Tarinoiden jalanjäljillä kosken rannassa

Hämeensillan päästä, sillan oikeaa puolta Keskustorille päin kulkiessa, menee portaat alas rantaan Tampereen Teatterin takapihalle. Olen asunut 10 vuotta Tampereella, mutta kertaakaan en ole käyttänyt noita portaita, en kävellyt niitä pitkin alas Tammerkosken äärelle enkä teatterin takana sijaitsevalle terassille, jolle ne myöskin vievät. Tuolla paikalla on ollut ravintola 102 vuotta, niin kauan kuin teatteritalokin. Vuonna 1965 ensimmäisen kerran Tillikka -nimellä tunnettuna se on yksi niistä pitkän historian omaavista kulttuuripyhätöistä, jotka edelleen ovat olemassa. Kun Herra K:n kanssa kerrankin oltiin liian aikaisin liikkeellä sovittuihin illallistreffeihin nähden, oli korkea aika kokeilla mihin nuo harmaat kiviportaat meidät johtaisivat.

Katutason alapuolelle jäävä terassiravintola on hauskasti suojassa kadulla kulkijoiden katseilta, irrallaan tästä päivästä, erillään tuikitavallisuudesta. Mustat tyylikkäät markiisit ja tummat terassikalusteet sulattavat ravintolan teatteritalon kivijalkaan ja tummana päilyvän kosken pintaan, antavat rauhan. Mikään tässä terassiravintolassa ei ole räikeää tai räävitöntä, sieltä ei kuulu musiikin pauhua eikä siellä kukaan töni toisten pöytiä huutaen typeryyksiään kovaan ääneen, siksi se tuntuu kutsuvalta. Opiskelijat ja kultturiväki suosivat yläkerran varsinaista, pientä viinaryyppyä tarkoittavaa, Ravintola Tillikkaa vuosikymmenten ajan. Tunnettuja tamperelaisia on sen pöydissä 70- ja 80-luvulla viihtynyt niin päivällä kuin pitkää yötäkin. Juice, Matti Pellonpää, Veikko Sinisalo monien muiden muassa. Ja Tillikan kummitus, se, jonka vanhojen kanta-asiakkaiden muistelema tarina kertoo olleen vuoden 1918 tapahtumien aikana ravintolan kellarissa sijaineessa vankityrmässä ammutun nuoren pojan haamun.

Muistan hämärästi kuulleeni jonkun joskus maininneen, että jos Tampereelta haluaa löytää suomalaista ruokaa, on suunnattava kulkunsa Tillikkaan, paikan klassikkoannos on kuulemma vertaansa vailla. Tuon klassikon Herra K on testannut, pyttipannu on maineensa veroinen, tekee kunniaa ravintolan pitkälle historialle vaikka ravintolan nimi ja tyyli ovat sadan vuoden aikana vaihdelleet italialaisesta pizzeriasta saksalaiseen oluttupaan. Syömään me emme tällä kertaa Tillikkaan ole menossa, mutta olen utelias ruokalistan suhteen ja siksi kurkistelenkin viereisiin pöytiin nähdäkseni mitä kanssa-asiakkaat ovat itselleen valinneet: Pyttipannu, pyttipannu, pyttipannu. Kalakeitto, silakkapihvit, paistettua siikaa. Kanaleipä, pariloitua maksaa, kaalikääryleet - kotimaisia klassikkoja kaikki. Jättimäisillä tarjottimilla pöytiin kannetut annokset näyttävät herkullisilta, tyylikkäällä tavalla tähän päivään sopivilta. Mutta pyttipannua paikan nimikkoannoksena? Miksipä ei. Mihinkään muuhun paikkaan tuskin pyttipannua mentäisiin kuohuviinin kaverina tilaamaan vaikka Tillikassa niin tehdäänkin.

Ruoan lisäksi paikallisuus tulee vastaan myös juomapuolella: Nokian Panimon Keisari -tuoteperhe on Kellari-Tillikan olutvalikoimassa pääosassa. Kotiseuturakkaana tilaan siis oluen ja nautiskelen kauniista kesäisestä alkuillasta upeaa maisemaa parhaassa seurassa katsellen. Kuohuvaa saadaan nauttia tänään myöhemmin Tohtori A:n asuntoesittelyssä Tampereen katolla, mietin, kun katselen sirojen lasiensa kanssa skoolaavia pariskuntia. Juice, Matti Pellonpää, Veikko Sinisalo. Keitähän muitakin vielä? Mitähän kaikkea yläkerran pöydissä onkaan puhuttu tai suunniteltu. Mihinkähän nämä nyt paikalla olevat ihmiset ovat menossa ja miksi he juuri Tillikan terassille ovat tulleet? Hymyilen Herra K:lle pöydän yli, tämä paikka tarinoineen tuntuu kutkuttavan mukavalta. 

Jos Helsingissä olemme erilaisten tarinoiden perässä yöpyneet Hella Wuolijoen vankilassa ja nauttineet aamiaista Jean Sibeliuksen lempikahvilassa, ja Oslossa istuneet Nobelin rauhanpalkinnon illallishuoneen pöydässä kahvitellen sitten Henrik Ibsenin vakiokahvilassa, voisin tamperelaisten kulttuuriherrojen jalanjäljissä syödä pyttipannua Ravintola Tillikassa omassa kotikaupungissani. Herra K lupaa toteuttaa tämänkin toiveeni. Herra K on sellainen.