, balalaikka ja keisarillisen isän ja viimeisenä tsaarina tunnetun pojan jättimäiset taulut - keskenään ristiriitaisia, mutta sympaattisia yksityiskohtia, jotka saivat aikaan hyväksyviä hymähdyksiä. Ravistelin olkapäitäni ja etsin oikeaa oloa, paikkaan piti suhtautua samalla tavalla kuin harmaiden rämpsypäivien kauneuden etsintään silloin kun kengät olivat sukkia myöten likomärät. Annoin taustalla soivan venäläisen iskelmän viedä mukanaan kuvitteelliselle 70-luvulle, Kaurismäen elokuvista tuttu omituisen värinen maailma pyrki mieleeni ikkunoiden takana valuvan räntäsateen avustamana. Tunnelma ravintolassa oli omituinen, neljässä muussa pöydässä istuvat pariskunnat ja seurueet olivat hipihiljaa, nojailivat kyynerpäihinsä seiniä katsellen kuin kulisseihin kuuluvat statistit. Aika oli pysähtynyt Tsaarin salissa konkreettisesti, pian mekin huomasimme sen. Henkilökuntaa ei puoleentuntiin näkynyt missään.
 
 

Ruokalistaa hetken selattuamme ja tarjoilijan vilaukselta nähtyämme, tilasimme venäläisen oluen ja sille kyytipojaksi taskulämpimän vodkan, omitakeinen tunnelma tuntui vaativan sen. Kun annosten valinnan aika tuli, annettiin sille tarjoilijan toimesta tarkat raamit: Riippuen siitä mikä kuponki kullakin asiakkaalla käytössään oli, oli lista eri tavalla rajattu. Meidän kuponkimme kanssa valittavana olivat alkupalalistalta vain keitot ja pääruokalistalta kahta kiellettyä annosta lukuunottamatta muut paitsi pelmenit ja blinit, jälkiruoista kaikki kuitenkin. Toisen kupongin kanssa asioiva olisi saanut valita vain yhden annoksen pääruokalistalta ja sille kaveriksi joko alku- tai jälkiruoan, ei muuta. Netin kuponkikauppaa aiemmin kokeilemattomana prosessi yhdistyi mielessäni samaan säännöstelyajan neuvostoliittoon, johon iltamme oli humoristisesti luisumassa. Borssikeiton ja smetanaan kastetun kuivahkon hapanlimpun nautittuani kuiskasin neuvostoliittolaisuusajatuksen Herra K:lle. Herra K virnisti leveästi, muistelimme hetken vuosien takaista runsasta illallista Työväen Teatterin naapurissa sijaitsevan Natalien kunnioittavalla tavalla perinteisten venäläisantimien parissa.




Ruoka oli hyvää, siinä ei sillä tavalla ollut mitään huomautettavaa. Kanaa ministeriön tapaan ja Kiovan kana majoneeseineen olivat molemmat syötäviä annoksina, vaikka näyttivätkin hilpeästi huoltoasemamaisilta ravintolassa vallitsevan neuostoliittolaisen hengen mukaisesti. Palvelu oli ystävällistä, se, että kaksi murtaen suomea puhuvaa tarjoilijatarta katosivat välillä kuin maan nieleminä tai söivät omia annoksiaan baaritiskillä tekstiviestien merkkiäänet kilkattaen, tuntui hassulla tavalla kuuluvan kokonaisuuteen. Rahkaisten lettujälkiruokien kastikkeena tarjoiltu, purkissaan pilaantumatta 30 vuottakin säilyvä kondensoitu maito oli positiivisin yllätys illassa sillä samalla sympaattisen kummallisella kaurismäkeläisellä tavalla. Ruokalistaan painettujen aukioloaikojen mukaan työpäivää tyhjentyvässä ravintolasalissa oli jäljellä vielä tuntikaupalla.

Ovesta takaisin vuoteen 2015 astuttuamme haimme vastapäisestä kaupasta salmiakkipussin ja mietimme, tulisimmeko Tsaariin uudelleen. Emme, sillä viikkoa myöhemmin Tsaarin nettisivut eivät enää toimi, ravintolaa ei enää ole olemassa. Yritteliään ravintoloitsijan kannalta harmittava uutinen ei harmaata räntäsadepäivää kaunista. Kyllä Tampereelle toinen venäläinen ravintola olisi mahtunut - kaurismäkeläisen neuvostoliittolainen, vaikka sitten tissibaarin paikalle.

2 kommenttia:

  1. Eikö Tsaaria enää ole?! ois ollut kiva päästä kokemaan tuo kaurismäkeläisyys.... Kana näytti hauskalta. Oliko makua kuitenkin vai maistuiko valjulta pahvilta?

    VastaaPoista
  2. Hei, valitettavasti Tsaaria ei tosiaan enää ole, nettisivut kertovat paikan olevan loppu. Ruoassa oli makua kyllä, voita ei oltu säästetty. Tunnelma 70-lukuisuudessaan vaan oli jotenkin pahvimainen ja oman ajatukseni neuvostoliittolaisuuden mukaisesti kulissimainen. Jännällä tavalla siis, olo ravintolassa ei ollut samanlaista kuin muissa kokemissani paikoissa.

    VastaaPoista